11.Juttu – Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto – osa 3

Piritta istuu sohvalla jalat kippurassa rintaa vasten. Pehmeä viltti lämmittää mukavasti pyöreää vartaloa, kissan hiljainen hyrinä sylissä rauhoittaa mieltä. Kyyneleet valuvat pitkin punoittavia poskia, pyörähtävät nenänpielestä ylähuulelle, kutittavat mennessään.

Pirittan kosteat silmät seuraavat tiiviisti lattialla peuhaavia pentuja. Tytöille on nyt annettu nimet: Maria, Bertta ja Totti. Piritta hymyilee, hän ei muista koskaan olleensa näin onnellinen. Sydän tuntuu pakahtuvan eikä kyynelille näy tulevan loppua.

”Kissat on tosiaan rauhoitettu”, oli eläinlääkäri Jelena sanonut.
”Ne vain nukkuvat, sydämet lyövät tasaisesti eikä vaaraa ole. Ne heräävät kyllä aikanaan.”

Jelenan määrityksen mukaan pennut ovat 10 viikkoisia, eivät siis vielä virallisessa luovutusiässä. Koko pieni perhe on hyvin ravittu, turkit ovat puhtaat ja kynnet lyhyet. Näitä kissoja on pidetty hyvin, joku on niitä hoitanut. Mutta onko niitä rakastettu?

”Sanoit, että löysit kissat tästä korista ulko-ovesi pielestä..?”
Piritta rypistää kulmiaan. Hän ei olisi halunnut selittää lääkärille tarkemmin mitä oli tapahtunut. Lääkärin kiinteä katse oli kuitenkin vaatinut vastausta.

”Niin. Ovikello soi ja oven takana oli tämä kori. Ei ketään ihmisiä eikä viestiä, ei mitään selityksiä.”
Lääkäri oli näyttänyt epäilevältä ja Piritta oli hermostuksissaan tullut kertoneeksi enemmän kuin oli aikonut.

”Annukka oli varmaan tullut katumapäälle ja palauttanut Herttuattaren. Luulee varmaan nyt saavansa anteeksi.”
Lääkäri oli tuijottanut Pirittaa tarkasti.
”Annukka? Onko siis joku varastanut nämä kissat sinulta?”

Piritta oli jo unohtanut missä oli, korissa rauhallisesti hengittävät kissat olivat vieneet hänen huomionsa.
”Juu, Annukka se varmasti oli joka Herttuattaren vei sillon aikoinaan.”
”Aikoinaan? Ovatko kissat olleet kauan kadoksissa?”

”32 vuotta. Eilen oli vuosipäivä.”
Piritta oli havahtuneet toimenpidehuoneessa vallitsevaan hiljaisuuteen. Lääkäri näytti jähmettyneen paikoilleen, mutta liikahti sitten ja selvitti kurkkuaan.

”Tuota... Ymmärräthän sinä, ettei mikään kissa elä kolmeakymmentäkahta vuotta? Jos sinulta joskus aiemmin katosi kissa, tämä ei voi olla se sama.”

Piritta oli räpäyttänyt silmiään kuin häikäistyneenä ja puristanut sitten huulilleen hymyn.
”Juu niin tietenkin. Kyllä minä sen tiedän, tietysti tiedän. Tämä emokissa on vain ihan saman näköinen kuin Herttuatar, ei muuta.”

Pirittan poskia kuumottaa, häntä suututtaa edelleen lääkärin tunkeilevat kysymykset. Mitä se kellekään kuuluu kuinka vanha hänen kissansa on! Herttuatar on Herttuatar, kyllä kai hän nyt oman kissansa tuntee?

Lopulta lääkäri oli lopettanut tenttaamisen ja ottanut kissoista verikokeet. Pirittan oli määrä saada tulokset Loppiaisen jälkeen ja sitten tiedettäisiin olivatko kissat terveitä ja rokotukset ajan tasalla.

*****

Herttuatar oli lopulta herännyt unestaan ja katsellut ensin hämmentyneenä ympärilleen. Hän oli varmistanut, että pennuilla oli kaikki hyvin ja huolinut sitten hieman Almo Nature kana-juusto märkäruokaa. Pure Natural kuivamuonaan Herttuatar ei ollut koskenut, vaikka makuna olikin lohi.

Pentujenkin herättyä Herttuatar oli tuntunut rauhoittuvan, hän oli istunut korin vieressä lattialla ja tuijottanut Pirittaa tarkkaavaisesti. Piritta oli tuntenut itsensä levottomaksi; Herttuattaren katseessa oli jotain vierasta...

Eläinsairaalan puodista Piritta oli saanut ostettua kissaperheelle kaiken tarpeellisen ensimmäisiä päiviä varten ja tänään hän oli käynyt eläinkaupassa hakemassa lisää ruokaa, leluja ja hiekkalaatikon. Samalla hän oli hakenut itselleen pullollisen kuohuviiniä.

Lopulta, tänä iltana Herttuatar oli lakannut tuijottamasta ja hypännyt Pirittan syliin. Nyt jos koskaan on aihetta juhlia! Sohvapöydällä on lautasellinen homejuustopipareita ja lasillinen helmeilevää. Tämä on täydellinen ilta.

Kännykkä surahtaa sohvapöydällä ja Herttuatar nostaa päätään. Piritta kaappaa puhelimen, näytössä lukee Äiti.
”Hei äiti, et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”
”No hei kulta. No mitä?”

”Herttuatar tuli takaisin! Ja hänellä on kaksi pentua mukana. Voitko kuvitella, Annukka katui viimeinkin tekosiaan ja toi Herttuattaren takaisin?!”

Puhelimen toisessa päässä vallitsee hiljaisuus.

*****
Kumma Juttu... Kuka toi kissat Pirittan ovelle? Onko Annukka tosiaankin syyllinen? 

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan selviääkö Herttuattaren kohtalo. 

Meillä on viikko aikaa keksiä Jutulle jatko. Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 24.2. 

Tämän kertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun satoon. Uusi kilpailu alkaa maanantaina 19.2.;tervetuloa mukaan!

11.Juttu – Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto – osa 2

Pirittan sydäntä särkee... Ilkeä hovimestari on nostanut nukkuvan kissaperheen koriin ja jättänyt heidät talliin, kauas kotoa. Kyyneleet valuvat nyt vuolaasti, Ikävä ja suru saa naisen vääntelehtimään. Olisipa tämä päivä jo ohi, olisipa jo huominen!

Ovikello soi. Piritta hätkähtää, haukkoo henkeään. Silmät etsiytyvät olohuoneen nurkassa raksuttavaan kaappikelloon. Kuka on hänen ovellaan keskellä yötä? Kello on kohta kaksitoista eikä Pirittalla ole ystäviä jotka vain ilmestyvät ovelle mitään ilmoittamatta.

Piritta pyyhkii nopeasti kosteat silmänsä ja kaivautuu viltin alta jaloilleen. Yöllinen vieras ei voi tietää mitään hyvää... Pitäisikö vain olla hiljaa, ehkä vieras lähtee pois? Elokuvan äänten hiljennyttyä hiljaisuus tuntuu painostavalta.

Kuin tahtomattaan Piritta kävelee ovelle. Hän pysähtyy kuuntelemaan, mutta hiljaisuus jatkuu. Vai kuuluuko käytävästä liikettä? Hengitystä..? Varovasti Piritta avaa välioven ja kurkistaa ovisilmästä käytävään. Mustaa. Käytävän valot ovat sammuneet.

Piritta pidättää hengitystään, käsi siirtyy ulko-oven lukolle. Hänen on pakko kurkistaa, varmistaa ettei käytävässä vaani ketään. Lukko kääntyy hitaasti auki ja ovi raottuu. Piritta pitää toisella kädellään kiinni ovenkahvasta, valmiina vetämään oven kiinni, valmiina huutamaan.

Olohuoneen himmeä valo luo hitaasti kasvavan valokiilan käytävään. Ei ketään. Käytävä on tyhjä, ei ketään missään. Piritta huokaisee syvään, hän ei ollut huomannut pidättäneensä henkeään. Jostain Pirittan jaloista kuuluu heikko ääni, vaimea ynähdys.

Lattialla oven vieressä on laakea kori jossa makaa neljä kissaa syvässä unessa. Yksi kissoista on täysikasvuinen, muut kolme pentuja. Piritta jähmettyy paikoilleen. Herttuatar on palannut kotiin.

*****

Piritta istuu eläinsairaala Aistin odotushuoneessa ja katselee viereisellä tuolilla korissa nukkuvaa kissaperhettä. Kissat eivät ole heränneet koko aikana, eivät edes yöbussin takapenkin humalaiset örisijät olleet häirinneet heidän syvää untaan.

Piritta ojentaa varovasti kätensä ja silittää emokissan kiiltävää kylkeä. Kissa on lämmin ja pehmoinen, kylki nousee ja laskee tasaisesti hengityksen tahdissa. Piritta tuntee sydämen tykytyksen kämmentään vasten, silmät täyttyvät kyynelistä.

Herttuatar on aivan saman näköinen kuin lähtiessään. Kissaa tutkiessaan Piritta oli nostanut hänen päätään nähdäkseen kasvot. Otsan himmeä valkoinen laikku oli edelleen siinä, vasemman korvan juuressa, kuin hämmästyksestä kohollaan oleva kulmakarva.

Tasaisen vaaleanharmaan kissan kippuralla olevassa etutassussa näkyy tuttu varpaat juuri ja juuri peittävä valkoinen sukka. Piritta oli aina ajatellut, että kaikkien neljän tassun valkoiset varpaat olivat ohuesta valkoisesta langasta virkatut pitsisukat.

Piritta hymyilee. Hienot naiset peittävät varpaansa, myös kotioloissa. Ja Herttuatar on totta tosiaan Hieno Nainen, varsinainen leidi. Mutta miksi Herttuatar oli lähtenyt synnyttämään pentunsa johonkin muualle? Eikö hän ollut tiennyt, että Piritta olisi halunnut auttaa?

”Kuusela!”
Piritta hätkähtää. Lopultakin on heidän vuoronsa! Varovasti Piritta nostaa korin kallisarvoisine lasteineen ja kävelee lääkärin vastaanottohuoneeseen.

*****

Kumma Juttu... Onko tämä tosiaankin Herttuatar? 32 vuoden jälkeen..? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun satoon.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 16.2.

Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto - osa 3

11.Juttu – Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto – osa 1

Kiitos sanoista Jonna!

Piritta istuu sohvalla jalat kippurassa rintaa vasten. Pehmeä viltti lämmittää mukavasti pyöreää vartaloa ja antaa samalla lohtua. Kyyneleet valuvat pitkin kalpeita poskia, pyörähtävät nenänpielestä ylähuulelle, kutittavat mennessään.

Piritta kurkottaa kätensä kohti nessupakettia ja niiskaisee. Miksi hänen täytyy aina kiusata itseään? Eikö olisi jo aika unohtaa?

TV-ruudulla välähtelevät värikkäät kuvat valaisevat hämärän huoneen. Luihun näköinen hovimestari Edgar tarjoaa huumaavaa maitoa avuttomille kissoille ja tapansa mukaan Pirittan sydäntä kouraisee.
”Älkää juoko sitä! Ettekö huomaa, että sillä on pahat mielessä?”

Piritta kyllä tietää kuinka tässä käy. Disneyn Aristokatit on hänen rakkain elokuvansa, hän on katsonut sen kerran vuodessa jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Kerran vuodessa, aina tänä samana päivänä.

Piirroskissat lipittävät pahaa aavistamatta maitoa tarjotulta lautaselta ja Pirittan on pakko sulkea silmänsä. Kolmekymmentä vuotta... Enemmänkin, Herttuatar katosi vuonna 1986. 32 vuotta ikävää, painajaisia ja ahdistusta.

*****

Se oli ollut mukava joululoma. Piritta oli saanut joululahjaksi Aristokatit-videon ja oli perheen ivailusta huolimatta katsonut sen uudestaan ja uudestaan. Äiti oli yrittänyt muistutella lähestyvästä kevätlukukaudesta ja kirjoituksista, mutta Piritta ei ollut lotkauttanut korvaansakaan.

Hän oli käpertynyt sohvalle viltin alle, villasukat jalassa ja Herttuatar kehräämässä vatsan päällä. Sohvapöydällä käden ulottuvilla oli lautasellinen piparkakkuja ja iso lasillinen maitoa. Pipareiden päälle oli ennen paistamista laitettu ohut tähden muotoinen siivu sinihomejuustoa.

Tätä erityistä jouluherkkua mutustellessa Piritta ja Herttuatar olivat katselleet piirroskissojen selviytymistarinaa ja joka kerta Piritta oli tuntenut sydämensä pakahtuvan, kun hovimestari lähestyi kissoja maitolautanen kädessään.

Piritta oli rakastanut kissaansa hurjalla kiihkolla. Kukaan ei tekisi pahaa hänen Herttuattarelleen! Kissan tasainen hyrinä oli rauhoittanut videota katselevaa liikutuksesta tärisevää hentoa tyttöä ja elokuvan onnellinen loppu oli tuntunut aina yhtä suurelta helpotukselta. Ja sitten serkut olivat tulleet kylään.

Riehakas Annukka ja vaisu ja kyräilevä Lasse olivat kaksoset, kuin toistensa kopiot mutta luonteiltaan vastakkaiset. Annukka oli kyllä mukava, mutta Pirittaa ei miellyttänyt serkun levottomuus ja rämäpäisyys.

Lassesta Piritta olisi pitänyt enemmän, mutta juroon poikaan ei tahtonut saada yhteyttä. Tänä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä serkkujen saapuminen oli tuntunut tavanomaistakin häiritsevämmältä; Piritta olisi halunnut rauhassa uppoutua Aristokattien maailmaan.

Herttuatar ei pitänyt kaksosista. Annukkaa hän juuri ja juuri sieti, mutta Lasse ei päässyt kissaa lähellekään, ei vaikka kuinka maanitteli. Annukka tiesi hyvin kuinka rakas Herttuatar oli Pirittalle ja härnäsi serkkuaan sydämensä kyllyydestä.

”Onpas siitä tullu lihava! Kato nyt miten sen vatta pömpöttää... Pitäiskö sun laittaa se laihdutuskuurille?”
Piritta lankesi aina serkun asettamaan ansaan ja tulistui.
”Se on HÄN eikä se! Eikä se ole lihava! Tai siis hän... Ei Herttuatar ole lihava, itte olet!”

Annukka oli aina ollut sellainen: kiusantekijä, riidankylväjä, rauhanrikkoja. Annukka sai aina Pirittan käyttäytymään lapsellisesti ja se raivostutti Pirittaa entistä enemmän. On vaikeaa hillitä itseään, kun näkee punaista...

Ja sitten, vuoden kolmantena päivänä, Herttuatar oli kadonnut. Piritta oli laskenut hänet ulos aamupyrähdykselle kuten aina, mutta tällä kertaa kissa ei palannutkaan ikkunan taakse naukumaan aamiaistaan.

Puoliltapäivin Piritta oli lähtenyt etsimään kissaansa, oli kiertänyt talon ja tontin, oli huhuillut ja maanitellut. Aamulla oli satanut lunta joka oli peittänyt kaikki jäljet eikä Pirittalla ollut aavistustakaan mihin Herttuatar olisi saattanut lähteä.

Kotiin palttuaan Piritta oli löytänyt keittiön nurkasta lautasen jolla oli vielä hieman maitoa jäljellä. Kääntyessään hitaasti ympäri hän oli kohdannut Annukan ivalliset silmät. Serkku seisoi keittiön ovella kasvoillaan ilkeä virnistys.

Se oli viimeisten kertojen päivä. Viimeinen päivä, kun hän näki rakkaan Herttuattarensa. Viimeinen päivä, kun hän näki serkkunsa. Viimeinen päivä, kun hän oli herännyt onnellisena.

*****

Kumma Juttu... Mihin Herttuatar katosi? Oliko Annukalla tosiaankin sormensa pelissä..? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun satoon.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu Ystävänpäivänä 14.2.

Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto - osa 2

10.Juttu – Naapuri – LORUN LOPPU

Työvuoro ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Baari oli hiljainen, kanta-asiakkaat miehittivät tapansa mukaan lähiökuppilan nurkkapöydät ja tiskillä oli muutama hiljainen notkuja. Tylsää.

Kaarina hinkkasi pyyhkeellä jo valmiiksi kuivattuja ja kiiltäviä tuoppeja. Perjantaiaamuna baari oli aina putipuhdas, kun torstain vuorolaisella ei ollut muuta tekemistä kuin siivota.

Silmät etsiytyivät vähän väliä baarin takaseinällä matelevaan kelloon. Kellon vieressä oli himmeä ja tahriintunut kyltti: Tätä kelloa on mahdoton varastaa, henkilökunta tuijottaa sitä herkeämättä. Mukahauska kyltti nauratti tänään vielä tavanomaistakin vähemmän.

Kaarinan katsellessa minuuttiviisari nytkähti kuitenkin eteenpäin. Toivo ei siis ollut menetetty, vuoro päättyisi aikanaan. Vielä puoli tuntia pilkkuun ja sitten pääsisi puhelimeen. Holkki eli onneksi samanlaista päivärytmiä kuin Kaarina, aamuyö oli paras aika tehdä suunnitelmia.

Paitsi tietysti jos Holkki sattui olemaan keikalla. Kaarinan mieleen palasi Joonaksen kitara. Stratocaster... Tästä Holkki olisi todella kiinnostunut! Ei jokaisella muusikonalulla sellaista aarretta ollutkaan. Joonas taisi olla rikkaasta suvusta.

”Anna vielä yks!”
Kaarina vilkaisi tiskille hoiperrellutta kantapeikkoa. Katse haritti ja puhe sammalsi, ilta oli jatkunut jo pitkään. Aikaa toki olisi vielä, mutta Kaarinaa ei huvittanut kanniskella sammuneita taksiin. Ei tänä iltana.

”Eiköhän se ole sun aika lähteä jo kotiin päin Kalle.”
Kallen pää nyökähteli ja silmät yrittivät hahmottaa mistä ääni kuului.
”Eiku... Eiku mä vielä yhen... Kyllä sä yhen voit myyä...”
Kaarina huokaisi ja pudisteli sitten tiukasti päätään.

”Juu voin, mutta en myy. Kalle on ny saanu maljansa täytenä.”
Kalle jäi hetkeksi puntaroimaan kuulemaansa, Kaarinan vastaus ei heti auennut. Lopulta 'en myy' näytti uppoavan miehen tajuntaan.
”Aijjaa. No joo.”

Niine hyvineen horjuva mies kääntyi epävarmasti ja suuntasi katseensa kohti ovea. Kaarina katseli kuinka Kalle yritti tapansa mukaan avata ovea saranapuolelta kunnes onnistui lopulta selvittämään tiensä baarista kadulle. Yksi vähemmän.

*****

”No mitä.”
”Onko tilanne päällä?”
”Ei.”
”Pitäis olla. Eikö sulle riitä hommia?”
”Eläpä alota. Keikalle menossa just. Oliks sulla jotain?”
”No oli. Siis on. Oisitko Stratocasterista kiinnostunu?”
”Täh? Jaa aidosta vai?”
”Juu, kyllä se mun tietääkseni on aito. Ei taida sulla vielä sellasta ollakaan...”
”No ei... Missä?”
”Entä kiinnostasko sämpläyspöydät ja sen tyyppiset kamat?”
”No jumalauta kyllä kiinnostaa! Missä sellasia on?”
”Muistatko sen mun vastapäisen naapurin? Sen opiskelijapojan?”
”Joo. Mitä siitä?”
”Kävitte siellä vähän etuajassa. Se oli just hakemassa omia musiikkikamojaan Matkahuollosta kun olitte siellä keikalla.”

Hiljaisuus.

”Niin että olisko kannattanu odottaa vielä pari viikkoo niinku mä sanoin?”
”No joo joo, älä räkytä. Pitää käydä siellä uuestaan.”
”Jep. Käykääpä varsin.”
”Nyt pitää mennä. Moi.”

Kaarina hymyili itsekseen. Pian olisivat lähiöbaarin iltavuorot ikävä muisto vain.

SEN PITUINEN SE.

10.Juttu – Naapuri – osa 3

Huoltomies Kärppä puuhaili edelleen ovikellon parissa. Työ ei sujunut yhtään nopeammin vaikka Vikke olikin laitettu makuuhuoneen oven taakse pois tieltä.

”Kestääkö vielä kauan? Mun pitää kohta lähteä töihin.”
Kärppä murahti. Mies oli kyllä harvinaisen epäsosiaalinen, ei juurikaan jutellut. Töitäkin teki kuin tuntipalkalla, valmiilla ei ollut niin hätä.

Kaarinaa ärsytti miehen jöröys. Jo on hitto jos ei siitä saa sanaakaan ulos! Yllättäen mies suoristi selkänsä ja vilkaisi Kaarinaa olkansa yli.
”Se kannattas varmaan teijänkin laittaa tähän turvalukko.”

Kaarina suorastaan mykistyi. Sehän puhui!
”Jaa... Ai miten niin?”
Kärppä kohautti olkiaan ja jatkoi ovikellon räpläämistä.
”Täällon ollu paljon kotimurtoja viime aikoina.”

Kaarina tuhahti.
”Pyh, ainahan niitä on ollu.”
”Joo, mutta ei tässä talossa.”

Kärppä suoristi jälleen selkänsä ja nousi seisomaan.
”Nonni, nyt se toimii.”
Kaarina tuijotti miehen selkää kulmat rypyssä.
”Joo kiva, kiitos. Mutta siis onko tässäkin talossa käyny varkaita?”

”Joo. Tossa vastapäätä. Veivät telkkarit ja kaikki. Asukkaalla oli onneks kaikkein arvokkain omaisuus mukana. Mutta jännä että se ryöstettiin heti kun oli tänne muuttanu. Terve vaan.”
Niine hyvineen mies poistui ja Kaarina jäi suu auki eteiseen.

*****

Joonas avasi oven ja hymyili tunnistaessaan naapurinsa.
”Terve Kaarina. Haluatko tulla sisään? Voisin laittaa kahvit...”
”Ei kun mä sitä, kun kuulin että sulla oli käyny varkaita. Oleksä kunnossa? Veivätkö paljonkin tavaraa?”

Joonas pudisteli päätään murheellisen näköisenä.
”Joo, toissapäivänä olivat käyneet. Veivät kaiken rahanarvosen minkä irti saivat.”
”Oh hoh... No mites sä nyt pärjäät? Tuleeko vakuutusyhtiöstä jotain takasin? Kai sulla oli vakuutus..?”

”Eikun eihän nää tavarat mun oo, määhän oon vuokrannu tän kämpän kalustettuna. Ja vuokraisännällä on kyllä vakuutus.”
Kaarina nyökkäsi ja hymyili.
”No hyvä homma!”

”Niin, ja noi mun sämpläyspöydät ja muut musiikkivehkeet ei vielä ollu täällä, olin just niitä Matkahuollosta hakemassa kun ne varkaat oli käyny. Ne ne vasta arvokkaita onkin!”

”Ahaa, no hyvä juttu! Ehin jo säikähtää...”
”Juu, kaikki hyvin. Mutta kiitos kun tulit kysymään. Mun pitää nyt mennä, toi mun Strato pitää virittää kuljetuksen jälkeen.”

Kaarina sulki ovensa ja laski Vikin makuuhuoneesta eteiseen. Pikkukoira kieppui innokkaana emäntänsä jaloissa, mutta Kaarina ei nyt huomannut sitä. Strato... Siis Stratocasterko? Joonaksella oli käynyt tuuri.

*****

Kumma Juttu... Onko Kaarinankin koti vaarassa? Miksi varkaudet alkoivat kun Joonas muutti taloon..?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko varkaat kiinni.

Meillä on viikko aikaa keksiä Jutulle jatko. Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 10.2.

10.Juttu - Naapuri - Lorun Loppu

10.Juttu – Naapuri – osa 2

”Mun nimi on Joonas. Mää muutin just tohon vastapäiseen asuntoon, vuokrasin sen opiskelukämpäksi.”
”Jaa niin, enpä ookaan nähny niitä Miettusten edellisiä vuokralaisia vähään aikaan.”

Kaarina nosti jääkaapista margariinin ja juuston ja asetti ne leipäkorin viereen pöydälle.
”Sori, leivän päälle ei oo muuta kun juustoa...”
Poika nosti nopeasti katseensa Kaarinaan ja hymyili ujosti.

”Hei ei mun takia tartte laittaa...”
”Ei kun tää on munkin aamiainen. Ja kyllä siihen hetki menee ennenkö se laitosmies tulee, sama jos syyään tässä välissä jotain.”

Kaarina kurotti kaapista kaksi mukia ja kaatoi niihin kahvia.
”Sokeri on siinä sun vieressä ja tässä on maitoa. Vai olisitko sä mieluummin halunnu teetä?”
”Ei tää kahvi on just hyvä. Kiitos paljon, sää oot tosi kiltti...”

Kaarina istui pöydän ääreen ja hymyili hämillisen oloiselle pojalle.
”Ei mitään kiittämistä, vuoroin vieraissa. Ota ota vaan leipää jos sulla on nälkä.”
Poika nyökkäsi ja annosteli sokeria kahviinsa, ojensi sitten kätensä kohti leipäkoria.

”Sä et taida olla täältä pääkaupunkiseudulta..?”
”En, mää oon Keski-Suomesta. Muuramesta.”
”Jaa... Missäs se on?”
”Se on siinä Jyväskylän eteläpuolella, sellanen pikkunen kunta.”

Kaarinan katse oli tyhjä, hän ei ollut juurikaan matkustellut Suomessa. Joonas hymyili.
”Siellä oli ennen Saunakylä, mutta sitten se siirrettiin Juokslahelle. Ei siellä nykysin oo paljon muuta ku maaseutua.”

”Jaa, taidat olla jostain maalaistalosta kotosin. Kun et tienny huoltomiehestäkään...”
Poika punastui hieman ja nyökkäsi sitten.
”Juu, meillä on kotona hevostalli. Tää on eka kerta kun mää oon asunu kerrostalossa.”

Ovikello klonksahti ja Vikke ryntäsi jälleen ovelle. Lisää ihania ihmisiä, tämä oli ihan paras päivä! Joonas hätkähti, lusikka putosi kilahtaen kahvimukiin.
”Se on varmaan se huoltomies, mä käyn avaamassa. Kohta sä pääset taas kotiis.”

*****

Joonas seisoi asuntonsa kynnyksellä ja puristi avainnippua tiukasti nyrkissään. Ilme oli helpottunut kun hän katseli portaita laskeutuvan huoltomiehen selkää.

”Hei muista sitten toi mun ovikello!”
Huoltomies huiskautti kättään ja katosi näkyvistä. Kaarina tuhahti. Kyllä se heti ryntäsi paikalle kun oli maksullisesta palvelusta kyse. 50€ oven aukasusta oli kyllä paljon!

”Kaarina, kiitos paljon kun autoit. Mää olin jo ihan hädissäni...”
”Ei kestä kiittää, tuu vaan klonksutteleen ovikelloa jos tarttet jotain.”
Kaarina hymyili hontelolle pojalle. Voisi niitä huonompiakin naapureita olla kuin nuori maalaispoika.

*****

Kumma Juttu... Näinköhän Joonas muistaa pitää avaimensa tallessa, vai tuleeko huoltomiehen käynneistä uusi rahareikä opiskelijan talouteen?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 2.2.

10.Juttu - Naapuri - osa 3

10.Juttu – Naapuri – osa 1

Ovikello päästi onton lonksahduksen. Ääni oli hiljainen, mutta Kaarinan oma karvainen ovikello toimi loistavasti, kuten aina. Pieni musta koira kirmasi häntä innokkaasti vipattaen ovelle, kimeä ääni kailotti koko maailmalle, että ovella oli vieras.

”Rauhoitu Vikke, huomasin kyllä!” Kaarina jutteli laskiessaan vedellä täytetyn kahvikannun pöydälle keittimen viereen. Huoltomiestä täytyi näemmä jälleen muistuttaa rikkonaisesta ovikellosta; vastahan tuo oli kolmatta kuukautta odottanut sopivaa hetkeä saapua paikalle.

Kaarina kurkisti ovisilmästä käytävään. Aamukahvi ei ollut vielä edes tippumassa, nyt ei millään jaksaisi hätistellä kaupustelijoita matkoihinsa. Käytävässä seisoi ympärilleen hämillisen näköisenä pälyilevä nuori mies.

”Omalle paikalle!” Kaarina komensi hajamielisesti ja innokas pikkukoira vilahti salamana eteisen naulakon vieressä olevaan koriinsa. Kaarina huokasi ja terästäytyi sanomaan ne kolme maagista eitä joilla myyjät yleensä saa matkoihinsa.

Ovi aukesi hieman narahtaen ja käytävän ontto ominaiskaiku täytti eteisen. Nuori mies seisoi keskellä käytävää aran näköisenä, tuijotti mykkänä Kaarinaa suurilla silmillään. Hiljainen hetki tuntui kestävän ikuisuuden.

”... Niin..?”
Kaarina piti kädellään kiinni puoliavoimesta ovesta valmiina vetämään sen kiinni. Nuori mies hätkähti, räpäytti silmiään ja henkäisi syvään.
”... Kun... Kun mulla jäi avain tonne asuntoon... Ja kännykkäkin...”

Samassa nuorukaisen silmät täyttyivät kyynelistä, ilme oli hätääntynyt kuin eksyneellä lapsella. Kaarina jähmettyi hetkeksi, tätä hän ei ollut osannut odottaa. Sitten sydän suli toisen hädän edessä ja hän avasi oven kokonaan.

”Elähän nyt, ei mitään hätää. Huoltomies tulee kyllä avaamaan sulle oven.”
Nuori mies niiskaisi ja pyyhkäisi kyyneleitä poskeltaan. Katse oli edelleen eksynyt.
”Niin... Niin huoltomies, aivan. Mutta kun... Mistä mää sen löydän?”

Kaarina mietti hetken. Tämä oli tavallaan kyllä aika vaarallinen tilanne. Tuo oli aivan uppo-outo tyyppi ja vaikka poika olikin hintelä, se ei vielä tarkoittanut etteikö hän olisi voinut olla vaarallinen. Mistä noista ikinä tietää...

Hyvä sydän ei kuitenkaan antanut periksi: hädässä olevaa PITÄÄ auttaa.
"Tuleppa kuule sisään, olin just laittamassa kahvit tippumaan. Istutaan alas niin mä soitan sille huoltomiehelle niin pääset kotiis.”

Poika niiskaisi uudestaan ja nyökkäsi sitten.
”Kiitos. Kiitos paljon.”

*****

”Istuppa siihen ja vedä henkeä. Ei tässä oo hätää.”
Poika istui keittiön pöydän ääreen ja yritti rauhoittua. Kyyneleet valuivat vielä poskille ja hontelo vartalo näytti tärisevän. Voi ressu pieni, Kaarina ajatteli. Ihan lapsihan tuo vielä taitaa olla.

”Vikke, vapaa!”
Pikkukoira rynnisti innosta täristen vieraan jalkoihin ja alkoi hyppiä tämän polvia vasten. Viken mielestä ihmiset olivat ihania! Ikinä ei voinut olla liikaa uusia leikkikavereita pienen koiran elämässä.

Poika hätkähti ja nosti kätensä rintaansa vasten.
”Elä välitä, Vikke on tosi kiltti koira, se haluaa vaan tutustua. Voit ihan rauhassa silittää sitä, se vain nuolee sun käsiä.”

Poika rohkaistui ja ojensi kätensä Vikelle. Koira nuoli käden salamannopeasti litimäräksi ja pojan huulille nousi varovainen hymy.
”Onpa mukava koira... Söpö.”

Kaarina nyökkäsi.
”Tutustukaa te rauhassa toisiinne niin mä soitan huoltomiehelle.”

*****

Kumma Juttu... Kuka on tämä hämmentynyt nuori mies? Ovatko Kaarina ja Vikke vaarassa..?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu keskiviikkona 31.1.

10.Juttu - Naapuri - osa 2