LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta
Taina!
11:30.
Martta
istui valkoisessa huoneessa yksinään ja katseli käsiään. Huone
ei ollut sama kuin se, jossa hän oli edellisen kerran tavannut
tyttärensä. Eri huone, mutta silti saman tuntuinen. Marttaa
värisytti, huoneen kalsea sisustus sai sen tuntumaan viileältä.
Väsytti. Matka Oulusta oli pitkä eikä Martta ollut saanut unta
makuuvaunupaikasta huolimatta. Junan kolke oli yleensä rauhoittavaa,
mutta nyt hän ei ollut osannut asettua eikä uni ollut tullut. Huoli
tyttärestä oli liian suuri eikä äiti voinut saada lepoa.
Ovi
aukesi suhahtaen ja Telle astui sisään vartija kintereillään.
Äidin sydäntä puristi, kun hän näki tyttärensä ranteissa
kahleet. Martta nielaisi ja nousi horjuen seisomaan. Hymy ei
suostunut nousemaan huulille, hän vain tuijotti lähestyvää
tytärtään.
”Terve
äiti.”
”Voi
Telle...”
Martta
vajosi takaisin tuoliinsa istumaan. Pää painui alas, kyyneleet
valuivat poskille. Tämä oli liian raskasta.
”No
älä äiti viitti, ei tää itkulla parane.”
Tellekin
oli istuutunut, kahlitut kädet lepäsivät pöydällä sormet
toistensa lomissa. Ääni oli ärtyisä ja karhea. Martta niiskaisi
ja nosti katseensa Tellen silmiin. Tyttären katse oli verhottu,
tunnetta silmissä ei näkynyt.
”Telle,
miksi sulla on nuo raudat käsissä?”
Telle
kohautti olkiaan, katsoi kulmiaan rypistäen poispäin.
”No
kun mä oon ilmeisesti niin vaarallinen. Käyn heti jonkun päälle
jos kädet on vapaana.”
Martta
vetäisi kauhistuneena henkeä.
”Mitä..?
Ethän ole, mitä sinä höpötät?!”
Telle
katsoi jälleen äitiään silmiin, katse oli kova ja kylmä.
”No,
ehkä se johtuu siitä tappelusta siellä naistenosastolla.”
”Siksikö
ne siirsi sut Oulusta tänne Hämeenlinnaan?”
Tellen
katse muuttui taas, kuin verho olisi vedetty tunteiden eteen.
”Joo,
niin se varmaan oli.”
”Mitä
ihmettä siellä osastolla sitten tapahtu?”
Telle
räpäytti silmiään, katse muuttui taas. Nyt silmissä näkyi
hätää, kyyneleitä, murhetta.
Ӏiti
ei se ollu mun vika... Siellä yks ämmä – tai siis nainen kävi
mun kimppuun, halus varmaan tupakkaa tai jotain. Mä vaan yritin
puolustautua!”
”Voi
kulta pieni...”
Martan
käsi liikahti kuin tarttuakseen tyttären käsiin, mutta pysähtyi
sitten. Välissä oleva pleksilasi esti kosketuksen.
”Kyllä
se asia varmaan vielä selviää, ettei se ollut sun vika... Pääset
takaisin Ouluun.”
Telle
hymyili vinosti.
”Juu,
niin varmaan.”
”Millasta
täällä Hämeenlinnassa nyt sitten on?”
”Jaa,
no millasta se nyt eristyksissä yleensä on. Eristettyä.”
Telle
vilkaisi äitinsä silmiin ja näki niissä hätää.
”Eikun
ihan kivaa täällä on, rauhallista. Ihan hyvä selli mulla on ja
vartijat on ihan mukavia. Ei täällä mitään hätää ole.”
Martta
hengähti kuuluvasti. Kasvoilla näkyi helpotus.
Seurasi
pitkä hiljaisuus. Telle tarkasteli äitinsä kasvoja ja tiesi, että
äidillä oli jotain mielessään, jotain mitä ei millään saanut
sanottua. Lopulta Telle rikkoi hiljaisuuden.
”No,
äiti, mikä sun mieltä painaa?”
Martta
vilkaisi nopeasti tytärtään ja katsoi sitten jälleen pois.
Silmissä näkyi häpeää, epävarmuutta.
”No
kun sinä nyt olet täällä Hämeenlinnassa... Minä en oikeen
tuolta Oulusta pääse käymään... On niin pitkä matka, ja isäsi
on vähän huonona...”
Hauras
ääni häipyi kuuluvista. Telle tunsi poskilihastensa kiristyvän.
Ei hän mitenkään erityisemmin ollut äitiään kaivannut, mutta
tämä oli ainoa vieras joka hänelle oli edelleen sallittu. Hiton
ämmä, ei edes tätä vähää viitsinyt tyttärensä eteen vaivaa
nähdä!
Telle
yritti hillitä itsensä, hengitti syvään ja rentoutti
kasvolihaksensa.
”Jaa...
No, ymmärrettäväähän se on. Kerroppa nyt sitten kaikki
kuulumiset kotoa, jos ei vähään aikaan nähdä.”
Martta
nosti katseensa, silmissä näkyi helpostusta.
”Juu,
mutta kyllä minä kirjotan sulle kuulumisia, tietysti.”
Telle
nyökkäsi hajamielisesti. Kauanko tässä vielä piti istua, eikö
vierailuaika kohta jo loppuisi?
”Niin,
kuulitkos jo siitä Häkkisen Maurin pojasta, Raunosta?”
Telle
hätkähti, selkä suoristui ja silmiin palasi terävä katse. Sydän
alkoi hakata, veri kohisi korvissa. Rauno... Rane? Mitä Ranesta?
Onko se kuitenkin tehnyt mitä Telle oli pyytänyt?
”Niin?
Mitä Ranesta?”
”No
se onkin aika jännä juttu...”
Tellen
ääni kohosi kimeäksi.
”Niin
mikä on jännä juttu?! Kerro nyt!”
Martta
katsoi tytärtään hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Niin,
no se kun se löysi sen veljensä.”
Tellen
päässä kohisi, hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä äiti
sanoi.
”...
löysi veljensä..?”
Martta
hymyili, hän rakasti juoruilua ja tämä oli todella herkullinen
juttu.
”Juu,
sehän on se Rauno adoptoitu ihan pienenä, ei oo koskaan tienny
mitään oikeesta perheestään. Ja nyt se oli ollu jossain
tappelussa ja sitten oli selvinny, että se tappelukaveri oli sen
oikee veli. Ja sitten se Rauno oli viety putkaan rauhottumaan.”
Martta
vaikeni hengästyneenä. Kirkkaat silmät katsoivat innokkaina
tytärtä, näin herkullisen jutun kertominen oli saanut Martan
unohtamaan ympäristön.
”Siis...
Onko Rane nyt putkassa?”
”Mitä?
Juu on, on se kai vielä putkassa.”
Martta
mietti hetken, rypisti kulmiaan.
”Siinä
oli kait jotain outoa siinä tappelussa... Ne puhuvat kaupungilla
että se Rauno olis käynyt sen Petterin kimppuun, että ei se mikään
tavallinen tappelu olis ollutkaan.”
Telle
tunsi poskiaan kuumottavan.
”No
miten sille toiselle sitten kävi? Sille Petterille?”
”Jaa,
ei sille mitään kait käyny. Joku haava tikattiin
terveyskeskuksessa, mutta muuten se on kait ihan kunnossa.”
Martta
nosti katseensa tyttären kalvenneisiin kasvoihin. Tellen ilme oli
jähmeä, silmät tuijottivat ilmeettöminä.
”Niin
tunsitkos sinäkin sen Petterin? Ei kai se ollu se sama joka sinua
vastaan on esittäny niitä perättömiä väitteitä..?”
Telle
istui paikalleen jähmettyneenä ja kuunteli sydämensä hidasta
sykettä. Aika tuntui pysähtyneen, mikään ei tuntunut
todelliselta. Äiti odotti edelleen hänen vastaustaan.
”Mitä?
Joo, saattoi se tietysti ollakin se sama Petteri... Mutta mitä sä
sanoit siitä veljestä?”
Martta
hymyili leveästi, hän oli arvannut että tytärtä kiinnostaisi
tämä juttu.
”Niin,
se Petteri oli jotenkin tienny, että se ja Rauno oli oikeasti
veljekset. Ne oli adoptoitu eri perheisiin, siks ne ei tuntenu
toisiaan. Ja siihen se tappelu oli loppunukin, kun se Petteri oli
kertonu Raunolle, että ne olivat sukua.”
Telle
yritti hengittää tasaisesti ja rauhallisesti. Häntä pyörrytti,
ajatukset kimpoilivat päässä yhä hurjempaa vauhtia.
”Millon
tää tapahtu? Millon se tappelu oli?”
Martta
vilkaisi tytärtään yllättyneenä.
”Jaa,
tais olla viikkoo ennen kuin sinut siirrettiin tänne Hämeenlinnaan.”
”Ja
Rane on edelleen putkassa..?”
”Juu,
se on kuulemma tutkintavankeudessa. Kumma juttu sinänsä, tappeluhan
se vaan oli eikä sille Petterillekään käynyt kuinkaan...”
*****
”Vierailuaika on ohi.”
Martta hätkähti ja
vilkaisi hämmästyneenä ovella seisovaa vartijaa.
”Jestas, tämä meni
taas niin nopeasti tämä aika...”
Martta nousi seisomaan ja
katsoi tuolilla edelleen kyhjöttävää tytärtään.
”Älä kultapieni huoli,
äiti kirjottaa sinulle kyllä. Kaikki järjestyy. Sinä olet hyvä
tyttö.”
Telle istui hievahtamatta
tuolissaan ja kuunteli äitinsä etääntyviä askeleita. Ovi avautui
ja sulkeutui. Siinä meni hänen viimeinen vieraansa.
”No, alappas tulla nyt.”
Telle ei edelleenkään
liikahtanut. Vartija seisoi nyt hänen vieressään, kilisteli
kärsimättömänä avainnippuaan.
”Hei, vauhtia nyt. Ei
tässä ole koko päivää aikaa odotella.”
Telle nousi hitaasti ja
kääntyi kohti ovea. Pää oli painuksissa, kasvot jähmeät. Rane
oli kertonut poliisille kaiken, oli pettänyt Tellen, oli asettunut
veljensä puolelle Telleä vastaan. Ja Petteri oli edelleen elossa.
”Maanantaina sulle tulee
taas vieras.”
Telle nykäisi päänsä
pystyyn ja kääntyi katsomaan perässään kulkevaa vartijaa.
”Mitä? Kuka?”
”No sun asianajajas.”
Telle painoi päänsä ja
jatkoi kulkuaan.
SEN PITUINEN SE.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti