3.Juttu - Kampiakseli - osa 3

Raili istui keittiön pöydän ääressä ja katseli ulkona näkyvää syyskuista maisemaa. Niityllä makaavat kaadetut heinät ja kukat olivat loppukesän auringonpaisteen kellastamia, kesän runsaus oli vaihtunut syksyn odottavaan seesteisyyteen.

Railin maatessa jalka kääreissä sohvalla Reino oli ottanut ja siimannut niityn loppuun. Lämmin hymy karehti Railin kasvoilla; Reino oli ryhtynyt työhön omatoimisesti, ilman kehotuksia, päivittelemättä surkeaa sateista säätä.

Kun työ oli tehty ja Raili kiittänyt avusta, Reino oli vilkaissut Railia syrjäsilmin ja sanonut, että siimaaminen oli miesten hommaa ja että hän hoitaisi sen tästä lähtien itse. Railin hymy leveni. Se oli Reinon tapa pyytää anteeksi jurotustaan ja ynseyttään Railin rakasta kukkaniittyä kohtaan.

Raili toki tiesi, että niittojäte olisi pitänyt haravoida pois pari päivää niittämisen jälkeen, mutta hän ei ollut raaskinut mainita asiasta Reinolle. Siimaaminen oli ollut häneltä jo aivan tarpeeksi iso myönnytys. Tämä vuosi mentiin näin ja ensi kesänä Raili haravoisi niityn itse.

Railin ajatus kiertyi takaisin onnettomuuteen. Muistikuvat niityn tapahtumista olivat edelleen hataria ja sekavia, mutta terveyskeskuskäynti oli kirkkaana Railin mielessä. Raili rypisti kulmiaan. Hän ei saanut omituisen kirkassilmäisen mummelin sanoja mielestään.

”Eikö se ole kunnolla niitetty?”

Railia vastapäätä istuva Reino katseli kysyvästi vaimonsa kurtistuneita kulmia.

”On toki, on siistiä työtä. Siitä se ensi kesänä lähtee taas kasvamaan.”

Raili hymyili miehelleen, Reino oli tosiaan tehnyt hyvää työtä.

”Mutta, tulipa tässä mieleen... Mihin sinä laitoit sen, hmm, kurkkupurkin?”

”Tuolla se on verstaan hyllyssä. Aattelin, että jos sen putsaa ja hioo ruosteesta ja irrottaa sen teräväreunaisen kannen, sinä voisit vaikka maalata sen. Tehdä siitä kukkapurkin puutarhaan tai jotain... Kun tykkäät sellasista omituisista astioista.”

Railia kylmäsi. Hän muisti oikein hyvin sen ensimmäisen kuvan jonka Reino oli hänelle näyttänyt, kuvan kirkkaasta metallisesta vänkkyräisestä esineestä. Kampiakselista. Ja nyt oli kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan...

”Juu, tuopa onkin muuten hyvä idea. Käyn sitä kattomassa tänään, jos näillä kepeillä jaksan verstaaseen asti loikkia.”

Reino vilkaisi keittiön seinää vasten nojaavia kyynärsauvoja ja nyökkäsi.

”Sano jos et jaksa, niin tuon sen purkin tuohon kuistille.”

”Mistäköhän se on mahtanut meidän niitylle ilmestyä, se... kurkkupurkki..?”

Reino katseli ikkunan takana avautuvaa syksyistä maisemaa, ilme oli poissaoleva.

”Mistä noista tietää, ollut siellä varmaan jo kauan.”

*****

Matka verstaalle tuntui pitkältä, mutta Raili ei aikonut antaa periksi. Asiaan oli saatava selvyys, muuten hän ei saisi rauhaa. Mitä mummeli olikaan sanonut?

”Ei se oikeasti ole siellä. Odotappa vaan, kohta se on jotain ihan muuta.”

Ja sitten valokuva oli muuttunut. Raili oli Reinon ulkona puuhaillessa tutkinut miehen kännykän eikä sieltä ollut löytynyt kuvaa kampiakselista. Kuva oli siis todellakin muuttunut, vaihtunut toiseksi. Mutta eihän niin voi tapahtua*?

Reino oli jättänyt verstaan raskaan oven Railia varten auki. Taivas oli alkanut pilvehtiä ja verstaassa oli hämärää. Raili katseli ympärilleen. Seinillä roikkui riveittäin työkaluja, nurkassa seisoi muovinen tynnyri täynnä pitkävartisia harjoja, haravia, petkeleitä ja muutama rautakanki.

Hyllyt olivat täynnä tavaraa. Riveittäin purkkeja ja purnukoita joissa Reino säilytti ruuveja ja muttereita, nauloja ja muita pikkuesineitä. Verstas oli pullollaan tarpeellista tavaraa, mutta kaikki oli silti siististi järjestyksessä.

Ja siinä, keskimmäisellä hyllyllä verstaan sivuseinustalla makasi kampiakseli. Raili henkäisi syvään, sydän hakkasi hurjasti. Uutuuttaan kiiltävä metalliesine erottui selvästi verstaan hämäryydessä. Se OLI kampiakseli, ei kurkkupurkki!

Raili otti muutaman askeleen ovelta hyllyn eteen ja pysähtyi sitten katselemaan uudelleen ympärilleen. Missään ei näkynyt ruosteista peltipurkkia, ei vaikka Raili kuinka tarkkaan katseli. Tämä se oli se niityltä löytynyt esine!

Varovasti Raili asetti toisen kyynärsauvoista nojalleen hyllyn reunaa vasten ja kurotti sitten hieman arkaillen kätensä kohti hyllyllä makaavaa metalliesinettä. Esine tuntui kylmältä ja sileältä Railin käteen. Se näytti raskaalta eikä Raili edes yrittänyt nostaa sitä.

Tämä esine oli aivan uusi, tuliterä vaikka oli maannut niityllä koko talven. Raili ei uskonut, että kampiakseli olisi ollut niityllä jo edellisenä kesänä. Ei olisi voinut olla, hän olisi nähnyt sen viime vuonna niittyä siimatessaan. Syksyllä se oli niitylle ilmestynyt, jotenkin.

Sitä paitsi, jos kampiakseli olisi ollut kokonaan maahan hautautuneena, kuinka se saattoi edelleen olla näin kirkas ja ruosteeton? Esine oli kuin suoraan kaupan hyllyltä. Raili silitti mietteissään teräksistä pintaa joka nyt tuntui värisevän kosketuksesta. Teräksen kylmyys tuntui lisääntyvän, se melkein puraisi Railin sormenpäitä. Kuin jäätä olisi sivellyt.

Ulkona pilvehtivä taivas välähti valkoiseksi ja hämärä verstas tuntui hetken kylpevän häikäisevässä valossa. Raili horjahti, tarrasi kädellään hyllyn reunaan ja sulki silmänsä. Hän oli yhtäkkiä kauttaaltaan kananlihalla, aivan kuin verstaaseen olisi puhaltanut kylmä viima.

Railia kuvotti hieman ja verstas tuntui huojahtavan. Hän avasi varovasti silmänsä ja keskitti katseensa verstaan seinällä roikkuvaan lehtisahaan. Matka verstaalle oli ehkä sittenkin ollut liian pitkä toipilaalle, kun yhtäkkiä alkoi näin heikottaa.

Raili odotti hetken ja olo alkoi tuntua taas varmemmalta. Silmien edessä leijailevat haamukuvat alkoivat haalistua. Erikoista, että vielä syyskuussa näkyy elosalamoita. Niitä on tainnut tänä vuonna olla tavallista enemmän.

Raili siirsi hitaasti katseensa takaisin hyllyllä seisovaan esineeseen ja kosketti uudelleen sen karheaa pintaa. Hauska se Reinon ajatus hioa tämä ja maalata kukkapurkiksi. Lemmikinsininen voisi olla hyvä väri, se erottuisi hyvin vaikka kelokannon päältä. Mutta pohjaan pitää porata reikiä kasteluveden valua pois.

Raili hymyili uneliaasti. Kurkkupurkit ovat monikäyttöisiä* esineitä.

*****

Kumma Juttu... Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ovatko välähdykset elosalamoita vaiko jotain ihan muuta..?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu päättyy? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 7.10.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Kampiakseli - Lorun Loppu

3.Juttu - Kampiakseli - osa 2

Terveyskeskuksen kirkkaat kattovalot koskivat silmiin. Raili makasi rautasängyssä käytävällä ja yritti siristelemällä suojata silmiään. Sulkea hän ei silmiä halunnut, koko käytävä alkoi silloin heilua ja kuvotus peitti alleen jalassa tuntuvan jomottavan kivun.

Suu tuntui kuivalta, mutta juotavaa ei oltu annettu. Shokki, sanoivat, ei saa juoda mitään. Olivat sentään antaneet jotain kipuun, mutta vain vähän, ensiavuksi. Pää tuntui sumealta ja raskaalta, vain kipu oli todellista.

”Ootko hereillä? Miltä tuntuu?” Reinon ääni kuulosti huolestuneelta ja kireältä, yritti kuiskata jottei häiritsisi.

”Juu, tässä ollaan.” Raili käänsi hieman päätään ja yritti hymyillä. Reinon kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, pelästys näkyi niillä yhä.

Railin muistikuvat olivat hatarat. Ensin se kauhea kipu, sitten hämärä mielikuva heinien huojumisesta näkökentän laidalla ja Reinon kaukaa kuuluva hätääntynyt ääni. Sitten sireeni jostain kaukaa. Lisää kipua, kun jalkaa liikutettiin ja sitten ambulanssissa Reinon pelästynyt naama häälymässä yläpuolella.

”Yritä kestää, pääset kohta lääkäriin. Kyllä tuosta vielä jalka tulee.” Reinon kylmän ja nahkean käden kosketus Railin kuumassa ja kuivassa kädessä tuntui yllättävän hyvältä. Raili hymyili uudelleen.

”Mitä tapahtui? Siellä niityllä... Hajosiko siimaleikkuri?”

”Siima tarttui maan alta pilkistäneeseen kampiakseliin.”

”Kampiakseliin?”

”Niin, se on semmoinen auton moottorin osa, et sinä sitä tiedä.”

Auton moottorin osa...

”Miten niin auton moottorin osa? Mistä se sinne oli tullut?”

Reino irrotti otteensa Railin kädestä ja kaiveli tohkeissaan kännykkää taskusta.

”Kato, otin siitä kuvan.”

Raili erotti pienellä ruudulla vänkkyräisen kiiltävän metalliesineen niittyheinien joukossa.

”Siima nykäisi sen irti maasta ja se kolautti sua sääreen*. Ei sentään onneksi siima osunut, tuo kampiakseli vaan.”

Railista kuva näytti jotenkin oudolta. Esineen muotoa oli vaikea erottaa, mutta se johtui varmaan kivusta ja kipulääkkeistä. Raili sulki silmänsä ja odotti alkaisiko käytävä heilua.

"Onpa kirkas esine. Ei uskoisi, että se on auton moottorista.”

”Niin...” Seurasi pitkä hämmentynyt hiljaisuus, kun Reino mietti asiaa.

”Tuo on muuten totta. Se näyttää ihan upouudelta, suoraan tehtaasta tulleelta. Onpa kumma, luulisi että näkyis edes vähän ruostetta, kun se on maannut siellä niityllä osittain maan alle hautautuneena...”

Raili avasi silmänsä ja näki Reinon rypistävän kulmiaan mietteliäänä.

”Ei se siellä ainakaan viime kesänä ollut, olisinhan minä muuten törmännyt siihen jo silloin. On varmaan tullut sinne talven aikana.”

Raili avasi silmänsä nyt aivan ammolleen. Mutta hetkinen... Aivan uusi moottorin osa heidän kukkaniityllään. Mistä se oli sinne tullut? Lähistöllä ei ollut naapureita jotka olisivat voineet heittää sen niitylle. Sitä paitsi miksi kukaan nakkaisi pois aivan tuliterän osan?

Railin sänky tuntui heilahtavan ja käytävä leimahti silmänräpäyksen ajaksi täyteen valkoista valoa. Raili sulki kiireesti silmänsä, suljettujen luomien sisäpinnalla näkyi käytävän kattolamppujen hehkuvat kuvajaiset. Nuo loisteputket pitäisi kieltää lailla!

”Ei sitä sinne kukaan heittänyt ole.”

Raili ja Reino hätkähtivät molemmat, kun kuulivat ohuen hieman värisevän äänen aivan vierestään. Railin sängyn viereen käytävälle oli ilmestynyt pieni käppyräinen mummeli rollaattorinsa kanssa. Mummeli katseli Railia suoraan silmiin, hänen katseensa oli kirkas ja pistävä. Tämä mummeli ei ollut vanhuudenhöperö.

”Anteeksi mitä?”

”Ei se oikeasti ole siellä. Odotappa vaan, kohta se on jotain ihan muuta. Niin siinä aina käy, ei ne koskaan kestä kovin kauaa.”

Mummeli hymyili ystävällisesti ja jatkoi köpöttelyään käytävää pitkin poispäin.

Raili tuijotti sanattomana mummelin hitaasti loittonevaa köyryä selkää. Siis mikä ei ole oikeasti missä? Mitä ihmettä mummeli höpötti?

”Mitähän se tuo mummeli tuolla tarkoitti...”

”No mukavahan se on toivottaa vieraalle pikaista paranemista. Ystävällinen mummo.”

Railin niskakarvat nousivat hitaasti pystyyn. Nyt ei kaikki ollut ihan kohdallaan...

”Näytäppä vielä sitä kampiakselia.”

”Kampiakselia?”

”Niin, sitä mikä siellä niityllä oli.”

Reino tuijotti Railia sen näköisenä, kuin Raili olisi yhtäkkiä alkanut puhumaan kiinaa.

”No justiinsahan sinä näytit sen kuvan sieltä kännykästä.”

”Jaa niin se kurkkupurkki? No tässä. Vaikka ihan tavallinen ruostunut metallipurkki se on, ruosteinen ja multainen.”

Nyt oli Railin vuoro tuijottaa Reinoa. Reino ojensi kännykkäänsä ja Raili näki kännykän ruudulla vanhan ruosteisen kurkkupurkin niittyheinien joukossa.

”Oli vain onni onnettomuudessa ettei tuo terävä purkinkansi osunut sun jalkaan. Olis voinut koko jalka leikkautua irti...”

”Jaha, lähdetäänpä sitten lääkärin juttusille. Kohta se olo helpottaa.”

Sängyn jalkopäähän ilmestynyt hoitaja hymyili ystävällisesti*.

*****

Kumma Juttu... Siis oliko se kampiakseli vai kurkkupurkki? Ja mitä mummeli tiesi asiasta..?

Lukija, tiedätkö mitä ihmettä tässä on meneillään? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu perjantaina 29.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Kampiakseli - osa 3

3.Juttu - Kampiakseli - osa 1

”Se niitty pitäisi nyt lopultakin niittää!” Raili vilkaisi pöydän ääressä keittoa lusikoivaa Reinoa terävästi. ”Lupasivat sadetta illaksi. Irrottaisi hyvin siemenet ja painaisi maahan, eivät lähtisi tuulen mukana.” 

Reino jatkoi keiton lusikoimista kuin ei olisi kuullut mitään. Pää tuntui kuitenkin pudonneen hartioiden väliin kuin uppiniskaisella kilpikonnalla. Tuommoinen se oli aina, kun ei halunnut tehdä jotain. Teeskenteli kuuroa ja yritti samalla keksiä jonkun tekosyyn välttää käsillä oleva homma. 

”Kuulitko sinä? Niitty pitäisi niittää!”

”Krhm. Jaa...”

”Sinä viime vuonna lupasit*, että hoidat sen tänä vuonna.”

”No joo... Ehtiihän tuon.”

Raili sulki hetkeksi silmänsä. Joka vuosi tämä sama vääntö. Niitty oli Railin idea, Reino olisi halunnut tasata maan ja rakentaa siihen hallin autojen korjaamista varten. Oli sillä toki iso autotalli missä pystyi oikein hyvin korjailemaan autoja, mutta halli olisi silti pitänyt saada.

Raili ei suunnitelmaan ollut suostunut, hänellä ei ollut aikomustakaan katsella autohallia keittiön ikkunasta aamukahvia juodessaan! Rakentakoon hallin muualle, olihan tässä tontilla tilaa.

”Eikä ehdi. Lupasivat huomisillalle myrskytuulia. Nyt jos ei niitetä, siemenet lentää taivaan tuuliin, tienpientareille naapureiden iloksi.”

”No nättejähän ne on sielläkin...”

”On juu, mutta nätimpiä tässä meidän pihassa. Nyt ne pitää niittää, siemenet on just valmiita putoamaan.”

Reino vilkaisi vaivihkaa Railia ja käänsi sitten nopeasti katseensa ikkunasta ulos. Ikkunan takana levisi pieni niitty täynnä hentoisia tuulenvirissä huojuvia kukkia. Kaunis näky, kieltämättä, mutta Reinoa korpesi edelleen pari vuotta aiemmin käyty keskustelu hallin rakentamisesta. Hän oli jo silloin päättänyt, että pitäköön Raili rehunsa ja hoitakoon ne itse, hän ei siihen osallistuisi.

”Ei tässä nyt ehdi, pitää puhdistaa se eskortin kaasutin.”

”Ai? Onko sekin valmis pudottamaan siemenet tänään?”

Reino painoi päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin ja keskittyi juomaan piimälasin tyhjäksi. Raili tunnisti merkit, ei se tuosta enää mieltänsä muuttaisi.

”Selvä. Minäpä sitten hoidan sen niittämisen. Taas. Itse.”

”Juu nyt ei ehdi, hoidan sen sitten ensi vuonna...”

”No niin varmaan.”

Reino nousi pöydästä, vilkaisi Railia ja suunnisti kiireisellä askeleella kohti ulko-ovea. Nyt Railia jo suuttumuksen lomassa vähän hymyilytti, Reino näytti niin nololta. Osasi mies sentään hävetä kiukutteluaan... Hyvä mies se muuten oli, oli vain välillä vähän jääräpäinen. ”Noh, itsepä olen tuon valinnut”, ajatteli Raili ja nosteli Reinon astiat pöydältä mukaan tiskiin.

*****

Taivas oli pilvessä ja vähäinenkin tuulenvire tyyntynyt. Aivan täydellinen ilma niittämiselle: ei siemeniä ja heinänkorsia pöllyttävää tuulta tai niittäjää ja kasveja korventavaa auringonpaahdetta, ei paarmoja tai muita häiritseviä hyönteisiä. Siimaleikkurin kanssa puuhatessa ei ollut varaa huitoa kiusallisia verenimijöitä.

Raili nosti katseensa pilviselle taivaalle, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Lähestyvän sateen tuoksu tuntui jo nenässä. Hän ehtisi juuri sopivasti saada niityn lakoon ennen kuin sade alkaisi. Ja niiton jälkeen tuoksut moninkertaistuisivat, heinien ja kukkien vihreä huumaava tuoksu täyttäisi maailman. Raili hymyili.

Samassa suljettujen silmäluomien läpi näkyi voimakas välähdys. Maa tuntui heilahtavan, iholla tuntui humahdus. Raili avasi nopeasti silmänsä. Mitä tapahtui? Oliko se elosalama?

Heinäkuinen maailma ympärillä näytti aivan samalta kuin äskenkin. Raili katseli kummissaan ympärilleen. Mitään outoa ei näkynyt, niitty niiaili yhtä rauhallisesti kuin äskenkin. Elosalama se varmaankin oli... Reinon taivaalle tähyävät kasvot näkyivät keittiön ikkunassa, oli näköjään eskortin kanssa kiireet yhtäkkiä hellittäneet.

Raili rypisti kulmiaan, nosti sitten suojalasit silmilleen ja asetti kuulosuojaimet paikalleen. Mielessä käväisi viimeisin käynti rautakaupassa. Tarkoitus oli silloin ostaa turvakengät, mutta olivat unohtuneet siinä hötäkässä, kun Raili oli löytänyt ne ihanat isot ulkoruukut puutarhaan sen vanhan kelokannon molemmin puolin. Noh, pitää muistaa hankkia kengät ensi kesälle. Parempi vara kuin vahinko.

Siimaleikkuri räsähti käyntiin kevyesti kuten aina. Reino ei ehkä suostunut osallistumaan niityn hoitamiseen, mutta piti kuitenkin huolen siitä, että välineet olivat kunnossa. Täytyy ottaa puheeksi se hallin rakentaminen sinne autotallin taakse metsän reunaan. Josko tuo sitten leppyisi ja suhtautuisi myötämielisemmin tähän niittyynkin..?

Raili alkoi edetä niityn reunaa eteenpäin. Askel oli rauhallinen ja leikkurin heiluriliike tasainen ja varma. Siimaaminen oli ihan mukavaa ja rauhoittavaa puuhaa, kun olosuhteet olivat sopivat. Oli tyydyttävää katsella, kun työ eteni ja niittykukat ja heinät lakosivat nöyrästi maahan.

Raili näki jo sielunsa silmin kuinka kypsät siemenet* varisivat maahan ja kuinka lähestyvä sade painaisi ne syvemmälle korsien väleihin, turvaan tuulelta. Ensi kesänä niitty olisi vielä kauniimpi kuin tänä vuonna, täynnä unikkoa ja ruiskukkaa ja huojuvia kesäheiniä. Nenään nousi katkeilevien heinien voimakas elävä tuoksu. Raili hymyili itsekseen.

Kaikki tapahtui niin äkkiä ettei Raililla myöhemmin ollut selvää muistikuvaa asiasta. Siimaleikkurin tärähdys ja inhottava surahtava ja kirskahtava ääni. Kova kolahdus jalassa, kuin pesäpallomailalla olisi humautettu. Valonvälähdyksiä silmissä ja sitten Raili oli tajunnut makaavansa maassa.

Lantiossa tuntuva jomottava kipu levisi alaspäin kohti nilkkaa voimistuen samalla lähes sietämättömäksi. Raili tunsi olevansa tokkurassa, kuin huumaantunut, mutta pystyi silti kohottamaan päätään ja katsomaan alaspäin, kohti jalkojaan. Vasen sääri oli jotenkin väärin, vinossa kulmassa, verinen.

Railin silmissä alkoi hämärtää. Jostain kaukaa kaukaa kuului Reinon hätääntynyt ääni. ”Raili! Raili!!”

*****

Kumma Juttu... Mitä ihmettä Railille tapahtui? Iskikö elosalama?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu keskiviikkona 27.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Kampiakseli - osa 2

2.Juttu - Paronitar - Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

Pentti hymyili itsekseen. Joskus asiat vain alkoivat rullata oikeaan suuntaan, melkein kuin itsestään. Tarvittiin vain yksi ohimennen lausuttu sivuhuomautus ja varomaton horjahdus ja kaikki muuttui. Pentin hymy leveni.

Mikä onni, että Juulilla oli ollut työhaastattelu jossain päiväkodissa juuri silloin, kun uurna olisi pitänyt hakea hautaustoimistosta. Ja mikä onni, että Juuli oli soittanut juuri hänelle ja pyytänyt hakemaan uurnan puolestaan. Toisaalta, ketäpä muutakaan tyttö olisi pyytänyt apuun kuin rakasta Pentti-enoaan? Juuli oli aina tuntunut luottavan enoonsa, huolimatta siitä, että eno johdonmukaisesti muisti hänen nimensä väärin.

Pentti irvisti... Pitäisi varmaan lopettaa tytön kiusaaminen. Mutta hän oli jo niin monta vuotta härnännyt Juulia tämän nimestä, että nyt oli vaikeaa yhtäkkiä muuttaa tapojaan. Juuli, mikä typerä nimi! Hän oli kyllä Hilkalle sanonut, että Julia olisi paljon parempi nimi, mutta sisko oli ollut itsepäinen. Jo teininä orpoutunut Juuli oli aivan toista maata: omapäinen kyllä kuten äitinsäkin, mutta myös jotenkin pehmeä ja hellyydenkipeä. Oli äidin kuoleman hetkellä tukeutunut enoonsa ja kaikesta kiusoittelusta huolimatta luottanut enon hyvään tahtoon. Penttiä nolotti, nyt hän ei todellakaan ollut Juulin luottamuksen arvoinen, oliko lie koskaan ollutkaan.

Hautaustoimisto oli ollut juuri sellainen harras hämyinen paikka kuin ne aina olivat. Hautausurakoitsija tosin oli ollut yllättävän hyväntuulinen, ei ollenkaan niin harmaa ja osanottava kuin olisi voinut olettaa. Pullea kirkassilmäinen mies oli ojentanut tuhkauurnan Pentille ja toivottanut iloiselta kuulostavan 'otan osaa suruunne'. Tilanne oli tuntunut hieman kornilta ja Pentti oli halunnut mahdollisimman nopeasti ulos. Siinä kiireessään hän oli kompastunut kynnykseen ja melkein lentänyt nenälleen kadulle. ”Varokaa sitä kynnystä, se on aika korkea.” oli hyväntuulinen äänin neuvonut hautaustoimiston uumenista. No kiitos, olipa kiva kun varoitit..!

Siinä horjahtaessaan ja kompuroidessaan Pentti oli ollut kuulevinaan kilahduksen tuhkauurnan sisältä. Ensimmäinen ajatus oli, että kaikki luut eivät olleetkaan palaneet, mutta sitten Pentti muisti notaarin sanat. Notaari olis sanonut, että Sylvi-tädin testamentti oli hyvin yksinkertainen ja melkein kaikki asiat oli siihen tarkasti kirjattu. 'Melkein kaikki' asiat...

Uurnasta kuulunut kilahdus oli kuulostanut metalliselta ja yhtäkkiä Pentin mieleen oli hiipinyt epäilys. Oliko uurnassa jotain muutakin kuin tuhkaa? Voisiko siellä olla jotain metallista..? Sormus ehkä? Sylvi-tädillä oli vuosia sitten ollut todella kaunis (ja oletettavasti kallis) rubiinisormus jonka hän oli kertonut hukanneensa puutarhassa ruohoa leikatessaan. Mutta kuka leikkaa nurmikkoa rubiinisormus kädessään? Entä, jos Sylvi-täti olikin pitänyt sormuksen piilossa voidakseen jättää sen erikseen Juulille..?

Asiasta piti saada selko, nyt heti, kun uurna vielä oli Pentin ulottuvilla. Juulin bussin lähtöön oli vielä aikaa, joten Pentti ehtisi tutkia uurnan sisällön ennen kuin se siirtyisi Juulin haltuun. Pentti oli hypännyt autoonsa ja huristanut kotiin. Sitten sanomalehtiä keittiö pöydälle ja tuhkat varovasti uurnasta keoksi lehtien päälle. Tuhka on omituista ainetta, se tuntui pöllyävän joka paikkaan vaikka Pentti yritti olla mahdollisimman varovainen, oli jopa sulkenut ikkunan jottei yllättävä ilmavirta sotkisi asioita.

Mutta sieltä, tuhkan keskeltä oli pilkistänyt kirkas metallinen esine. Tallelokeron avain! Sylvi-täti todellakin oli piilottanut omaisuutta testamentin ulkopuolelle! Ja koska Sylvi-täti oli itse antanut ohjeet siitä, että uurna annetaan Juulin haltuun, tallelokeron sisältö oli tietenkin tarkoitettu juuri Juulille.

Mikä onni, että Sylvi-täti oli niin omituinen ja itsepäinen ja halusi tehdä asiat aina omalla tavallaan. Kuka tahansa muu ihminen olisi toimittanut avaimen Juulille jollain varmemmalla tavalla, mutta ei Sylvi-täti. Sylvi-tädin piti aina päästä sanomaan viimeinen sana, myös kuolemansa jälkeen. Pentti oli poiminut avaimen tuhkakasasta, puhdistanut sen ja laittanut housuntaskuunsa. Sitten hän oli ottanut käteensä tuhkauurnan lappaakseen tuhkat sinne takaisin, mutta sileä harmaa esine oli luiskahtanut hänen käsistään lattialle ja särkynyt pieniksi säpäleiksi.

Hetkellisen paniikin jälkeen Pentti oli muistanut keksipurkkina toimineen kannellisen saviruukun, siirtänyt keksit pieneen leipäkoriin ja kaatanut tuhkat varovasti sanomalehdiltä ruukkuun. Täydellistä. Ruukussa ei lukenut mitään eikä siinä ollut mitään koristeita, joten se toivottavasti menisi täydestä.

Ja olihan se ilmeisesti mennyt. Ruukun yllättävä vaihtuminen siihen omituiseen lehmäpurkkiin oli tosin tullut Pentille pienoisena järkytyksenä ja hetken hän oli jo luullut jääneensä kiinni uurnan vaihtamisesta, mutta ilmeisesti Juuli ei ollut huomannut saamassaan saviruukussa mitään erikoista. Testamentin lukeminen oli sujunut odotetulla tavalla ja Martta oli ollut tapansa mukaan tyytymätön. Juuli oli tarjonnut omituisen mauttomia pikkusuolaisia ja pölyiseltä maistuvaa juotavaa.

Paronitar tosin oli aiheuttanut ylimääräistä huolta. Se oli tavoistaan poiketen kerta toisensa jälkeen hypännyt Pentin syliin ja yrittänyt kaivautua housuntaskuun. Siihen taskuun, missä tallelokeron avain oli. Voisiko olla, että kissa haistoi emäntänsä..? Mutta haisevatko tuhkat edelleen ihmiseltä?

Pentti pysäytti autonsa pankin parkkipaikalle ja hymyili. Nyt vain pankkiin ja safiirisormus tallelokerosta parempaan talteen. Joskus asiat vain alkoivat rullata oikeaan suuntaan, melkein kuin itsestään.

*****

Pentti istui jälleen autossaan ja tunnusteli sylissään olevaa paksua kirjekuorta. Tallelokerossa oli tosiaankin ollut jotain mitä ei testamentissa mainittu, mutta sormusta siellä ei ollut ollut. Kirjekuoren sisältö tuntui ohuelta kirjalta. Tärisevin käsin Pentti avasi kuoren ja kurkisti sisään. Ohut kovakantinen muistikirja ja kirje. Henkeä pidätellen Pentti avasi kirjeen:

”Rakas Juuli. Hienoa, löysit avaimen juuri niin kuin olin ajatellutkin. Paronitar on niin viisas ja Hänellä on niin tarkka nenä, tiesin että Hän auttaisi sinua!

Tässä sinulle muistolahjaksi reseptikirjani. Löydät kirjasta ohjeet kaikkiin niihin ihaniin herkkuihin joita olen sinullekin näiden vuosien aikana tarjonnut. Kirjassa on myös ohje Paronittaren porosardiinihillokkeen valmistamiseen sekä sen lakkahillon resepti josta sinä niin kovasti pidät. Kun valmistat ruokasi näiden ohjeiden mukaan, sinusta varmasti tuntuu kotoisalta, aivan kuin minä olisin edelleen siellä pitämässä sinusta huolta.

Muista olla varovainen Pentti-enosi suhteen, hän ei ole ollenkaan niin hyväntahtoinen kuin miltä vaikuttaa. Utelias poika jo lapsesta asti, ja aina rahan perään. Kyseli loputtomasti siitäkin sormuksesta jonka panttasin jo vuosia sitten.

Voi hyvin Juuli ja pidä hyvä huoli myös Paronittaresta. Sinua tuonpuoleisessa hyvällä muistaen Sylvi-tätisi.”

Pentti laski hitaasti kirjeen syliinsä. Hän nosti tärisevän kätensä silmilleen ja hengitti syvään. Joskus asiat rullasivat oikeaan suuntaan juuri ennen kuin kaikki valui hukkaan*, kuin sormien läpi valuva tuhka.

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

2.Juttu - Paronitar - osa 3

Saattelen notaarin ovelle ja kiitän käynnistä. Kohta tämä on ohi, vielä pitää saada suku lähtemään... Palaan olohuoneeseen jossa vallitsi tuohtunut hiljaisuus. Pentti-eno nostaa Paronittaren sylistään lattialle (neljättä kertaa tänään, mikä ihme Paronitarta vaivaa?) ja rykäisee.

”Niin. Eiköhän se mennyt ihan niin kuin oletimmekin. Mukavaa, että Julia sai talon ja Kreivittären, ja vielä jäähyväiskirjeenkin Sylvi-tädiltä.”

”Paronittaren. Ja minä olen Juuli.”, korjaan hajamielisesti. Pentti-eno tuntuu aina muistavan kaikkien nimet väärin*. Aika hellyttävää...

”Niin, tietysti, Juuli.”

”Minua kyllä ihmetyttää ettei Sylvi-täti jättänyt enempää omaisuutta meille viidelle jaettavaksi.”, Martta-serkku sanoo nyreänä. Niinpä niin, Martta on aina osannut arvostaa omaisuutta. Eevi-serkku, Markku-eno ja Kylli-täti katselevat vaivautuneena käsiään.

”No mutta onhan se kymppitonnikin jotain, varsinkin näinä aikoina.”, sanoo Pentti-eno ja hymyilee minulle rohkaisevasti. ”Ihan reilulta tämä minusta vaikuttaa. Jahas, pitääpä sitten varmaan lähteä ennen kuin sade yltyy vielä rankemmaksi. Kiitos Julia tarjoomisista, olivat oikein maukkaita.”

”Pölyisiltä ne minusta maistuivat...”, Martta-serkku mutisee, mutta nousee kuitenkin kuuliaisesti lähteäkseen. Koko suku tuntuu aina toimivan Pentti-enon esimerkin mukaan.

Suku siirtyy eteiseen ja kerääntyy avoimelle ovelle. Sade on voimistunut ja Eevi-serkku ottaa sateenvarjotelineestä varjon. ”Palautan tämän myöhemmin, kävin juuri kampaajalla.” Jään kynnykselle katselemaan kuinka suku kiirehtii tien varteen pysäköityjen autojensa luo. Sadeverhonkin läpi näen kuinka pehmoinen tuhkapilvi laskeutuu avatusta sateenvarjosta Eevi-serkun permanentatuille kiharoille. Sylvi-täti ei ole koskaan pitänyt tavaroiden lainailijoista...

Ihanaa, nyt tämä on ohi ja talo jälleen hiljainen! Otan käteeni notaarin antaman kirjekuoren jonka päälle on kirjoitettu nimeni. Käsiala on huolellista mutta kiemuraista, Sylvi-tädin käsialaa. Mitä ihmettä Sylvi-tädillä vielä on asiaa? Menen keittiöön, laitan kahvin valumaan ja istun pöydän ääreen. Vilkaisen Paronitarta joka puuhailee hiirenkolon läheisyydessä. Kai tämä kirje pitää lukea.

”Rakas Juuli. Nyt kun luet tätä kirjettä, minä olen jo poissa. Jätin sinulle ja Paronittarelle talon jotta voitte jatkaa elämää kaikessa rauhassa aivan kuin minä olisin vielä paikalla. Jätin sinulle myös jotain muuta josta en halua muun suvun tietävän, en Martan varsinkaan.”

Mitä? Salainen testamenttilahjoitus? Työnnän Paronittaren sylistäni ja jatkan lukemista.

”Olen piilottanut tallelokeron avaimen sellaiseen paikkaan ettei sitä löydä kukaan muu kuin sinä. Avaimeen on hierottu kissanminttua joten seuraa Paronitarta, Hän auttaa sinua löytämään sen. Tallelokerossa on sinulle lahja jonka avulla sinun on helpompaa jatkaa elämää ilman minun apuani ja neuvojani.”

Hyvänen aika... Tallelokero?! Sydämeni jyskytys tuntuu kurkussa asti!

”Toivottavasi ymmärsit perunkirjoituksessa tarjota suvulle juotavat kristallilaseista, Kunnon Ihmiset eivät käytä muovisia pikareita. Sinulle hyvää jatkoa täältä rajan takaa toivottaen Sylvi-tätisi.”

Päässäni pyörii. Avain. Mistä ihmeestä minä sen löytäisin?

Vilkaisen Paronitarta joka jälleen puuhastelee keittiön nurkassa hiirenkoloa nuuskien. Paronitar auttaisi minua löytämään avaimen. Mutta mitä se – siis Hän on tänään tehnyt? Pudottanut tuhkauurnan lattialle, hakeutunut tavoistaan poiketen syliini ja tutkinut vanhaa hiiretöntä hiirenkoloa. Mitä yhteyttä näillä asioilla on?

Tuhkat! Tuhkaa pitkin lattioita ja minun käsissäni ja vaatteissani, tuhkakeko hiirenkolon edessä. Avain oli tuhkauurnassa! Riemastun, niin tietenkin, niin sen täytyi olla! Mutta sitten vakavoidun. Jos avain tosiaan oli tuhkan seassa tuhkauurnassa, miksi minä en nähnyt sitä kun lakaisin lattioita?

Rypistän kulmiani ja ajattelen ankarasti. Hiirenkolo. Sen edessä oli suurin keko tuhkaa. Voisiko olla, että avain on lentänyt hiirenkolosta sisään?

Hyppään pystyyn ja ryntään keittiön nurkkaan. Hätistän Paronittaren tieltä ja asetun lattialle mahalleni. Kurkistan hiirenkolosta sisään, mutta seinän välissä on pilkkopimeää enkä näe mitään. Nousen kiireesti pudottaen selkääni kiivenneen Paronittaren lattialle, loikkaan keittiön laatikoston luo ja kaivan laatikosta taskulampun. Sitten uudelleen lattialle makaamaan. Osoitan valon hiirenkolosta sisään, mutta en näe muuta kuin hienon kerroksen tuhkaa ja lattialautojen välissä olevan raon.

Hitto, avain on liukunut raosta lattian alle! Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Loikkaan jälleen pystyyn ja ryntään eteisen kaapille. Jostain syystä Sylvi-täti on pitänyt siellä sorkkarautaa ja nyt sille tulisi tarvetta. Juoksen posket hehkuen takaisin keittiöön ja asettelen sorkkaraudan hiirenkoloon.

Sitten pysähdyn. Mitä minä olen tekemässä? Aionko oikeasti repiä keittiön jalkalistan ja lattian auki? Kuinka paljon hävityksen korjaaminen tulisi myöhemmin maksamaan?

Kyllä aion. Talo on nyt minun ja saan tehdä* sille mitä haluan. Ja ehkä Sylvi-täti on jättänyt minulle pesämunan tallelokeroon... Sen avulla saan varmasti keittiön lattian jälleen korjattua. Rohkeasti vaan!

Työnnän sorkkaraudan tukevammin hiirenkoloon ja väännän.

*****

Kumma Juttu... Miksi Paronitar käyttäytyy niin omituisesti? Missä avain on ja mitä löytyy tallelokerosta?

Lukija, tiedätkö miten Juttu päättyy? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 23.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paronitar - Lorun Loppu

2.Juttu - Paronitar - osa 2

Sylvi-täti oli myös eläessään tavanomaista hankalampi tapaus. Suurikokoinen nainen jonka ohut ja nariseva ääni tuntui kuuluvan jollekin hänen sisällään asuvalle hentoiselle olennolle. Sylvi-täti ei toki tahallaan ollut hankala, päin vastoin. Hän oli (omasta mielestään) tavattoman järkevä ja käytännöllinen ja halusi ehdottomasti auttaa meitä muita (hänen mielestään) epäkäytännöllisiä tumpeloita. Ja juuri tämä määrätietoinen avuliaisuus aiheutti ympäristössä niin kovasti hämmennystä ja sekaannuksia.

Ne kolme ja puoli vuotta jotka olen asunut Sylvi-tädin luona ovat opettaneet minulle ainakin itsehillintää, jos ei muuta. Alkujaan suvun ajatuksena oli, että muuttaisin äitini vanhan tädin Sylvin luo auttelemaan ja pitämään seuraa; yli kahdeksankymppisen leskirouvan ei ole hyvä asustella aivan yksin vanhassa talossa. Sylvi-tädilläni oli muuttoni syystä kuitenkin aivan oma käsityksensä. ”Hyvä että muutit tänne Juuli, olet jo vaellellut päämäärättömästi ihan tarpeeksi kauan. Nyt on aika vakiintua ja alkaa ottaa elämä tosissaan. Kyllä me sinusta vielä Kunnon Ihminen tehdään!”

Ja totisesti Sylvi-täti alkoikin muokata minua 'Kunnon Ihmiseksi' omaan tarmokkaaseen tapaansa. Hän ilmoitti, että Kunnon Ihmiset syövät aamiaiseksi aamupuuron ja niinpä joka aamu minua odotti lautasellinen höyryävää kaurapuuroa lakkahillon kera. Sylvi-täti oli päättänyt, että koska minä en kuitenkaan pidä kaurapuurosta, hän maustaa puuron minulle mieluisammaksi lakkahillon avulla.

Tosiasiassa olen kyllä aina pitänyt kaurapuurosta, mutta lakat ovat inhokkejani. Yritin varovasti vihjata tädille asiain tilasta, mutta hän kuittasi vaisut vastalauseeni tomeralla ”Höpö höpö, ei tästä mitään vaivaa ole”-tokaisullaan. Niinpä minä olen kiltisti syönyt inhoamaani lakkahilloa joka aamu viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Freelancer-työtäni mainostoimistossa ei tietenkään pidetty Kunnon Ihmisen työnä, joten Sylvi-täti kirjoitti minulle työn hakua varten valmiiksi kirjekuoria lähiseudun päiväkoteihin. Minun ei siis tarvinnut muuta kuin kirjoittaa työhakemukset ja laittaa ne postiin. Sylvi-tädin mielestä nuorelle naiselle soveltuvaa työtä oli mikä tahansa työ lasten parissa, huolimatta siitä etten erityisemmin pidä lapsista. (”Höpö höpö, kaikkihan lapsista tykkäävät.”)

Sylvi-täti auttoi minua jopa niin paljon, että postitti työnhakukirjeet puolestani. Siis myös sen kuoren johon olin hädissäni tunkenut muistiinpanoni tädin silmiltä piiloon, kun täti oli yllättäen tullut huoneeseeni tuomaan kuumaa maitoa. (”Höpö höpö, kuuma maito on juuri sopiva unijuoma, ei tästä mitään vaivaa ole.”) Koska muistiinpanot olivat hahmotelmia uuden ehkäisyvaahtomerkin markkinointia varten, en ollut tavattoman yllättynyt ettei kyseisestä päiväkodista tarjottu työhaastatteluaikaa.

Eniten sietämistä minulla on kuitenkin ollut sen väärinkäsityksen kanssa joka koski Sylvi-tädin kissaa. Jo muuttoiltanani Sylvi-täti valisti minua, että kissan nimi oli Pailakan Paronitar ja että hän ei ollut se, vaan Hän. Lisäksi Hän oli erittäin hienoa sukua: nebelug-rotuinen eikä näin ollen mikään tavallinen katti. Kun ihmettelin Paronittaren nimeä täti kertoi nuoruudessaan tavanneensa kiehtovan lappalaismiehen (kyllä, täti todellakin edelleen nimitti saamelaisia 'lappalaisiksi') joka oli käyttänyt pailakka*-sanaa, ja siitä se nimi oli sitten tullut.

Kun siinä istuimme iltaa muuttokahvien ääressä, Paronitar hyppäsi eteeni pöydälle, tuijotti minua silmiin ja nappasi sitten pullan lautaseltani. ”Paronitar tykkää sinusta!”, julisti täti innoissaan. ”Hän ei IKINÄ kiinnitä kehenkään huomiota, ei kehenkään muuhun kuin minuun. Hän on selvästi aivan ihastunut sinuun.”

Ja siitä lähtien Paronitar ja minä olimme Sylvi-tädin mielestä ylimmät ystävät. Huolimatta siis siitä, että minä en todellakaan pidä kissoista ja – kun Paronitar otti tavakseen varastaa ruokaani, kampata minut portaissa ja nukkua puhtaiden vaatteitteni päällä – Paronittaresta pidän vielä tavanomaistakin vähemmän. Vuosien varrella sain kerta toisensa jälkeen kuulla, että ”Ei sinun Juuli tarvitse pelätä että menetät Paronittaren vaikka minusta aika jättäisikin”. Niinpä en odottanut tätä iltapäivää erityisellä innolla; tiesin jo mikä minun osuuteni Sylvi-tädin perinnöstä tulisi olemaan.

*****

Lakaisen nopeasti lattian ja muodostan tuhkasta pienen keon keittiön takanurkkaan, siihen vanhan hiirenkolon eteen mihin suurin osa tuhkasta näyttää valmiiksi asettuneenkin. Sitten kierrän ympäri keittiötä pyyhkien huolellisesti jokaisen pinnan ja tason yrittäen samalla pyydystää pehmeänä pöllyävän tuhkan rikkakihveliin.

Puhaltelen varovasti pahimmat tuhkat suolapalojen ja lohileipien päältä ja tarkastelen sitten lopputulosta. Kyllä, nuo saavat kelvata sellaisenaan. Sukuahan tässä sentään ollaan eikä kellekään tee pahaa sisäistää pientä osaa Sylvi-tädistä, suvun mahtinaisesta.

Uurnan korvaaminen sen sijaa on hieman vaativampi juttu. En lopulta keksi muuta ratkaisua kuin Sylvi-tädin posliininen jauhopurkki, joten tyhjennän sen sisällön paperipussiin ja nostelen rikkakihveliä apuna käyttäen tuhkakeon talteen. Purkki sinänsä on kaunis, mutta jos olisi enemmän aikaa olisin mielelläni yrittänyt keksiä jonkin hieman sopivamman astian.

Toisaalta, ehkei kukikas istuvan lehmän* muotoinen posliinipurkki ole sittenkään aivan tyystin sopimaton Sylvi-tädin maallisten jäänteiden säilyttämiseen... Tirskahdan jälleen sopimattomasti ja vaiennan itseni juuri parahultaisesti, kun ulko-ovi aukeaa ja suku alkaa valua sisään eteiseen.

Aika on lopussa.

*****

Kumma Juttu... Mitä sukulaiset tuumaavat erikoisesta tuhkauurnasta? Entä mikä on Paronittaren kohtalo?

Lukija, tiedätkö mitä perunkirjoituksessa paljastuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu perjantaina 15.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paronitar - osa 3

2.Juttu - Paronitar - osa 1

Tuossa se nyt istuu ikkunalaudalla pelargonin vieressä ja nuolee rauhallisesti tassuaan. Pehmoinen harmaa kissa, punainen pelakuu ja taustalla ikkunan takana näkyvä kesäinen maalaismaisema. Niin kaunis ja rauhallinen kuva. Ei ikinä uskoisi mitä tuo riivattu elukka on juuri tehnyt!

Kissa nuolee edelleen tassuaan, hailakanvihreät silmät tuijottavat minua rävähtämättä. Tuijotan takaisin ja yritän tasata hengitystäni. Päässä humisee. Eihän tämä voi olla totta... Ei voi olla, että tämä on tapahtunut juuri tänään, juuri nyt!

Siirrän hitaasti katseeni ikkunalaudalla itseään siivoavasta kissasta sen edessä olevaan keittiötasoon ja tiskipöytään. Katseeni siirtyy vielä äsken puhtaana kiillelleeseen lautalattiaan ja siitä edelleen ruokapöydällä valmiina odottaviin lohileipiin, suolapaloihin ja muovisiin kuohuviinilaseihin. Kaikki harmaata. Kaikki on yhtäkkiä pehmeän harmaan tomun peitossa.

Sylvi-täti oli toki iso ihminen, mutta kuinka ihmeessä hänestä riittää peittämään koko keittiö hienonhienon tuhkakerroksen alle? Siirrän katseeni takaisin ikkunalaudalla istuvaan karvapalloon, koko huoneen ainoaan harmaaseen asiaan joka oli harmaa myös 15 sekuntia aiemmin.

”Halvatun katti, minä teen sinusta rukkaset..!” Kissa siristää silmiään, huiskauttaa hännällään ja alkaa kehrätä. Kehrätä!? Mitä kehräämistä tässä on? Mikä voi riivata kaikkia maailman kissoja niin, että niiden täytyy pudotella kaikki mahdollinen pöydillä oleva lattialle? Niin no, tai ainakin kaikki arvokas tai särkyvä.

Juuri silloin ulko-oven vieressä ovikellon virkaa toimittava lehmänkello alkaa kalkattaa. Väki on saapunut perunkirjoitukseen.

Nyt ovat hyvät neuvot kalliit! Suku on ovella, tuhkauurna sirpaleina pitkin keittiön lattiaa ja keittiö Sylvi-tädin peitossa. Ryntään henkeä haukkoen ovelle jonka läpi kuuluu vaimeaa puheensorinaa. Pentti-enon hieman honottava ääni kuuluu lähimpänä, tapansa mukaan hän johtaa joukkoa.

Henkäisen syvään ja avaan oven. ”No olithan sinä kotona, ehdittiin jo ihmetellä.” Rakas kultainen Pentti-eno, ystävällisenä kuten aina! ”Juu, olin vaan keittiössä laittamassa hieman suolapalaa. Ajattelin, että kun on näin kaunis ilma, tuon vähän juotavaa sinne ulos. Sylvi-tädin puutarha on niin kaunis.” Pentti-eno näyttää hieman yllättyneeltä ja vilkaisee kellastunutta nurmikkoa ja pilvehtivää taivasta. ”Jaa, no käyhän se. Eipä tässä kiire kun ei ole notaarikaan vielä tullut.”

Hymyilen Pentti-enolle ja kiskaisen oven rivakasti kiinni. Sitten ryntään kuumeiseen toimintaan. Eteisen siivouskomerosta lattiaharja ja rikkasihveli mukaan – mielessä välähtää olisiko uunin tuhkaharja- ja lapio sittenkin sopivampi tehtävään. Kauheata mitä minulla mielessä viliseekään! Hieman kunnioitusta nyt Juuli, tässä on kyse Sylvi-tädin maallisesta tomusta.

Pyrskähdän ja nyyhkäisen yhtä aikaa ja hillitsen sitten enemmät naurunhalut. Nyt ei ole aikaa hysterialle, tilanne pitää pelastaa salamannopeasti ennen kuin iltapäiväksi luvattu sade alkaa.

Lakaisen tieni keittiön kynnykseltä nurkkakaapin eteen. Suotta levitellä tuhkaa jaloissaan pitkin alakerran lattioita... Muoviset kuohuviinilasit täytyy nyt unohtaa ja käyttää Sylvi-tädin kristallisia laseja. Illalla odottava tiski on tässä tilanteessa kuitenkin pienin huoli. Otan puhtaan (tuhkattoman) tarjottimen nurkkakaapin seinustalta ja alan asetella laseja tarjottimelle. Sitten teen polun jääkaapille* ja kannan mansikoilla ja raparperilla maustetun jääveden tarjottimen viereen. Jäävesi ainakin on puhdasta ja raikasta.

Jäävesi laseihin ja tarjotin tukevasti käteen. Astelen varovasti tekemääni polkua pitkin takaisin eteiseen ja taiteilen ulko-oven auki. Oven avautuessa näen ulkoa tulevaa valoa vasten kuinka oven sisäpintaa peittävästä raanusta pöllähtää ilmaan hentoinen tuhkapilvi. Katselen jähmettyneenä kuinka tuhka laskeutuu ohuena kerroksena tarjottimen ja sillä seisovien lasien päälle.

*****

Kumma Juttu... Pystyykö Juuli pelastamaan tilanteen vai hoksaavatko sukulaiset mitä on tapahtunut?

Lukija, tiedätkö kuinka Juulin tulisi toimia? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu keskiviikkona 13.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paronitar - osa 2

1.Juttu - Ambulanssi - Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

Telle astuu poliisilaitoksen ovesta kadulle ja vetää syvään henkeä. Kalvakas auringonvalo häikäisee silmiä, viileä tuulenvire tuntuu jääkylmältä hien kostuttamalla iholla. Miksei miehet koskaan voi tehdä niin kuin niiden pitäisi?!

Se oli aivan yksinkertainen suunnitelma. Petteri tuli rantaan juuri sopivalla hetkellä, juuri kun Juha oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, aivan kuten Telle oli suunnitellut. Sitten paljon hysteeristä itkua, sekavaa sopertamista kuinka Juha oli taas uhannut tappaa, kuinka se oli ollut itsepuolustusta, vahinko, kuinka kaikki luulivat, että Juha oli mukava mies eikä kukaan nyt uskoisi Telleä. Ja Petteri lohdutti ja sanoi, että ei hätää, hän hoitaisi asian. Juuri niin kuin Telle oli suunnitellut.

Loppu olikin sitten ollut helppoa. Petteri jopa veti veitsen Juhan rinnasta jättäen siihen omat sormenjälkensä. Tämä oli ollut bonus, Tellen ei tarvinnut asetella veistä Petterin käteen hänen maatessaan Juhan ruumiin päällä. Pieni hymynkare värehtii Tellen suupielessä: kukapa olisi uskonut, että se vanha 'saippua sukassa'-kikka toimisi niin hyvin. Petteri oli lyyhistynyt ääntä päästämättä kasaan. Näyttämö oli valmis.

Sitten vain veitsi sormenjälkineen muovipussiin ja pois paikalta. Veitsen vieminen Juhan pukukaappiin oli ollut yhtä helppoa kuin ennenkin, olivat pelastuslaitoksella jo tottuneet siihen, että Telle toi Juhan eväät juuri niihin aikoihin. Veitsi ja eväät kaappiin ja kaikki oli valmista. Sitten vain odottelemaan, että ruumiit löytyisivät. Juuri niin kuin Telle oli suunnitellut.

Mutta sitten asiat olivatkin saaneet kumman käänteen. Pelastuslaitokselta tietenkin soitettiin, että Juha ei ollut tullut töihin. Mutta poliisista ei otettu yhteyttä löytyneestä avomiehestä. Telle odotteli seuraavaan päivään ja meni sitten tekemään Juhasta katoamisilmoituksen. Mutta kuinka oli mahdollista ettei ruumiita oltu löydetty? Ne olivat aivan näkyvillä siellä rantakivikolla. Olisiko eläimet voineet raahata ne veteen..?

Telle vilkaisee ympärilleen. Ilma on kaunis ja ihmiset kulkevat kadulla kiireettä, huolettomina. Telle tuntee uuden vilunväristyksen. Nyt hän tietää miksi ruumiita ei oltu löydetty. Petteri ei ollutkaan ollut kuollut vaikka Telle oli lyönyt niin kovaa kuin jaksoi ja vielä huolellisesti tarkistanut pulssin. Miten tämä oli mahdollista? Miksei miehet voi ikinä tehdä niin kuin niiden pitäisi?!

Ironisinta kaikessa oli se, että Juha todellakin oli ollut mukava mies. Mukava, leppoisa, turvallinen, huumorintajuinen, huolehtivainen. Elämä oli helppoa ja tasaista, kaikki oli kunnossa ja paikallaan. Mutta Telle ei halunnut helppoa ja tasaista. Telle halusi vauhtia ja draamaa ja juhlia ja kimallusta! Tasainen turvallinen arki tuntui ahdistavalta vankilalta ja Tellen oli yhä vaikeampi sietää tilannettaan.

Telle oli suunnitellut lähtöä jo kauan, kun Juha itse yllättäen tarjosi ratkaisun. ”Kulta, laitetaan mulle henkivakuutus isolla summalla, niin että jos mulle tapahtuu jotain, sulla ei ole hätää.” Sillä hetkellä Telle tiesi kuinka hän pääsisi tukalasta tilanteesta ja saisi vielä mukavan pesämunan tulevaa varten. Telle huolehti toki, että myös hänelle itselleen avattiin henkivakuutus. Telle ei ollut tyhmä eikä hän aikonut jäädä kiinni.

Todellinen onnenkantamoinen oli tavata Petteri. Kuinka sattuikaan, että baaritiskillä juuri Tellen viereen istui juuri tämä herkkäuskoinen maalaispoika juuri sillä hetkellä, kun Telle tarvitsi sopivan syntipukin. Ja kuinka sattuikaan, että Petteri oli niin saman näköinen kuin Juha... Ehkä poliisi ajattelisi teon syyksi identiteettivarkauden tai jotain muuta kummallista? Sen varalta Telle oli työntänyt Juhan lompakon Petterin takataskuun.

Petteri oli heti uskonut Tellen surullisen tarinan väkivaltaisesta narsistiavomiehestä ja muutaman kyynelten sävyttämän sänkyreissun jälkeen syntipukki oli kiltisti lieassa.

Ja nyt Petteri istuu poliisilaitoksella muistinsa menettäneenä eikä Juhan ruumista vieläkään ole löydetty. Kuinka kauan siinä menee ennen kuin kadonnut julistetaan kuolleeksi ja vakuutusrahat maksetaan? Seitsemän vuotta..? Ja entä jos Petterin muisti palautuu ja hän kertoo poliisille koko tarinan? Ei, Tellellä ei totisesti ollut aikaa odottaa! Juha pitää löytää nyt heti tai kaikki on hukassa.

Telle rypistää kulmiaan. Lähestyvän ambulanssin sireeni häiritsee keskittymistä... Siellä rannalla Petteri oli sanonut, että siinä lähellä oli paikka josta Juha ruumista ei koskaan löydettäisi eikä Tellen tarvitsisi enää pelätä kiinnijäämistä. Olisiko Petteri tokkurastaan huolimatta raahannut Juhan sinne*? Voisiko tilanteen vielä pelastaa?

Telle nostaa katseensa, ryhdistäytyy ja astuu suojatielle. Katseessa on terästä, askel määrätietoinen. Hän löytää Juhan vaikka henki menisi! Ambulanssin sireeni kuuluu aivan vierestä, jarrut kirskuvat ja auton torvi tööttää äkäisesti. Miksei miehet koskaan voi tehdä niin kuin niiden pitäisi?

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

1.Juttu - Ambulanssi - osa 3

”Jaaha, no onpa kumma juttu. Mutta eiköhän tämä tästä vielä selviä.”

Juha hengittää syvään, yrittää rauhoittua. Rautalan rauhallinen käytös ja melkein ystävällinen ääni tuntuvat hyvältä. Eiköhän tämä tästä vielä selviä...

”Odotappa tässä hetki, ota vaikka lasillinen vettä. Käyn tuolla toimiston puolella niin aletaan sitten selvittää asiaa ihan rauhassa.”

Rautala nousee ja poistuu huoneesta. Juha sulkee silmänsä, hengittää syvään. Käsien tärinä alkaa hellittää, sydämen syke hidastua. Mieleen hiipii helpotuksen tunne. Kyllä tämä tästä, poliisit auttaa. Selvitetään mitä on tapahtunut ja miksi muisti on mennyt. Sitten mennään lääkäriin ja sieltä saa lääkettä joka palauttaa muistin. Juha avaa silmänsä ja kurkottaa kätensä kohti vesikarahvia ja lasia. Vesi* on lämmintä, maistuu ummehtuneelta, on varmasti seissyt pöydällä jo kauan.

Aika kuluu ja Juha melkein torkahtaa. Helpotuksen tunne on saanut hänet nyt rentoutumaan ja unelias hyvänolon tunne on hiipinyt jäseniin. Ilmastointi hurisee tasaisesti. Kummallista ettei tässä huoneessa ole kelloa.

*****

Ovi aukeaa ja Rautala astuu huoneeseen. Hänen mukanaan saapuu nainen. Kaunis noin kolmikymppinen nainen tuijottaa Juhaa, otsaa raidoittavat huolirypyt ja huulet on puristettu tiukasti yhteen. Juha ryhdistäytyy, katsoo naista epävarmasti, yrittää hymyillä.

”Tämä mies sanoo olevansa sun kadonnut avomies Juha Tapani Virtanen. Mitäs sanot Telle, onko tämä Juha?”

Juhan silmät rävähtävät ammolleen. Avomies? Onko tämä minun avovaimo? Sydän alkaa jälleen jyskyttää rinnassa, henkeä ahdistaa.

Naisen silmät mittailevat Juhaa, tutkivat kasvoja. ”Eei... Tuo kyllä näyttää tosi paljon Juhalta, voisivat olla vaikka veljekset. Mutta ei tuo ole Juha. Juhalla on pyöreempi naama ja isommat silmät, ja silmät sillä oli... siis on kirkkaamman siniset, sellaset pistävät.” Telle siirtää katseensa Rautalaan. ”Ei tuo oo Juha. Näkönen kyllä, mutta ei ole Juha.”

Mies istuu jähmettyneenä tuolilla. Kylmä käsi puristaa sydäntä, on vaikea hengittää. Avuttoman kauhun vallassa mies katselee kuinka Rautala ottaa varovasti Telleä olkapäästä ja johdattaa tämän samalla lohdutellen ovelle. Ovi aukeaa, Telle poistuu ja Rautala kääntyy takaisin miestä kohti.

”No niin, aloitetaanpa alusta.” Rautala palaa pöydän luo ja istuutuu, tällä kertaa kaikkea muuta kuin leppoisana.

Rautala tuijottaa miestä pistävästi silmiin. ”Kaksi viikkoa sitten, kun Telle ilmoitti Virtasen kadonneeksi, Virtasen kaapistaan Pelastuslaitoksen pukuhuoneesta löytyi puukko. Puukossa oli kuivunutta verta ja sormenjäljet. Veri oli analyysin mukaan Virtasen, mutta sormenjäljet eivät. Tämän perusteella oletamme ettei Virtanen löydy enää hengissä.”

Mies tuijottaa kasvavan kauhun vallassa Rautalaa. Kylmä hiki nousee otsalle, vatsassa on ellottava tunne. Mies pelkää oksentavansa millä hetkellä hyvänsä.

Ovi aukeaa jälleen ja kaksi virkapukuista poliisia tulee huoneeseen. ”Nouseppa sitten niin otamme sinulta sormenjäljet. Sitten aloitetaan alusta ja saat mahdollisuuden vapaaehtoisesti kertoa kuinka kadonneen ja kuolleeksi oletetun miehen lompakko sattuu olemaan sinun hallussasi.”

Miehen silmiä kirvelee. Valkoisen huoneen valot tuntuvat yhtäkkiä liian kirkkailta. Ilmastoinnin humina tukkii korvat. Murhaaja. Murhaaja..?

*****

Kumma Juttu... Onko Juha Juha ja jos ei, niin missä Juha sitten on? Ja mitä ihmeen tekemistä ambulanssilla on koko asian kanssa?

Lukija, tiedätkö miten Juttu päättyy? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 9.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Ambulanssi - Lorun Loppu