Vartija avaa
tapaamishuoneen oven ja astuu syrjään. Telle jähmettyy paikoilleen.
Hänen katseensa on kiinnittynyt pöydän takana istuvan miehen
kasvoihin. Pyöreäposkiset kasvot, vaaleanruskeat korvien yli
kasvaneet hiukset, harmaat silmät.
”No?”
Telle havahtuu vartijan
kiirehtivään äänensävyyn. Nyt pitää ryhdistäytyä,
ilmeelläkään ei saa paljastaa hämmennystä.
”No joo joo, älä
hoputa.”
Telle astuu kynnyksen yli
ja aloittaa yhtäkkiä kovin pitkältä tuntuvan matkan pöydän luo.
Jalat tärisevät, sydän hakkaa, vatsaa vääntää. Onneksi
vieraita ei saa koskettaa, Telle ei haluaisi, että mies huomaa hänen
kämmentensä kosteuden.
Telle keskittää
katseensa miehen silmiin ja saapuu pöydän luo. Hän katsoo
vierailijaa vielä hetken ja istuu sitten omalle puolelleen pöytää.
”Kato Petteri. Oot
lähteny.”
Vieraan pokerinaama pettää
ja suupieli vääntyy vinoon hymyyn.
”Joo, oon. Katos mä
voin lähteä, jos siltä sattuu tuntumaan.”
Telle tuntee
poskilihastensa kiristyvän kun hän puree hampaat yhteen.
Tyypillinen mies, heti kuittailemassa kun sattuu olemaan
niskanpäällä.
Mies nojautuu taaksepäin
tuolissaan ja mittailee Telleä katseellaan.
”Näytät vieläkin ihan
hyvältä. Itse asiassa yllättävänkin hyvältä, olosuhteet
huomioon ottaen.”
Tellen pää tuntuu
surisevan ajatusten sinkoillessa edestakaisin. Ehkä kaikki ei
olekaan vielä menetetty...
Telle laskee silmänsä
hetkeksi pöydän pintaan ja nostaa katseensa sitten uudelleen miehen
silmiin. Hän yrittää saada silmiinsä saman pehmoisen katseen joka
aina menee miehiin täydestä. Miehiin ja äitiin.
”Jaa, no kiitos...
Täytyyhän sitä yrittää, ei saa antaa periksi.”
Telle nostaa kätensä ja
sipaisee poskeaan, kuin hyväillen. Sitten hän nuolaisee huuliaan ja
hymyilee hieman. Mies seuraa tarkasti hänen jokaista elettään ja
ilmettään.
”Kiitos kun sanoit,
täällä ei usein kuule mukavia asioita.”
Telle laskee jälleen
katseensa pöydän pintaan, hänen pitkät ripsensä tuntuvat
hipaisevan alaluomien herkkää ihoa.
”Ja kiitos kun tulit
käymään, täällä on aika yksinäistä...”
Hän nostaa jälleen
varovasti katseensa miehen kasvoihin.
Miehen silmät ovat
laajenneet, tarkkailevat jokaista yksityiskohtaa Tellen kasvoilla.
Tellen hymy ei ole enää täysin teeskennelty. Tämähän menee aika
hyvin.
”Juu eipä kiittämistä.
Aattelin, että meillä taitaa olla vähän asioita kesken.”
Telle nostaa leukansa
yllättyneenä, yrittää kuitenkin säilyttää viattoman ilmeensä.
”Joo totta. Oon
miettiny, että kirjottaisin sulle, jotta tietäsit mitä sillon ihan
oikeesti tapahtu... Ettet jää siihen uskoon, että mä
tahallani...”
Telle antaa katseensa
vaeltaa miehen kasvoilla ja vartalolla. Viimeistään tämä saa
yleensä miehet unohtamaan kaiken muun. Miehet on niin helppoja...
Nostaessaan jälleen katseensa miehen silmiin, siellä ei näy mitään
pehmeää. Harmaat silmät katsovat häntä kylminä.
”Että et tahallasi?
Että ihan vahingossa olit laittanu sen saippuan sinne sukkaan? Ja
sitten horjahdit jotenkin hassusti ja tulit vahingossa lyöneeksi mut
tainnoksiin..? Ja jännästi sitten ihan vahingossa myös jätit mut
makaamaan siihen Juhan ruumiin päälle.”
Telleä kylmäsi. Petteri
muisti, muisti ihan kaiken. Mies tuijotti häntä edelleen suoraan
silmiin.
”Se on jännä homma
tuon muistin kanssa. Ensin sitä ei muista edes omaa nimeensä, mutta
sitten kun se muisti alkaa palailla, niitä muistikuvia vaan tulee ja
tulee.”
Telle suoristi selkänsä.
Tässä ei nyt enää auttanut selittely.
”No mitä itte olisit
tehny? Mun oli pakko päästä Juhasta eroon, se oli hullu pieksäjä
ja narsistipaska.”
Mies hymyili yllättäen
leveästi.
”Niin, tuokin on jännä
homma tuo Juhan luonne. Oon jutellu sen kavereiden ja jopa parin
entisen tyttöystävän kanssa. Kaikki sanovat, että Juha oli tosi
mukava jätkä.”
Telle tunsi hengityksensä
kiihtyvät.
”No eihän se muille
sellanen ollukaan, mulle vain!”
Mies hörähti.
”Niinpä niin, sulle
vain. Tietysti. Koska sä olet niin ainutlaatuinen.”
Telle kiristeli
hampaitaan. Hän tiesi, että raivo näkyi hänen kasvoillaan, mutta
hän ei jaksanut enää yrittää peitellä sitä. Tää taistelu oli
menetetty. Mies jatkoi hänen ilmeidensä tarkkailemista, tilanne
näytti huvittavan häntä.
”Tiedätkö mikä muu on
jännää tuon muistin kanssa?”
Telle oli menettänyt
itsehillintänsä, raivo täytti hänet nyt niin kokonaan ettei hän
voinut olla sihahtamatta vastausta.
”No?”
Mies nojautui hieman
eteenpäin tuolissaan, laski kyynärpäänsä pöydän sileälle
pinnalle.
”Se muistikuvien
palaaminen ei tunnu loppuvan ollenkaan.”
Harmaat silmät
tuijottivat Telleä. Silmät olivat kirkkaat, ilkeät, pistävät.
Telle jähmettyi. Tähän
mennessä Petteri oli muistanut tapahtumia Juhan kuoleman hetkeltä
ja sitä ennen. Se, mitä oli tapahtunut ja mitä Petteri oli tehnyt
ennen poliisiasemalle saapumistaan oli ollut hämärän peitossa.
Mutta oliko enää..?
”Mitä sä tolla
tarkotat?”
Mies kallisti päätään.
”Jaa-a, mietitäänpä
sitä hetki.”
*****
”Vierailuaika on
ohi.”
Telle istui edelleen
hievahtamatta paikallaan. Katse oli painettu pöydän pintaan,
hartiat olivat lysyssä ja posket kalpeat. Mies nousi seisomaan.
”Jaa, no sepä
meni nopeesti se nelkytviis minuuttia. Eipä olis uskonu.”
Telle nosti hitaasti
katseensa miehen kasvoihin. Mies hymyili, näytti edelleen nauttivan
tilanteesta.
”Vaikka niinhän
ne sanoo, että aika rientää kun on hauskaa.”
Mies naurahti omalle
sutkaukselleen.
”Oli kyllä mukava
nähdä sua Telle. Koita pitää hauskaa, jos se aika rientäis
täällä posessakin.”
Mies heitti vielä
viimeisen kylmän silmäyksen Telleen, kääntyi sitten ja käveli
ulos huoneesta.
”No, tuletko sä
sieltä?”
Telle nousi hitaasti
ja käveli pää painuksissa ovella odottavan vartijan luo.
”Joo, tulen. Ja
kuule, mulla on mielessä uus vieras jonka haluaisin kutsua käymään.”
*****
Kumma Juttu... Miten tämä kuulostaa
jotenkin hämärästi tutulta..? Käyppä kurkistamassa ihan
ensimmäinen Juttu niin pääset kärryille.
Jos tiedät kenet Telle aikoo kutsua
vierailulle, kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä
seuraavaksi tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti