LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta
Anonyymi!
”Tuisit
nyt uimaan, nyt on niin kuumakin!”
Jaana
nosti päätään ja katsoi äitiään joka käveli häntä kohti
pyyhkeeseen kietoutuneena.
”En
mä taida, en oikeen välitä uimisesta.”
Äiti
istahti mökin portaalle Jaanan viereen ja katseli tytärtään
huolestunut ilme kasvoillaan.
”Ennenhän
sä olit niin innokas uimari, aina tuolla järvessä. Menisit vaan,
se piristäis sun mieltäkin.”
Jaana
painoi poskensa takaisin polveaan vasten. Hän yritti muistella
edellisiä kesiä, mutta ei muistanut uineensa mitenkään erityisen
paljon. Saunasta tietenkin, mutta muutoin hän muisti viettäneensä
aikaa tässä portaalla, lempipaikallaan.
Äiti
rypisti kulmiaan.
”Kuule,
ei sun kannata niitä kirjotuksia murehtia. Ei aina voi onnistua
kaikessa ihan täydellisesti.”
Jaana
halasi tiukemmin koukussa rintaa vasten olevia sääriään eikä
vastannut.
”Sitäpaitsi
pääsithän sä kirjotuksista läpi ihan hyvin. Se oli hyvä idea
kirjottaa lyhyt matikka pitkän sijaan. Kyllä seen papereilla pärjää
ihan hyvin, kun vaan keksit mihin haluat nyt suuntautua.”
Äiti
silitti tyttärensä selkää, yritti lohduttaa.
”Joko
sulla on joku tietty ala mielessä?”
”Mnjoo,
ehkä jotain lapsiin liittyvää. Aattelin kysyä harjottelupaikkaa
päiväkodista ja kattoo sitten.”
Äiti
vilkaisi tytärtään terävästi, ilme oli entistä huolestuneempi.
”Juu,
lapset on kyllä mukavia otuksia. Tuo on varmaan ihan hyvä idea.
Mutta mennään nyt syömään, lounassalaatti on jo odottamassa
jääkaapissa.”
*****
”Oletko sä huomannut mitään
omituista Jaanassa?”
Mauri vilkaisi vaimoaan ja nosti sitten
olutpullon huulilleen. Hämyisessä kesäyön valossa uinuva
järvimaisema puhdisti sielun niin kuin sauna oli äsken puhdistanut
ruumiin.
”Niin, onhan se ollut aika hiljanen
viime aikoina.”
Hanna tuhahti. Hänen miehensä oli
kyllä tyypillinen varatuomari, ei häntä ainakaan liioittelusta
voinut syyttää.
”Viime aikoina? Tarkotat varmaan
viimesen vuoden ajan.”
Mauri tuntui miettivän asiaa.
”Joo, totta. Jaana on kyllä ollu
jotenkin vaisu jo pitenpään...”
”Nii-in, itse asiassa viime kesästä
saakka.”
Mauri kääntyi katsomaan vaimoaan
tarkemmin.
”Viime kesästä? Niinkö? Tapahtuko
sillon jotain?”
Hanna huokasi.
”Sen kun tietäisi. Ei Jaana ole
ainakaan mitään kertonu.”
Hanna ojensi kätensä kohti miehensä
olutpulloa. Oluen maku ei häntä miellyttänyt, mutta saunan jälkeen
muutama kulaus tuntui jotenkin olevan paikallaan. Hän yritti
muistella edellistä kesää.
”Nehän olivat sillon alkukesästä
sen Topin kanssa täällä kahdestaan.”
”Topin? Ai niin, sen amis-pojan.
Mihinkäs se on hävinny?”
Hanna ei voinut pidättää nauruaan.
”Mauri, sä olet kyllä välillä
niin hukassa ettei oo tosikaan! Nehän eros jo ennen joulua.”
”Jaa jaa, harmi. Se vaikutti ihan
mukavalta pojalta. Vieläkö se Jaana sitä suree?”
”Voi olla... Mutta musta tuntuu, että
tässä on nyt takana jotain muutakin.”
Mauri vilkaisi jälleen vaimoaan ja
sanoi sitten sen mitä he kumpikin ajattelivat.
”Niin. Onhan se vähän erikoista,
että tyttö jota odottaa ällän paperit ja matikan jatko-opinnot
kirjottaakin seen lyhyellä matikalla.”
*****
Hanna levitti kortisonisalvaa
tyttärensä lantioon. Iho oli punainen ja rikki, ihottuma näytti
äkäiseltä ja tulehtuneelta.
”Kuule, sun pitää kyllä lakata
raapimasta tätä ihottumaa. Tästä jää jo nyt arpia näkyviin.”
Jaana hymähti.
”No en kait mä raapis, jos ei se
kutiais. Sitä paitsi mä en huomaa raapivani sitä. Taidan raapia
lähinnä unissani.”
Hanna suoristi selkänsä ja katseli
kättensä työtä.
”Eikös tää oo ollu sulla jo aika
kauan tää ihottuma?”
Jaana yritti miettiä asiaa, muistella
milloin ihottuma oli ilmestynyt.
”Joo, aika kauan. Oisko se tullu
viime kesänä täällä mökillä.”
”Ai niin, sillon kun sulla oli se
kova kuume. Sillon kun te olitte täällä sen Topin kanssa.”
Jaana hätkähti ja veti nopeasti
shortsit takaisin vyötärölle.
”Juu, saatto olla.”
Hanna asetteli boorivesipullon ja
salvatuubin takaisin ensiapulaukkuun. Kulmat olivat rypyssä, kun hän
yritti miettiä kuinka saisi tyttärensä purkamaan mieltään.
”Missäs se Topi nykyisin on? Ootteko
te vielä yhteyksissä?”
Jaana istahti pirtinpöydän viereen
penkille ja nojasi leukansa kämmeneen.
”Kyllä sitä aina sillon tällön
somessa näkee. Se on nykysin tekussa, ihan hyvin sillä näyttää
menevän.”
”Tekussa? Eikös se ollu amiksessa
sillon kun te olitte yhdessä?”
Jaana vilkaisi äitiään hämmentynyt
ilme silmissään.
”Joo, oli se. Se haki loppukesästä
tekuun ja pääsi sinne helposti. Se amis oli sille varmaan vaan joku
välivaihe...”
Jaana laski katseensa ja puri huultaan
mietteliään näköisenä.
”Se onkin muuten aika jännä
juttu... Että se Topi yhtäkkiä keksikin hakea tekuun.”
”Tapahtuko siinä sitten jotain
erityistä? Jotain mikä sai sen muuttamaan suunnitelmia?”
”Eeei... Tai ei ainakaan mun tietääkseni.
Se oli jotenkin ihan erilainen sillon aikasemmin. Mut sitten kun me
palattiin kaupunkiin täältä mökiltä, se oli jotenkin muuttunu.”
Hanna istui aivan hievahtamatta jottei
häiritsisi tyttärensä ajatuksenjuoksua.
”Eikös teillä ollu jotain ongelmia
täällä mökillä sen polyypin kanssa?”
Jaana nosti päänsä, silmät
tuntuivat katsovan jonnekin kaukaisuuteen.
”Niin muuten olikin... Kumma juttu,
olin ihan unohtanu. Se polyyppihan poltti meitä kumpaakin, Topia
nilkkaan ja mua...”
Jaana suoristi selkänsä ja katsoi
äitiään suoraan silmiin. Silmät olivat suuret ja katseessa näkyi
hätää.
”Mua se poltti tähän lantioon.
Siitä tää ihottuma on lähtösin.”
Hanna katseli tytärtään vakavin
silmin ja ojensi sitten kätensä pöydän yli. Äidin ja tyttären
kädet kietoutuivat yhteen, kosketus lohdutti.
”Jaana, pitäisköhän sun lähteä
nyt uimaan..?”
SEN PITUINEN SE.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti