Niila ja Aure jähmettyivät
paikoilleen. Molemmat pidättivät hengitystään, silmät olivat
ymmyrkäiset pelästyksestä. Niilan päässä vilisti kuvia kuopan
savureiästä; luukun vieressä seisoja haistoi savun hajun selvästi
ja saattoi jopa nähdä valon kajoa pimeässä illassa.
Luukun narina voimistui, sitten alkoi
kuulua raapimisen ääntä. Aure haukkasi henkeä ja Niilakin
hätkähti. Tuo ei kuulostanut ihmiseltä, eivät ihmiset raavi
puista luukkua... Niila ryhdistäytyi ja alkoi hitaasti ryömiä
kohti kuopan suuaukkoa.
Aure inahti hätääntyneenä ja Niila
nosti sormen huulilleen. Hiljaa hiljaa, nyt piti olla tarkkana!
Ryömiessään eteenpäin Niila puristi käteensä koivuhalon. Leuku
oli toki vyöllä, mutta veritekoihin Niila ei aikonut ryhtyä, ei
edes vapauden puolesta.
Raapiminen taukosi ja hiljaisuus tuntui
painostavalta. Niila odotti joka hetki luukun aukeavan ja kylmän
pakkasilman tulvahtavan sisään. Mutta mitään ei tapahtunut.
Luukku pysyi kiinni, hiljaisuus jatkui.
Niila painoi korvansa vasten luukun
puista pintaa ja kuunteli. Ei mitään. Ei narahduksia, ei
raapimista, ei pakkaslumen ritinää. Niila vilkaisi olkansa yli
Auren kalpeita soikeita kasvoja ja terästi sitten mielensä. Oli
pakko selvittää kuka kuopan ulkopuolella liikkui.
Niila jännitti köyristyneen selkänsä
ja ponnahti sitten pystyyn työntäen samalla luukun auki. Hän oli
unohtanut sulkea silmänsä luukkua avatessaan eikä ensin nähnyt
ympärillään muuta kuin tummia hahmoja. Hitaasti silmät tottuivat
hämärään ja hahmot alkoivat muodostaa tuttuja muotoja.
Kuopan ympärillä seisoi vain hiljaisia puita lumivaipan alle jähmettyneenä. Kauempaa metsästä kuului
paukahdus, kun pakkanen jääti männyn runkoa. Mutta kuopan lähellä
oli hiljaista ja tyhjää, ei ristinsielua missään.
Niila päästi pitkän helpottuneen
henkäyksen. Sitten silmänurkassa häivähti liikettä. Niila käänsi
hätääntyneenä päänsä ja huomasi tuijottavansa teräviin
mustiin silmiin. Kettu! Reponen siellä istui tutussa asennossaan
häntä tassujen ympärillä ja silmissä kiinteä arvoituksellinen
katse.
Niila tuijotti hetken kettua ja
tarkasteli sitten lunta luukun ympärillä. Häntä alkoi naurattaa,
helpotuksen tunne velloi vatsassa kun hän kumartui ja sulki luukun
perässään.
”Aure, soli se kettu! Se yritti
raapia lunkkaa auki, halusi varhmaan sisäle lämpimään!”
Aure istui hetken aivan hiljaa ja alkoi
sitten hytkyä. Tytön kirkas nauru täytti kuopan, helpotuksen
kyyneleet valuivat silmistä.
”Kettu! Niin tieten olikin, kettuhan
se vain tietää että sie olet täälä. Halvaa varmaan
leipäkannikan iltapalaksi.”
Niila vakavoitui. Aure oli viipynyt jo
aivan liian kauan vaikka olikin tullut etuajassa.
”Aure, siula pitää lähtä.
Kläpitten iltapuuron aika on ihan kohta, sinnuu ootetaan..!”
Aurekin lopetti nauramisen. Veli oli
oikeassa, hän oli vastuussa pikkusisarusten iltapalasta.
”Joo, mie lähen. Äiti on pitkässä
vuorossa kun on niin paljon hoijjettavia, mutta isä on verstaassa.
Alkaa kohta ihmettelemään...”
Aure nousi, veti karvareuhkan päähänsä,
repun selkäänsä ja vanttuut käsiinsä. Totinen katse etsiytyi
isoveljen silmiin.
”Mutta millon siekin tulet kotio,
Niila..?”
Niila laski katseensa nuotiotuleen ja
kohautti olkiaan.
”Yhtäkoska. En mie ole ainut
kapinassa, Pietu ja Juuson Pekkakin on mettäkuopissa. En mie voi
ensimmäisenä luovuttaa...”
Aure nyökkäsi. Tämä oli
omantunnonkysymys, hän ymmärsi sen kyllä.
”Muista Aure sotkea jälet
mennessäsi. Sotke riistapolulle asti.”
Aure nyökkäsi uudelleen. Virheisiin
ei ollut varaa.
*****
Aure kulki joutuisasti polkua pitkin.
Tyhjä reppu keinui selässä, askel oli kevyt ilman ylimääräistä
taakkaa. Niila tarvitsi lisää halkoja; seuraavalle reissulle piti
ottaa ahkio mukaan.
Kodin valot heijastuivat hangelle, näky
oli turvallinen ja lämmin. Aure vilkaisi taivaalle. Oli jo myöhä,
kläpit olisivat varmasti jo alkaneet kitistä iltapuuroansa. Aure
hymyili hellästi. Pikkusisarukset olivat joskus vaivalloisia, mutta
hänestä oli silti hauskaa hoitaa heitä.
Aure oli ylpeä siitä vastuusta joka
äiti oli hänelle antanut. Niilan mielestä pikkusisko oli edelleen
lapsi, mutta äiti luotti häneen. Aure tunsi itsensä tärkeäksi;
nyt sekä isoveli että nuoremmat sisarukset tarvitsivat hänen
apuaan.
Polku päättyi kotipihaan ja Aure
kiiruhti askeleitaan. Sitten hän pysähtyi. Pihassa seisoi vieras
auto.
”Aure, missä sie olet ollu? Ja mitä
sie tuolla miun savottarepulla tehet..?”
Aure kääntyi hitaasti kohti isäänsä.
Hän oli jäänyt kiinni.
*****
Kumma Juttu...
Mistä kapinasta Niila puhui? Kertooko Aure etsijöille missä Niila
on..? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun
voittajasanoihin.
Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu
ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin
niin katsotaan saammeko Niilan turvallisesti kotiin.
Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla
Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 30.12.
*****
Uusi Kolme Sanaa-kilpailu alkaa
maanantaina 25.12., tervetuloa silloin osallistumaan palkintojen
arvontaan!
Kettu, kapina ja katse - Lorun Loppu
Kettu, kapina ja katse - Lorun Loppu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti