Niila puhalsi varovasti
kuumaa hengitystä tumpun suuaukosta sisään. Henkäys lämmitti
kämmentä vasten painettuja kohmeisia sormia, mutta helpotuksen
tunne kesti vain hetken. Oli ollut virhe lähteä näin kauas
kuopalta.
Ympäröivä metsä oli
hiljainen, vain pakkanen paukutteli puiden runkoja. Puunlatvojen
lomasta loimottivat haaleat reposet. Oli vielä aikaista, loimotus
voimistuisi yötä myöten, jos taivas pysyisi kirkkaana.
Jos tilanne olisi ollut
toinen, Niila olisi nauttinut metsän äänistä ja kirpeästä
pakkasilmasta. Kaamos oli aina ollut Niilan sydäntä lähellä;
lumen ja jään alla hiljaa hengittävät puut tuntuivat
rauhoittavilta. Mutta nyt oli liian paljon menetettävää.
Niila ryhdistäytyi ja
tarttui jälleen kuusen oksaan. Oli jatkettava vaivalloista
tarpomista ja pyyhittävä tarkkaan kaikki taakse jäävät jäljet
piiloon. Onneksi oli ollut niin kylmää! Satanut lumi oli tarttunut
kynttiläkuusten oksille eikä hanki ollut vielä kovin syvää.
Niila huohotti edetessään,
hengitys jäätyi villaisen kaulaliinan pintaan ja kylmensi leukaa.
Selkää pitkin valui hikinoroja vaikka sormet olivat kohmeessa.
Kuoppa oli jo lähellä ja
Niilan teki mieli kiirehtiä, mutta hän malttoi mielensä. Juuri nyt
piti olla tarkkana, mitään jälkiä ei saanut jäädä lumeen!
Niila puri hampaansa yhteen ja hidasti kulkuaan entisestään.
Hitaasti, äänettömästi ja tarkasti. Nyt ei saanut tehdä
virheitä.
Kylmyydestä pakottavaan
nenään kantautui savun haju. Kesti hetken ennen kuin Niila ymmärsi
jonkin olevan pielessä. Lopulta hän kuitenkin pysähtyi ja
jähmettyi paikoilleen. Joku oli avannut kuopan luukun ja päästänyt
nuotion savun ulos!
*****
Niila seisoi hangessa
ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sitten hän jatkoi etenemistään
entistäkin varovaisemmin. Jälkien pyyhkiminen sai nyt jäädä,
piti keskittyä varomaan pakkaslumen narskumista siepakan alla.
Lopulta Niila saattoi
nähdä himmeän valon puunrunkojen välistä. Kuopan luukku oli
tosiaankin auki ja sisällä oleva nuotio sytytetty. Kuopalla oli
joku! Oliko hänen piilonsa löydetty?
Niila laskeutui vatsalleen
hankeen ja kiemurteli eteenpäin ritisevässä lumessa. Kuinka
lähelle uskaltaisi mennä? Jälkiä hän ei omasta mielestään
ollut jättänyt, joten kuopan löytäneet eivät tietäisi mihin
suuntaan hän oli lähtenyt.
Niila pysähtyi
tarkkailemaan tilannetta katajapuskan juureen, vain muutaman metrin
päähän kuopan luukusta. Kuopasta loimotti nuotiotulen valo joka
suorastaan häikäisi silmiä pimeässä metsässä. Valo himmeni,
kun joku asettui nuotion ja luukun väliin. Vieras oli tulossa ulos.
Luukusta kurkisti
ihmishahmo.
”Niila... Niila...”
Niila tunnisti kuiskaajan
vaimean äänen. Aure! Se olikin Aure! Helpotuksen tunne tuntui
vatsassa asti. Se olikin vain Aure.
Niila nousi kontilleen ja
kiersi katajapuskan ympäri.
”Aure! Mitä sie
täälä nyt jo tehet!”
Käheä kuiskaus oli
täynnä raivoa ja helpotusta. Hahmo kuopan suulla hätkähti.
”Ai sielä sie olet,
mie jo ihmettelin. Tule sissään, laitoin tulet valhmiiksi.”
”Mene sissään ja
sule se luukku, mie tulen ku saan jälet peithon.”
Heikko valo hävisi, kun
Aure sulki kuopan luukun. Niila sulki hetkeksi silmänsä, piti saada
mettänäkö takaisin. Aure. Onneksi se oli vain Aure! Niila avasi
silmänsä ja suunnisti takaisin omille jäljilleen.
*****
Kumma Juttu... Miksi Niila
on yksin metsässä? Mitä hän pakenee ja kuka häntä jahtaa?
Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun
voittajasanoihin.
Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä
seuraavaksi tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti