9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – LORUN LOPPU

Aure istui hiljaa tuvan penkillä. Vaalea pää oli painuksissa ja kasvot pakkasen punaamat. Poskia pitkin valui kyyneleitä. Aure oli kiltti tyttö, hänen oli vaikea olla kun tiesi tuottaneensa isälle mieliharmia. Aure vilkaisi varovasti edessään seisovia miehiä.

”No niin Aure, alappa kertoa. Mistä sie olit tulossa tyhjä reppu selässä keikkuen?”
Isän ääni oli kireä. Aure painoi kiireesti katseensa sylissä ristissä oleviin käsiinsä ja pudisti päätään.

”En mie misthään... Mettästä... Sekuvain kävin ketunjälkiä kattelemassa...”
Aure ei ollut hyvä valehtelija ja hän tiesi sen oikein hyvin itsekin.
”Elä hupata tyttö, mitä sie tuolla savottarepulla tehit?”

Aure nosti kädet kasvoilleen ja hyrskähti itkuun.
”En mie mithään tehny... Mie vain kävelyllä...”
Itku yltyi, hartiat nytkähtelivät ja koko hentoinen tyttö tuntui tärisevän.

Aure tunsi kuinka isä kyykistyi hänen eteensä ja suuri lämmin käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
”No elähän nyt Aure... Elä itke, kerro vain kaikki tarkkaan, kyllä tästä selvithän.”

Aure inahti ja syöksyi sitten isän syliin. Isä ei ollut kiivas mies, oli aina jaksanut pelmuta lastensa kanssa ja ymmärtänyt näiden riehakkaitakin leikkejä. Aurea ei enää pelottanut, mutta häntä kyllä hävetti. Hän tiesi, että nyt oli kerrottava isälle kaikki ja paljastettava Niilan piilo.

Syrjempänä seisova lehtori liikahti hermostuneesti. Häntä ärsytti tytön venkoilu; pitihän lasten tehdä niin kuin niitä käskettiin.
”No eikö se tyttö jo saa suutaan auki?”
Aure tunsi isänsä jäykistyvän.

”Aure on hyvä pikkupiika. Kyllä se kertoo kuhan kykenee.”
Isä puristi Auren syliinsä ja nousi kyykkysiltään penkille istumaan.
”No niin Aure, pyhippä silhmät ja kerro missä olit.”
Aure niiskaisi, itku alkoi vaimentua.

”Olit kuiten mettässä. Niilan luona, eikö vain?”
Aure avasi kyyneleiset silmänsä ja nosti hitaasti katseensa isään. Silmissä oli hätää, katse oli kysyvä.
”Kerro vain, ei Niilalle käy kuinkhaan.”

Auren silmät sulkeutuivat, soikeat kasvot olivat kalvenneet. Pää nyökkäsi hitaasti.
”Juu, olin mie Niilan luona...”
Silmät aukenivat ammolleen ja totuus alkoi purkautua pienen tytön suusta yhtenä mylläkkänä, sanat toisiaan tönien kuin hirmuisessa kiireessä.

”Mie vein Niilalle evästä ja tulitikkuja ja hiomakivenkin vein kun se niitä tarvittee ja siellä oli se tulikettu ja met pölästyimä kun se raapi sitä lunkkaa mutta ei kettuja voi kesyttää kun son villi elukka!”
Aure vaikeni henkeään haukkoen, nyt oli totuus tullut julki.

Isä istui hievahtamatta yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Siis mikä tulikettu oli missä? Mistä sie puhut?”
Aure hyrskähti uudelleen itkuun.

”No sielä kuopalla, sielä Urho-sedän kuopalla, sielä oli se kettu ja se raapi sitä lunkkaa kun tahotteli leipäkannikkaa Niilalta!”
Isä hengähti syvään. Aure tunsi kuinka isä tärähteli, tuntui aivan kuin hän olisi nauranut. Mutta eihän tässä ollut mitään nauramista...

Aure vilkaisi varovasti isänsä kasvoja, häntä katsovat silmät eivät olleetkaan tuikeat. Aure mykistyi, isää tosiaan nauratti!
”Vai leipäkannikkaa... Niinpä niin, Niila se on aina tykänny ketuista.”

Aure rypisti ihmeissään kulmiaan ja tuijotti isänsä kasvoja.
”Niin... Niin mutta ettehän oo Niilalle vihassa? Ei se ole yksin kapinassa, Pietu ja Pekkakin on mettässä.”

Lehtori liikahti jälleen kärsimättömästi ja rykäisi sitten tapansa mukaan tärkeän oloisena.
”Ne on jo saatu kiinni ne kaksi hyväkästä, Raattaman ja Juuson pojat.”
Aure jäykistyi ja tuijotti kauhuissaan lehtori Korhosta.

”Onko Pekka ja Pietu jo kotona? Mitä niille on tehty?”
Hätääntyneet silmät kääntyvät anovina kohti isän kasvoja. Isä hymyili ja silitti sotkuisia vaaleita hiuksia.
”Juu, pojat on kotona. Tukkapöllyt varhmaan saivat mutta muuton ovat kunnossa.”

”Toivottavasti saivat selkäsaunat ja oikein kunnolliset! Sellaiset pirulaiset eivät hellää kättä ansaitse.”
Isä katsoi jäykkänä seisovaa pulleaa lyhytkasvuista miestä tarkasti. Katse oli kylmä, etelästä tullut opettaja ei ollut kenenkään mieleen.

”Ei ole Rattamassa eikä Juusoillakaan tapana pieksää lapsia.”
Isä laski katseensa takaisin tyttärensä kasvoihin ja hymyili.
”Odotama että äitisti tulee kotiin ja lähemä sitten hakehmaan Niilaa. Elä huoli Aure, Niila on kohta kotona.”

*****

Niila heräsi hätkähtäen kylmän pakkasilman henkäykseen. Hän ei ensin ymmärtänyt missä oli, ympärillä näkyi vain pimeää. Uninen mieli keksi lopulta hoksata, että nuotio oli sammunut hänen nukkuessaan. Sitten silmiin osui häikäisevä valo.

”No niin Niila, herääppä sitten ja tule ulos sieltä kuopasta.”
Niila pomppasi pystyyn ja löi hädissään päänsä kuopan kattoon. Hänet oli löydetty! Aure oli jäänyt kiinni ja nyt hän oli nalkissa... Niila hieroi jomottavaa päätään, pakokauhu nosti raudan maun suuhun. Pakotietä ei ollut.

Isän ääni kuului jälleen avoimesta luukusta.
”Alappa joutua, täälon kylmä. Lähemä kotio, äitisti laitto sopan tulille jotta saat syä.”
Niila jähmettyi. Isän ääni ei ollutkaan vihainen.

”Enkä tule! Mie en tule ennenkö se lehtori on lähteny takasin etelään! Helevetin junantuoma..!”
Kuopan suuaukolta kuului kummallinen ääni, aivan kuin isä olisi pidätellyt nauruaan. Tilanne ei mennyt nyt ollenkaan niin kuin Niila oli kuvitellut.

Isä selvitti kurkkuaan, ääni oli jälleen vakaa.
”Eläpä hupata, ei se Korhonen mihinkhän lähe kesken lukuvuen. Tule pois nyt sieltä kuopasta, lähemä kotiin.”

Niila painoi päänsä, ei tässä tainnut olla vaihtoehtoja. Hitaasti hän otti vanttuunsa ja karvalakkinsa ja kipusi sitten kuopan luukusta hangelle. Isän kirkas taskulamppu häikäisi silmiä.
”Mutta Pietusta ja Pekasta en kyllä kerro. Mie en heitä petä!”

Isä hymähti ja asetti sitten karvahatun poikansa päähän. Kosketus oli hellä.
”Pojat on jo kotona, jäivät kiinni toissapäivänä. Ei nekhän suostunu kertohmaan missä sie olet.”

Niilan silmät suurenivat. Pojat olivat jääneet kiinni... Mutta olivat pitäneet sanansa, eivät olleet pettäneet kapinaveljeään.
”Mitäs niile on tehty..? Onko vallesmanni jo hakenu ne tyrhmään?”
Nyt isä nauroi jo ääneen eikä Niila voinut muuta kuin tuijottaa isäänsä hämmästyneenä.

”No ei tieten ole mihinkhän tyrhmään laitettu, elä hupata. Kai sitä pojat joskus kolttosia tekee, sehän kuuhluu asiaan.”
Niila aivan tyrmistyi, kolttosenako sitä nyt pidettiin mitä he olivat tehneet!

”Niin mutta...”
”Ei mitään muttia enää. Nyt kipua siihen ahkioon taljojen alle, mie veän siut kotiin. Lähemä ennenko jääymä.”
Niila kömpi nöyränä taljojen väliin vaikka mielessä myllersikin kysymyksiä.

”Eikö se sitten suuttunukkaan se lehtori..?”
”No suuttu tietenki. Etelänihme, ei mithän huumorintajua, tietäähän tuon.”
Niila haukkasi henkeään. Isä ymmärsi, ei ollut vihainen!

Isä oli sammuttanut taskulamppunsa, lumista metsää valaisi vain hänen karvalakkiinsa kiinnitetyn otsalampun valkoinen valokiila.
”Oli se kyllä vihassa se Korhonen... Eihän se saanu sitä autoansa liikkeelle kun tet olitta pönkänneet net betoniporsaat siihen etu ja takapyöhrien etheen.”

Isän syvä nauru kaikui lumisessa metsässä niin että Niilaakin alkoi naurattaa.
”Oli se kyllä hyä kepponen. Soli audin moottori aihvan kohmeessa kun net porsaat saatiin siirrettyä. Se piti hinuuttaa Nivan korhjaamolle sulamaan ennenkö se taas heräs henkiin.”

Niila kikatti. Ahkiossa oli lämmin ja turvallinen olo eikä kotiinpaluu enää pelottanut.
”Jaha, lähemä sitten. Tulema siivoomaan kuopan päivänvalolla.”
Ahkio nytkähti liikkeelle ja isä lähti tarpomaan omia jälkiään pitkin takaisin kohti riistapolkua.

Niilan silmäkulmassa häivähti liike. Kettu seisoi kuopan avoimen luukun edessä ja tuijotti lähtijöitä. Mustat silmät olivat ilmeettömät, mutta Niila olisi voinut vaikka vannoa, että raollaan oleva suu hymyili.

SEN PITUINEN SE.
Tekijä klo Ei kommentteja:

9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – osa 3

Niila ja Aure jähmettyivät paikoilleen. Molemmat pidättivät hengitystään, silmät olivat ymmyrkäiset pelästyksestä. Niilan päässä vilisti kuvia kuopan savureiästä; luukun vieressä seisoja haistoi savun hajun selvästi ja saattoi jopa nähdä valon kajoa pimeässä illassa.

Luukun narina voimistui, sitten alkoi kuulua raapimisen ääntä. Aure haukkasi henkeä ja Niilakin hätkähti. Tuo ei kuulostanut ihmiseltä, eivät ihmiset raavi puista luukkua... Niila ryhdistäytyi ja alkoi hitaasti ryömiä kohti kuopan suuaukkoa.

Aure inahti hätääntyneenä ja Niila nosti sormen huulilleen. Hiljaa hiljaa, nyt piti olla tarkkana! Ryömiessään eteenpäin Niila puristi käteensä koivuhalon. Leuku oli toki vyöllä, mutta veritekoihin Niila ei aikonut ryhtyä, ei edes vapauden puolesta.

Raapiminen taukosi ja hiljaisuus tuntui painostavalta. Niila odotti joka hetki luukun aukeavan ja kylmän pakkasilman tulvahtavan sisään. Mutta mitään ei tapahtunut. Luukku pysyi kiinni, hiljaisuus jatkui.

Niila painoi korvansa vasten luukun puista pintaa ja kuunteli. Ei mitään. Ei narahduksia, ei raapimista, ei pakkaslumen ritinää. Niila vilkaisi olkansa yli Auren kalpeita soikeita kasvoja ja terästi sitten mielensä. Oli pakko selvittää kuka kuopan ulkopuolella liikkui.

Niila jännitti köyristyneen selkänsä ja ponnahti sitten pystyyn työntäen samalla luukun auki. Hän oli unohtanut sulkea silmänsä luukkua avatessaan eikä ensin nähnyt ympärillään muuta kuin tummia hahmoja. Hitaasti silmät tottuivat hämärään ja hahmot alkoivat muodostaa tuttuja muotoja.

Kuopan ympärillä seisoi vain hiljaisia puita lumivaipan alle jähmettyneenä. Kauempaa metsästä kuului paukahdus, kun pakkanen jääti männyn runkoa. Mutta kuopan lähellä oli hiljaista ja tyhjää, ei ristinsielua missään.

Niila päästi pitkän helpottuneen henkäyksen. Sitten silmänurkassa häivähti liikettä. Niila käänsi hätääntyneenä päänsä ja huomasi tuijottavansa teräviin mustiin silmiin. Kettu! Reponen siellä istui tutussa asennossaan häntä tassujen ympärillä ja silmissä kiinteä arvoituksellinen katse.

Niila tuijotti hetken kettua ja tarkasteli sitten lunta luukun ympärillä. Häntä alkoi naurattaa, helpotuksen tunne velloi vatsassa kun hän kumartui ja sulki luukun perässään.
”Aure, soli se kettu! Se yritti raapia lunkkaa auki, halusi varhmaan sisäle lämpimään!”

Aure istui hetken aivan hiljaa ja alkoi sitten hytkyä. Tytön kirkas nauru täytti kuopan, helpotuksen kyyneleet valuivat silmistä.
”Kettu! Niin tieten olikin, kettuhan se vain tietää että sie olet täälä. Halvaa varmaan leipäkannikan iltapalaksi.”

Niila vakavoitui. Aure oli viipynyt jo aivan liian kauan vaikka olikin tullut etuajassa.
”Aure, siula pitää lähtä. Kläpitten iltapuuron aika on ihan kohta, sinnuu ootetaan..!”

Aurekin lopetti nauramisen. Veli oli oikeassa, hän oli vastuussa pikkusisarusten iltapalasta.
”Joo, mie lähen. Äiti on pitkässä vuorossa kun on niin paljon hoijjettavia, mutta isä on verstaassa. Alkaa kohta ihmettelemään...”

Aure nousi, veti karvareuhkan päähänsä, repun selkäänsä ja vanttuut käsiinsä. Totinen katse etsiytyi isoveljen silmiin.
”Mutta millon siekin tulet kotio, Niila..?”
Niila laski katseensa nuotiotuleen ja kohautti olkiaan.

”Yhtäkoska. En mie ole ainut kapinassa, Pietu ja Juuson Pekkakin on mettäkuopissa. En mie voi ensimmäisenä luovuttaa...”
Aure nyökkäsi. Tämä oli omantunnonkysymys, hän ymmärsi sen kyllä.
”Muista Aure sotkea jälet mennessäsi. Sotke riistapolulle asti.”

Aure nyökkäsi uudelleen. Virheisiin ei ollut varaa.

*****

Aure kulki joutuisasti polkua pitkin. Tyhjä reppu keinui selässä, askel oli kevyt ilman ylimääräistä taakkaa. Niila tarvitsi lisää halkoja; seuraavalle reissulle piti ottaa ahkio mukaan.

Kodin valot heijastuivat hangelle, näky oli turvallinen ja lämmin. Aure vilkaisi taivaalle. Oli jo myöhä, kläpit olisivat varmasti jo alkaneet kitistä iltapuuroansa. Aure hymyili hellästi. Pikkusisarukset olivat joskus vaivalloisia, mutta hänestä oli silti hauskaa hoitaa heitä.

Aure oli ylpeä siitä vastuusta joka äiti oli hänelle antanut. Niilan mielestä pikkusisko oli edelleen lapsi, mutta äiti luotti häneen. Aure tunsi itsensä tärkeäksi; nyt sekä isoveli että nuoremmat sisarukset tarvitsivat hänen apuaan.

Polku päättyi kotipihaan ja Aure kiiruhti askeleitaan. Sitten hän pysähtyi. Pihassa seisoi vieras auto.
”Aure, missä sie olet ollu? Ja mitä sie tuolla miun savottarepulla tehet..?”

Aure kääntyi hitaasti kohti isäänsä. Hän oli jäänyt kiinni.

*****

Kumma Juttu... Mistä kapinasta Niila puhui? Kertooko Aure etsijöille missä Niila on..? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saammeko Niilan turvallisesti kotiin.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 30.12.

*****

Uusi Kolme Sanaa-kilpailu alkaa maanantaina 25.12., tervetuloa silloin osallistumaan palkintojen arvontaan!

Kettu, kapina ja katse - Lorun Loppu
Tekijä klo Ei kommentteja:

9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – osa 2

Niila kyhjötti nuotion äärellä ja lämmitteli kohmeisia sormiaan. Matala laudoilla vuorattu kuoppa oli yllättävän lämmin, vaikka sen ainut lämmönlähde oli pieni avonuotio. Katonrajaan kerääntyvä savu kirveli silmiä, mutta lattianrajassa oli helppo hengittää.

Aure istui hiljaa porontaljalla ja katseli Niilan mietteliästä profiilia. Poika ei ollut sanonut sanaakaan kuoppaan palattuaan eikä Aure tiennyt oliko tämä hänelle vihainen. Aurea nolotti... Hänen ei tietenkään olisi pitänyt jättää kuopan luukkua auki.

Savu häiritsi Aurea paljon enemmän kuin Niilaa. Katonrajassa oleva ahdas savureikä ei hänen mielestään vetänyt tarpeeksi tehokkaasti. Aure oli tulta tehdessään ajatellut, että kuoppa täytyi tuulettaa; oli unohtanut, että valonkajoa piti varoa. Typerä virhe.

”Oleks vihassa miule, Niila..?”
Niila hätkähti ja nosti päänsä. Hän oli hetkeksi unohtanut, että Aure istui hänen vieressään, niin hipihiljaa oli tyttö ollut.
”En tietenkään ole. Rohki hyä että tulit Aure, miula alkoi jo eväs loppua.”

Tyttö liikahti, helpottunut hymy valaisi soikeat kasvot.
”Näikkös mitään jälkiä kuopan lähellä kun tulit?”
Aure rypisti kulmiaan ja mietti tarkasti.
”En, ei sielä ollu kun revon jälet.”

Niila hymähti.
”Jaa, son varhmaan se sama kettu joka tässä likellä pyörii. Mie sille kannikoita heittelen, mutta se vaan istuu mettän laijassa ja tuijottaa. Komea otus son, terve ja tuuheahäntäinen.”

Aurea alkoi naurattaa, kun hän kuvitteli veljen ja ketun tuijotuskilpailua. Niila oli aina pitänyt ketuista, oli keksinyt niistä iltasatuja Aurelle kun pikkusisko ei ollut saanut unta.
”Josko se on just se repolainen joka taihvaankin maalaa...”

Niilaakin nauratti, ajatus ketusta juoksemassa tunturin huipulla häntä kipunoiden sai ahdistavan todellisuuden hetkeksi katoamaan mielestä.
”Joo, sama repo se varhmasti on. Sillon niin tulinen katse, että tulesta se on tehty koko elikko.”

Sitten Niila vakavoitui. Mielen täytti kuva hangella hievahtamatta istuvasta ketusta. Tuuhea häntä oli kiedottu tarkasti tassujen ympärille, mustat silmät tuijottivat Niilaa ilmeettöminä. Katse oli niin kiihkeä, että Niilasta tuntui ketun yrittävän kertoa hänelle jotain.

”Son kumma otus se kettu... Röyhkeitähän net aina ovat, mutta tämä ei hätkähä mistään mitä mie tehen. Istuu vaan ja tuijottaa.”
Aure liikahti hermostuneesti. Kettu ei tuntunutkaan enää mukavalta satueläimeltä vaan mahdolliselta uhalta.

”Ei kai se kettu johata tänne muita..? Ettet paljastu Niila?”
Niila suoristi selkänsä ja hymyili pikkusiskolleen.
”Ei tieten johata, ei kettuja voi kesyttää. Villi elikko son, ei vain tykkää kun mie olen sen palkisella.”

Niilan sormet olivat jo lämmenneet ja mieli tyyntynyt. Hangessa olevat jäljet oli peitetty ja kuopasta hehkunut valo piilotettu luukun taakse. Kuoppa oli lämmin ja pikkusisko oli tuonut tarpeita ja seuraa. Kaikki oli hyvin, niin kuin ennenkin.

”Mitä sie toit Aure? Toitko öljyä lyhtyyn?”
Aure kurotti reppunsa ja alkoi purkaa sieltä tuliaisiaan.
”Juu toin, ja lisää leipää toin ja tulitikkuja ja suolaa. Toin kanssa hiomakiven siun leukua varten.”

Aure ojenteli ruskeaan paperiin käärittyjä myttyjä veljelleen joka tarkasti jokaisen ja asetti sitten seinän vierustalle muiden tarvikkeiden joukkoon. Pikkusisko oli suoriutunut hyvin. Oli pakannut repun aivan täyteen ja jaksanut vielä kantaakin sen kuopalle.

”Aure, siun pittää seuraavalla kerralla laittaa tavarat ahkioon ettet uuvu tuone hankeen.”
Aure hymyili. Veli oli aina niin huolehtivainen.
”Juu, mie tehen niin, ellei sitten isä ole kotona huomaamassa.”

Tytön mieli tummeni hetkeksi, ajatus isästä sai hänet muistamaan todellisuuden.
”Niila... Millonka sie tulet kotiin?”
Niila painoi päänsä, hänenkin mielensä musteni.

”En tiiä... Ovatko käyneet kyselemässä miun perään?”
Aure nyökkäsi.
”Ovat. Vallesmanni kävi toissapäivänä ja lehtorikin kyseli, kun käytiin kaupalla.”

Auren silmät kyyneltyivät, elämä oli kovin pelottavaa ilman isoveljen turvallista läsnäoloa. Niila huomasi pikkusiskon hädän.
”Elä Aure huoli, ei miula täälä hätää ole. Tuun kyllä kotiin kunhan voin. Ei net iänkaiken jaksa miuta jahata...”

Luukku narahti. Joku liikkui kuopan ulkopuolella.

*****

Kumma Juttu... Onko Niilan piilo löytynyt? Tämän kertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö miksi Niila piileskelee kuopassa? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 22.12.

Kettu, kapina ja katse - osa 3
Tekijä klo Ei kommentteja:

9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – osa 1

Kiitos sanoista Susanna!

Niila puhalsi varovasti kuumaa hengitystä tumpun suuaukosta sisään. Henkäys lämmitti kämmentä vasten painettuja kohmeisia sormia, mutta helpotuksen tunne kesti vain hetken. Oli ollut virhe lähteä näin kauas kuopalta.

Ympäröivä metsä oli hiljainen, vain pakkanen paukutteli puiden runkoja. Puunlatvojen lomasta loimottivat haaleat reposet. Oli vielä aikaista, loimotus voimistuisi yötä myöten, jos taivas pysyisi kirkkaana.

Jos tilanne olisi ollut toinen, Niila olisi nauttinut metsän äänistä ja kirpeästä pakkasilmasta. Kaamos oli aina ollut Niilan sydäntä lähellä; lumen ja jään alla hiljaa hengittävät puut tuntuivat rauhoittavilta. Mutta nyt oli liian paljon menetettävää.

Niila ryhdistäytyi ja tarttui jälleen kuusen oksaan. Oli jatkettava vaivalloista tarpomista ja pyyhittävä tarkkaan kaikki taakse jäävät jäljet piiloon. Onneksi oli ollut niin kylmää! Satanut lumi oli tarttunut kynttiläkuusten oksille eikä hanki ollut vielä kovin syvää.

Niila huohotti edetessään, hengitys jäätyi villaisen kaulaliinan pintaan ja kylmensi leukaa. Selkää pitkin valui hikinoroja vaikka sormet olivat kohmeessa.

Kuoppa oli jo lähellä ja Niilan teki mieli kiirehtiä, mutta hän malttoi mielensä. Juuri nyt piti olla tarkkana, mitään jälkiä ei saanut jäädä lumeen! Niila puri hampaansa yhteen ja hidasti kulkuaan entisestään. Hitaasti, äänettömästi ja tarkasti. Nyt ei saanut tehdä virheitä.

Kylmyydestä pakottavaan nenään kantautui savun haju. Kesti hetken ennen kuin Niila ymmärsi jonkin olevan pielessä. Lopulta hän kuitenkin pysähtyi ja jähmettyi paikoilleen. Joku oli avannut kuopan luukun ja päästänyt nuotion savun ulos!

*****

Niila seisoi hangessa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sitten hän jatkoi etenemistään entistäkin varovaisemmin. Jälkien pyyhkiminen sai nyt jäädä, piti keskittyä varomaan pakkaslumen narskumista siepakan alla.

Lopulta Niila saattoi nähdä himmeän valon puunrunkojen välistä. Kuopan luukku oli tosiaankin auki ja sisällä oleva nuotio sytytetty. Kuopalla oli joku! Oliko hänen piilonsa löydetty?

Niila laskeutui vatsalleen hankeen ja kiemurteli eteenpäin ritisevässä lumessa. Kuinka lähelle uskaltaisi mennä? Jälkiä hän ei omasta mielestään ollut jättänyt, joten kuopan löytäneet eivät tietäisi mihin suuntaan hän oli lähtenyt.

Niila pysähtyi tarkkailemaan tilannetta katajapuskan juureen, vain muutaman metrin päähän kuopan luukusta. Kuopasta loimotti nuotiotulen valo joka suorastaan häikäisi silmiä pimeässä metsässä. Valo himmeni, kun joku asettui nuotion ja luukun väliin. Vieras oli tulossa ulos.

Luukusta kurkisti ihmishahmo.
”Niila... Niila...”
Niila tunnisti kuiskaajan vaimean äänen. Aure! Se olikin Aure! Helpotuksen tunne tuntui vatsassa asti. Se olikin vain Aure.

Niila nousi kontilleen ja kiersi katajapuskan ympäri.
”Aure! Mitä sie täälä nyt jo tehet!”
Käheä kuiskaus oli täynnä raivoa ja helpotusta. Hahmo kuopan suulla hätkähti.

”Ai sielä sie olet, mie jo ihmettelin. Tule sissään, laitoin tulet valhmiiksi.”
”Mene sissään ja sule se luukku, mie tulen ku saan jälet peithon.”

Heikko valo hävisi, kun Aure sulki kuopan luukun. Niila sulki hetkeksi silmänsä, piti saada mettänäkö takaisin. Aure. Onneksi se oli vain Aure! Niila avasi silmänsä ja suunnisti takaisin omille jäljilleen.

*****

Kumma Juttu... Miksi Niila on yksin metsässä? Mitä hän pakenee ja kuka häntä jahtaa? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu keskiviikkona 20.12.

Kettu, kapina ja katse - osa 2
Tekijä klo Ei kommentteja:

8.Juttu – Vierailuaika – LORUN LOPPU

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Taina!

11:30.

Martta istui valkoisessa huoneessa yksinään ja katseli käsiään. Huone ei ollut sama kuin se, jossa hän oli edellisen kerran tavannut tyttärensä. Eri huone, mutta silti saman tuntuinen. Marttaa värisytti, huoneen kalsea sisustus sai sen tuntumaan viileältä.

Väsytti. Matka Oulusta oli pitkä eikä Martta ollut saanut unta makuuvaunupaikasta huolimatta. Junan kolke oli yleensä rauhoittavaa, mutta nyt hän ei ollut osannut asettua eikä uni ollut tullut. Huoli tyttärestä oli liian suuri eikä äiti voinut saada lepoa.

Ovi aukesi suhahtaen ja Telle astui sisään vartija kintereillään. Äidin sydäntä puristi, kun hän näki tyttärensä ranteissa kahleet. Martta nielaisi ja nousi horjuen seisomaan. Hymy ei suostunut nousemaan huulille, hän vain tuijotti lähestyvää tytärtään.

”Terve äiti.”
”Voi Telle...”
Martta vajosi takaisin tuoliinsa istumaan. Pää painui alas, kyyneleet valuivat poskille. Tämä oli liian raskasta.

”No älä äiti viitti, ei tää itkulla parane.”
Tellekin oli istuutunut, kahlitut kädet lepäsivät pöydällä sormet toistensa lomissa. Ääni oli ärtyisä ja karhea. Martta niiskaisi ja nosti katseensa Tellen silmiin. Tyttären katse oli verhottu, tunnetta silmissä ei näkynyt.

”Telle, miksi sulla on nuo raudat käsissä?”
Telle kohautti olkiaan, katsoi kulmiaan rypistäen poispäin.
”No kun mä oon ilmeisesti niin vaarallinen. Käyn heti jonkun päälle jos kädet on vapaana.”

Martta vetäisi kauhistuneena henkeä.
”Mitä..? Ethän ole, mitä sinä höpötät?!”
Telle katsoi jälleen äitiään silmiin, katse oli kova ja kylmä.
”No, ehkä se johtuu siitä tappelusta siellä naistenosastolla.”

”Siksikö ne siirsi sut Oulusta tänne Hämeenlinnaan?”
Tellen katse muuttui taas, kuin verho olisi vedetty tunteiden eteen.
”Joo, niin se varmaan oli.”
”Mitä ihmettä siellä osastolla sitten tapahtu?”

Telle räpäytti silmiään, katse muuttui taas. Nyt silmissä näkyi hätää, kyyneleitä, murhetta.
”Äiti ei se ollu mun vika... Siellä yks ämmä – tai siis nainen kävi mun kimppuun, halus varmaan tupakkaa tai jotain. Mä vaan yritin puolustautua!”

”Voi kulta pieni...”
Martan käsi liikahti kuin tarttuakseen tyttären käsiin, mutta pysähtyi sitten. Välissä oleva pleksilasi esti kosketuksen.
”Kyllä se asia varmaan vielä selviää, ettei se ollut sun vika... Pääset takaisin Ouluun.”

Telle hymyili vinosti.
”Juu, niin varmaan.”
”Millasta täällä Hämeenlinnassa nyt sitten on?”
”Jaa, no millasta se nyt eristyksissä yleensä on. Eristettyä.”

Telle vilkaisi äitinsä silmiin ja näki niissä hätää.
”Eikun ihan kivaa täällä on, rauhallista. Ihan hyvä selli mulla on ja vartijat on ihan mukavia. Ei täällä mitään hätää ole.”
Martta hengähti kuuluvasti. Kasvoilla näkyi helpotus.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Telle tarkasteli äitinsä kasvoja ja tiesi, että äidillä oli jotain mielessään, jotain mitä ei millään saanut sanottua. Lopulta Telle rikkoi hiljaisuuden.
”No, äiti, mikä sun mieltä painaa?”

Martta vilkaisi nopeasti tytärtään ja katsoi sitten jälleen pois. Silmissä näkyi häpeää, epävarmuutta.
”No kun sinä nyt olet täällä Hämeenlinnassa... Minä en oikeen tuolta Oulusta pääse käymään... On niin pitkä matka, ja isäsi on vähän huonona...”

Hauras ääni häipyi kuuluvista. Telle tunsi poskilihastensa kiristyvän. Ei hän mitenkään erityisemmin ollut äitiään kaivannut, mutta tämä oli ainoa vieras joka hänelle oli edelleen sallittu. Hiton ämmä, ei edes tätä vähää viitsinyt tyttärensä eteen vaivaa nähdä!

Telle yritti hillitä itsensä, hengitti syvään ja rentoutti kasvolihaksensa.
”Jaa... No, ymmärrettäväähän se on. Kerroppa nyt sitten kaikki kuulumiset kotoa, jos ei vähään aikaan nähdä.”

Martta nosti katseensa, silmissä näkyi helpostusta.
”Juu, mutta kyllä minä kirjotan sulle kuulumisia, tietysti.”
Telle nyökkäsi hajamielisesti. Kauanko tässä vielä piti istua, eikö vierailuaika kohta jo loppuisi?

”Niin, kuulitkos jo siitä Häkkisen Maurin pojasta, Raunosta?”
Telle hätkähti, selkä suoristui ja silmiin palasi terävä katse. Sydän alkoi hakata, veri kohisi korvissa. Rauno... Rane? Mitä Ranesta? Onko se kuitenkin tehnyt mitä Telle oli pyytänyt?

”Niin? Mitä Ranesta?”
”No se onkin aika jännä juttu...”
Tellen ääni kohosi kimeäksi.
”Niin mikä on jännä juttu?! Kerro nyt!”

Martta katsoi tytärtään hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Niin, no se kun se löysi sen veljensä.”
Tellen päässä kohisi, hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä äiti sanoi.
”... löysi veljensä..?”

Martta hymyili, hän rakasti juoruilua ja tämä oli todella herkullinen juttu.

”Juu, sehän on se Rauno adoptoitu ihan pienenä, ei oo koskaan tienny mitään oikeesta perheestään. Ja nyt se oli ollu jossain tappelussa ja sitten oli selvinny, että se tappelukaveri oli sen oikee veli. Ja sitten se Rauno oli viety putkaan rauhottumaan.”

Martta vaikeni hengästyneenä. Kirkkaat silmät katsoivat innokkaina tytärtä, näin herkullisen jutun kertominen oli saanut Martan unohtamaan ympäristön.

”Siis... Onko Rane nyt putkassa?”
”Mitä? Juu on, on se kai vielä putkassa.”

Martta mietti hetken, rypisti kulmiaan.
”Siinä oli kait jotain outoa siinä tappelussa... Ne puhuvat kaupungilla että se Rauno olis käynyt sen Petterin kimppuun, että ei se mikään tavallinen tappelu olis ollutkaan.”

Telle tunsi poskiaan kuumottavan.
”No miten sille toiselle sitten kävi? Sille Petterille?”
”Jaa, ei sille mitään kait käyny. Joku haava tikattiin terveyskeskuksessa, mutta muuten se on kait ihan kunnossa.”

Martta nosti katseensa tyttären kalvenneisiin kasvoihin. Tellen ilme oli jähmeä, silmät tuijottivat ilmeettöminä.
”Niin tunsitkos sinäkin sen Petterin? Ei kai se ollu se sama joka sinua vastaan on esittäny niitä perättömiä väitteitä..?”

Telle istui paikalleen jähmettyneenä ja kuunteli sydämensä hidasta sykettä. Aika tuntui pysähtyneen, mikään ei tuntunut todelliselta. Äiti odotti edelleen hänen vastaustaan.

”Mitä? Joo, saattoi se tietysti ollakin se sama Petteri... Mutta mitä sä sanoit siitä veljestä?”
Martta hymyili leveästi, hän oli arvannut että tytärtä kiinnostaisi tämä juttu.

”Niin, se Petteri oli jotenkin tienny, että se ja Rauno oli oikeasti veljekset. Ne oli adoptoitu eri perheisiin, siks ne ei tuntenu toisiaan. Ja siihen se tappelu oli loppunukin, kun se Petteri oli kertonu Raunolle, että ne olivat sukua.”

Telle yritti hengittää tasaisesti ja rauhallisesti. Häntä pyörrytti, ajatukset kimpoilivat päässä yhä hurjempaa vauhtia.
”Millon tää tapahtu? Millon se tappelu oli?”
Martta vilkaisi tytärtään yllättyneenä.

”Jaa, tais olla viikkoo ennen kuin sinut siirrettiin tänne Hämeenlinnaan.”
”Ja Rane on edelleen putkassa..?”
”Juu, se on kuulemma tutkintavankeudessa. Kumma juttu sinänsä, tappeluhan se vaan oli eikä sille Petterillekään käynyt kuinkaan...”

*****

”Vierailuaika on ohi.”

Martta hätkähti ja vilkaisi hämmästyneenä ovella seisovaa vartijaa.
”Jestas, tämä meni taas niin nopeasti tämä aika...”
Martta nousi seisomaan ja katsoi tuolilla edelleen kyhjöttävää tytärtään.
”Älä kultapieni huoli, äiti kirjottaa sinulle kyllä. Kaikki järjestyy. Sinä olet hyvä tyttö.”

Telle istui hievahtamatta tuolissaan ja kuunteli äitinsä etääntyviä askeleita. Ovi avautui ja sulkeutui. Siinä meni hänen viimeinen vieraansa.

”No, alappas tulla nyt.”
Telle ei edelleenkään liikahtanut. Vartija seisoi nyt hänen vieressään, kilisteli kärsimättömänä avainnippuaan.
”Hei, vauhtia nyt. Ei tässä ole koko päivää aikaa odotella.”

Telle nousi hitaasti ja kääntyi kohti ovea. Pää oli painuksissa, kasvot jähmeät. Rane oli kertonut poliisille kaiken, oli pettänyt Tellen, oli asettunut veljensä puolelle Telleä vastaan. Ja Petteri oli edelleen elossa.

”Maanantaina sulle tulee taas vieras.”
Telle nykäisi päänsä pystyyn ja kääntyi katsomaan perässään kulkevaa vartijaa.
”Mitä? Kuka?”

”No sun asianajajas.”
Telle painoi päänsä ja jatkoi kulkuaan.

SEN PITUINEN SE.
Tekijä klo Ei kommentteja:

8.Juttu – Vierailuaika – osa 3

13:30

Telle istui pöydän ääressä ja katseli käsiään. Huonetta valaisevat loistelamput särähtelivät, mutta Telle ei sitä huomannut. Ajatukset singahtelivat päässä, törmäilivät toisiinsa, sekoittuivat ja sotkeentuivat.

Tämän oli pakko onnistua. Muutama vuosi hyvällä käytöksellä kyllä menisi, kun oli pakko. Mutta yhtään enempää Telle ei kyllä kestäisi. Ei kestäisi! Tämän oli PAKKO onnistua! Muita vaihtoehtoja Telle ei suostunut edes harkitsemaan.

Huoneen toisessa päässä oleva ovi avautui ja sisään astui hintelä mies. Telle ryhdistäytyi ja keskitti katseensa tulijaan. Silmät levisivät, kasvoille kohosi hämmentynyt ilme. Tulija lähestyi pöytää epävarmoin askelin ja istuutui.

”Rane, mitä helvettiä sulle on tapahtunu... Ootko sä hautajaisiin menossa?”
Mies rykäisi, kohensi valkoisen paitansa kaulusta ja hieraisi naarmuista leukaansa.

”En, miten niin?”
”No... Siis, musta puku? Ja oot ajanu sängenkin..? Aika huonosti tosin, näkee ettet oo tottunu sileään leukaan.”
Mies rypisti kulmiaan ja vilkaisi Telleä nolostunut ilme kasvoillaan.

”No tiiäthän sä, että mua inhottaa tulla tänne. Ihan liikaa muistoja...”
Mies pyyhkäisi huomaamattaan kämmeniään reisiään vasten. Silmät vilkuilivat vaivihkaa Tellen takana ovella seisovaa vartijaa. Telleä hymyilytti.
”Niin, niinpä tietysti. Sori. Halusin vaan kovasti tavata. Oli ikävä.”

Mies nykäisi päänsä pystyyn ja tuijotti Telleä ällistyneenä.
”Ikävä?”
Telle vinkkasi mahdollisimman huomaamattomasti päällään kohti keskustelua kuuntelevaa vartijaa. Mies seurasi pään liikettä ja oivallus välähti hänen silmissään.

”Jaa, niin tietysti... Niin mullakin sua.”
Telle laski katseensa pöytään ja keskittyi. Nyt piti olla tarkkana. Vartija ei saanut kuulla mitä hänellä oli sanottavana, mutta Rane piti saada ymmärtämään mitä Telle halusi.

Telle keskitti katseensa uudelleen miehen silmiin, kopautti kevyesti sormellaan pöytää ja madalsi äänensä melkein kuulumattomaksi.
”Kuuntele joka toinen lause.”
Sitten hän korotti jälleen äänensä.
”Joo, oon ajatellu sua joka päivä.”

Mies tuijotti hetken Telleä ja havahtui sitten vastaamaan.
”Ai jaa. No kiva.”
Telle henkäisi ja aloitti keskustelun jonka hän oli suunnitellut mielessään Petterin käynnin jälkeen.

”Niin, täällä on niin ikävää ilman sua. Tiiät sen miehen joka mut petti?”
”Joo, kotonakin on tylsää ilman sua.”
”Onhan kotona kaikki hyvin? Oot muistanu kastella kukat? Se muistaa missä se ruumis on.”
”Täh? Tai siis juu, oon muistanu. Oon kastellu sen kaktuksen joka päivä.”
”Höpsö, ei kaktuksia saa kastella niin usein. Se meinaa kertoo sen poliisille.”

Mies nielaisi kuuluvasti, hänen oli selvästi vaikea seurata keskustelua. Rane, idiootti... Keskity!

”Kuulitko, ei kaktuksia kastella niin usein. Se meinaa kertoa.”
”Ai jaa, sori. Yritän kastella harvemmin.”
”Hyvä juttu, mä tosiaan tykkään siitä kaktuksesta. Se lavastaa sinne jälkiä musta.”
”Huh... Ihan tosi?”

Telle rypisti kulmiaan, kopautti uudelleen pöytää sormellaan. Vielä se tärkein viesti. Keskity Rane!
”Joo, se on mun lempparikukka. Sun pitää pysäyttää se.”

Mies jähmettyi. Hiki alkoi helmeillä hänen otsallaan, silmät tuijottivat Telleä.
”Siis..?”
”Niin niin, mun lempparikukka. Pysäyttää lopullisesti.”

Telle veti henkeä. Nyt se oli sanottu.
”Tajuatko Rane? Tää on tärkeetä!”
Mies näytti olevan pyörällä päästään, mutta vastasi kuitenkin.
”Juu... Kerran viikossa, ei joka päivä.”

*****

”Vierailuaika on ohi.”

Rane hätkähti ja loikkasi pystyyn kuin sähköiskun saaneena.
”Jaa no mäpä tästä sitten lähenkin. Kastelemaan sitä kaktusta. Niin tai siis en kastelemaan, kun... Noh... Lannottamaan.”

Telle sulki silmänsä. Rane ei ollut penaalin terävin kynä, mutta uskollinen se oli. Tyhmä, mutta uskollinen. Jos se oli tajunnut viestin, se kyllä hoitaisi asian. Siihen oli nyt pakko luottaa, muita vaihtoehtoja ei ollut.

Telle avasi silmänsä ja hymyili Ranelle.
”Oli ihana kun kävit. Mä luotan suhun. Sen kaktuksen suhteen, siis.”
Mies käännähti kannoillaan ja suorastaan pakeni huoneesta.

”No niin, mennäänpä sitten.”
Vartija oli jo avannut takanaan olevan oven. Telle nyökkäsi ja nousi hitaasti seisomaan. Hänen päätään särki, suussa maistui metalli. Kaikki riippui nyt Ranesta.

*****

Kumma Juttu... Kuuliko vartija koko keskustelun? Ymmärsikö Rane viestin?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan kuinka Petterille ja Tellelle käy.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 16.12.

Vierailuaika - Lorun Loppu
Tekijä klo 4 kommenttia:

8.Juttu – Vierailuaika – osa 2

12:30.

Vartija avaa tapaamishuoneen oven ja astuu syrjään. Telle jähmettyy paikoilleen. Hänen katseensa on kiinnittynyt pöydän takana istuvan miehen kasvoihin. Pyöreäposkiset kasvot, vaaleanruskeat korvien yli kasvaneet hiukset, harmaat silmät.

”No?”
Telle havahtuu vartijan kiirehtivään äänensävyyn. Nyt pitää ryhdistäytyä, ilmeelläkään ei saa paljastaa hämmennystä.
”No joo joo, älä hoputa.”

Telle astuu kynnyksen yli ja aloittaa yhtäkkiä kovin pitkältä tuntuvan matkan pöydän luo. Jalat tärisevät, sydän hakkaa, vatsaa vääntää. Onneksi vieraita ei saa koskettaa, Telle ei haluaisi, että mies huomaa hänen kämmentensä kosteuden.

Telle keskittää katseensa miehen silmiin ja saapuu pöydän luo. Hän katsoo vierailijaa vielä hetken ja istuu sitten omalle puolelleen pöytää.
”Kato Petteri. Oot lähteny.”

Vieraan pokerinaama pettää ja suupieli vääntyy vinoon hymyyn.
”Joo, oon. Katos mä voin lähteä, jos siltä sattuu tuntumaan.”
Telle tuntee poskilihastensa kiristyvän kun hän puree hampaat yhteen. Tyypillinen mies, heti kuittailemassa kun sattuu olemaan niskanpäällä.

Mies nojautuu taaksepäin tuolissaan ja mittailee Telleä katseellaan.
”Näytät vieläkin ihan hyvältä. Itse asiassa yllättävänkin hyvältä, olosuhteet huomioon ottaen.”
Tellen pää tuntuu surisevan ajatusten sinkoillessa edestakaisin. Ehkä kaikki ei olekaan vielä menetetty...

Telle laskee silmänsä hetkeksi pöydän pintaan ja nostaa katseensa sitten uudelleen miehen silmiin. Hän yrittää saada silmiinsä saman pehmoisen katseen joka aina menee miehiin täydestä. Miehiin ja äitiin.
”Jaa, no kiitos... Täytyyhän sitä yrittää, ei saa antaa periksi.”

Telle nostaa kätensä ja sipaisee poskeaan, kuin hyväillen. Sitten hän nuolaisee huuliaan ja hymyilee hieman. Mies seuraa tarkasti hänen jokaista elettään ja ilmettään.
”Kiitos kun sanoit, täällä ei usein kuule mukavia asioita.”

Telle laskee jälleen katseensa pöydän pintaan, hänen pitkät ripsensä tuntuvat hipaisevan alaluomien herkkää ihoa.
”Ja kiitos kun tulit käymään, täällä on aika yksinäistä...”
Hän nostaa jälleen varovasti katseensa miehen kasvoihin.

Miehen silmät ovat laajenneet, tarkkailevat jokaista yksityiskohtaa Tellen kasvoilla. Tellen hymy ei ole enää täysin teeskennelty. Tämähän menee aika hyvin.
”Juu eipä kiittämistä. Aattelin, että meillä taitaa olla vähän asioita kesken.”

Telle nostaa leukansa yllättyneenä, yrittää kuitenkin säilyttää viattoman ilmeensä.
”Joo totta. Oon miettiny, että kirjottaisin sulle, jotta tietäsit mitä sillon ihan oikeesti tapahtu... Ettet jää siihen uskoon, että mä tahallani...”

Telle antaa katseensa vaeltaa miehen kasvoilla ja vartalolla. Viimeistään tämä saa yleensä miehet unohtamaan kaiken muun. Miehet on niin helppoja... Nostaessaan jälleen katseensa miehen silmiin, siellä ei näy mitään pehmeää. Harmaat silmät katsovat häntä kylminä.

”Että et tahallasi? Että ihan vahingossa olit laittanu sen saippuan sinne sukkaan? Ja sitten horjahdit jotenkin hassusti ja tulit vahingossa lyöneeksi mut tainnoksiin..? Ja jännästi sitten ihan vahingossa myös jätit mut makaamaan siihen Juhan ruumiin päälle.”

Telleä kylmäsi. Petteri muisti, muisti ihan kaiken. Mies tuijotti häntä edelleen suoraan silmiin.
”Se on jännä homma tuon muistin kanssa. Ensin sitä ei muista edes omaa nimeensä, mutta sitten kun se muisti alkaa palailla, niitä muistikuvia vaan tulee ja tulee.”

Telle suoristi selkänsä. Tässä ei nyt enää auttanut selittely.
”No mitä itte olisit tehny? Mun oli pakko päästä Juhasta eroon, se oli hullu pieksäjä ja narsistipaska.”
Mies hymyili yllättäen leveästi.

”Niin, tuokin on jännä homma tuo Juhan luonne. Oon jutellu sen kavereiden ja jopa parin entisen tyttöystävän kanssa. Kaikki sanovat, että Juha oli tosi mukava jätkä.”
Telle tunsi hengityksensä kiihtyvät.

”No eihän se muille sellanen ollukaan, mulle vain!”
Mies hörähti.
”Niinpä niin, sulle vain. Tietysti. Koska sä olet niin ainutlaatuinen.”

Telle kiristeli hampaitaan. Hän tiesi, että raivo näkyi hänen kasvoillaan, mutta hän ei jaksanut enää yrittää peitellä sitä. Tää taistelu oli menetetty. Mies jatkoi hänen ilmeidensä tarkkailemista, tilanne näytti huvittavan häntä.

”Tiedätkö mikä muu on jännää tuon muistin kanssa?”
Telle oli menettänyt itsehillintänsä, raivo täytti hänet nyt niin kokonaan ettei hän voinut olla sihahtamatta vastausta.
”No?”

Mies nojautui hieman eteenpäin tuolissaan, laski kyynärpäänsä pöydän sileälle pinnalle.
”Se muistikuvien palaaminen ei tunnu loppuvan ollenkaan.”
Harmaat silmät tuijottivat Telleä. Silmät olivat kirkkaat, ilkeät, pistävät.

Telle jähmettyi. Tähän mennessä Petteri oli muistanut tapahtumia Juhan kuoleman hetkeltä ja sitä ennen. Se, mitä oli tapahtunut ja mitä Petteri oli tehnyt ennen poliisiasemalle saapumistaan oli ollut hämärän peitossa. Mutta oliko enää..?

”Mitä sä tolla tarkotat?”
Mies kallisti päätään.
”Jaa-a, mietitäänpä sitä hetki.”

*****

”Vierailuaika on ohi.”

Telle istui edelleen hievahtamatta paikallaan. Katse oli painettu pöydän pintaan, hartiat olivat lysyssä ja posket kalpeat. Mies nousi seisomaan.
”Jaa, no sepä meni nopeesti se nelkytviis minuuttia. Eipä olis uskonu.”

Telle nosti hitaasti katseensa miehen kasvoihin. Mies hymyili, näytti edelleen nauttivan tilanteesta.
”Vaikka niinhän ne sanoo, että aika rientää kun on hauskaa.”
Mies naurahti omalle sutkaukselleen.

”Oli kyllä mukava nähdä sua Telle. Koita pitää hauskaa, jos se aika rientäis täällä posessakin.”
Mies heitti vielä viimeisen kylmän silmäyksen Telleen, kääntyi sitten ja käveli ulos huoneesta.

”No, tuletko sä sieltä?”
Telle nousi hitaasti ja käveli pää painuksissa ovella odottavan vartijan luo.
”Joo, tulen. Ja kuule, mulla on mielessä uus vieras jonka haluaisin kutsua käymään.”

*****

Kumma Juttu... Miten tämä kuulostaa jotenkin hämärästi tutulta..? Käyppä kurkistamassa ihan ensimmäinen Juttu niin pääset kärryille.

Jos tiedät kenet Telle aikoo kutsua vierailulle, kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 8.12.

Vierailuaika - osa 3
Tekijä klo Ei kommentteja:

8.Juttu – Vierailuaika – osa 1

11:30.

Martta istui valkoisessa huoneessa yksinään ja katseli käsiään. Ympärillä vallitsi hiljaisuus jota häiritsi vain ilmastoinnin monotoninen suhina ja loisteputkien sähköiset räpsähdykset. Huoneen kirkkaat valot heijastuivat valkeista pinnoista ja häikäisivät vanhoja silmiä.

Marttaa ympäröi vihamielinen valkoinen valo joka korosti huoneen kalseutta. Jokainen yksityiskohta huoneesta oli räikeästi valaistu, jokainen pöydän kulma terävä kuin taiteltu paperi. Martta huokasi. Kuinka kauan hän jaksaisi käydä täällä?

Suuren huoneen toisessa päässä oleva ovi aukeni ja Martta nosti päätään. Huulille nousi pakotettu hymy, kun hän tunnisti toisen tulijoista. Huulet hymyilivät, mutta silmissä säilyi tuskainen, alistunut heijastus. Äidin ei pitäisi koskaan joutua tapaamaan lastaan näin.

Roteva totinen vartija jäi oven suuhun seisomaan, kun Telle käveli reippain askelin äitinsä eteen. Martta ojensi kätensä, kuin halatakseen.
”Älä viitti, äiti. Kyllä sä tiedät ettei me saada halata.”
Kohotetut kädet hervahtivat alas, hymy hävisi kasvoilta.

”Niin, aivan... Unohdin taas.”
Naiset istuutuivat pöydän ääreen toisiaan vastapäätä, heitä erotti pöydän päällä oleva matala pleksilasi. Urhea hymy nousi uudelleen vanhemman naisen huulille.
”Noh, mitäs nyt kuuluu? Ootko asettunu hyvin sinne uudelle osastolle?”

”Joo, ihan hyvin. Ihan kivoja naisia siellä nelosella. Mutta yksinäiseltä tää silti tuntuu...”
Telle painoi päänsä, ääni kuulosti tukahtuneelta. Käsi nousi pyyhkäisemään silmäkulmaa.

”Voi kultapieni, älä itke!”
Martan kurkkua kuristi, hänen lapsellaan oli hätä eikä hän saanut lohduttaa, ei edes hipaista kädellään. Miten yhteiskunta voi olla näin julma?

Telle niiskaisi ja hieraisi nyrkillä silmiään. Martta joutui puremaan huultaan nähdessään tytön eleen. Noin se oli pikkutyttönäkin tehnyt, kun yritti olla itkemättä.
”Joo ei tässä mitään, kyllä tämä tästä...”

Telle kohotti päänsä ja katsoi äitiään suoraan silmiin. Katse oli hämyinen, itkuinen, mutta Martta oli erottavinaan hätää tyttärensä silmissä.
”Ihan hyvä paikka tää on, vartijatkin on ihan kivoja.”

Martta tarttui innokkaasti tyttärensä toiveikkaisiin sanoihin.
”Niin tietysti, onhan ne ammattilaisia. Ja ei kai täälläkään ihmisiä kummempia olentoja asu... Tiiä vaikka tutustuisit mukaviin uusiin ihmisiin, löytäisit ystäviä.”

Telle hymyili vinosti, silmissä välähti.
”Joo on siellä muutama tosi mukavan olonen nainen, eiköhän sieltä kavereita löydy.”
Telle vilkaisi vaivihkaa olkansa yli ovella seisovaa vartijaa.

”Nekin on täällä ihan syyttä suotta, ei nekään oo oikeesti tehny mitään. Syyttömiä niinku minäkin.”
Telle suoristi selkänsä ja katsoi taas äitiään surullinen ilme silmissään.
”Mutta mitäs sinne kotiin kuuluu?”

*****

”Vierailuaika on ohi.”

Martta hätkähti, hän oli kotikuulumisia kertoessaan kokonaan unohtanut vartijan läsnäolon.
”Hyvänen aika, kyllä se 45 minuuttia kuluu nopeesti...”

Martta vilkaisi tytärtään hieman nolon oloisena.
”Minä se tässä vaan oon koko ajan puhunu...”
Telle hymyili.
”Ihan hyvä niin, musta on mukava kuulla ulkomaailman asioita.”

Naiset nousivat seisomaan ja Martta ojensi taas kätensä halaukseen. Telle katsoi äitinsä käsiä ja nosti sitten katseensa silmiin.
”Hei sitten äiti, vie isälle terveisiä.”

Telle käännähti kannoillaan ja käveli reippain askelin ovella odottavan vartijan luo. Vartija avasi oven ja seurasi Telleä käytävään. Oven lasin läpi näkyi kuinka vanha nainen istahti raskaasti tuolilleen ja nosti käden silmilleen.

Telle nosti leukaansa ja vilkaisi takanaan kävelevää vartijaa.
”Tuon ämmän ei sitten enää tartte tulla tänne, vie vaan multa vierailija-ajan.”

*****

Kumma Juttu... Miksi Telle suhtautuu niin torjuvasti äitiinsä?

Lukija, tiedätkö miten Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu keskiviikkona 6.12.

Vierailuaika - osa 2
Tekijä klo 2 kommenttia:

7.Juttu – Paraabeli, piano ja polyyppi – LORUN LOPPU

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

”Tuisit nyt uimaan, nyt on niin kuumakin!”
Jaana nosti päätään ja katsoi äitiään joka käveli häntä kohti pyyhkeeseen kietoutuneena.
”En mä taida, en oikeen välitä uimisesta.”

Äiti istahti mökin portaalle Jaanan viereen ja katseli tytärtään huolestunut ilme kasvoillaan.
”Ennenhän sä olit niin innokas uimari, aina tuolla järvessä. Menisit vaan, se piristäis sun mieltäkin.”

Jaana painoi poskensa takaisin polveaan vasten. Hän yritti muistella edellisiä kesiä, mutta ei muistanut uineensa mitenkään erityisen paljon. Saunasta tietenkin, mutta muutoin hän muisti viettäneensä aikaa tässä portaalla, lempipaikallaan.

Äiti rypisti kulmiaan.
”Kuule, ei sun kannata niitä kirjotuksia murehtia. Ei aina voi onnistua kaikessa ihan täydellisesti.”
Jaana halasi tiukemmin koukussa rintaa vasten olevia sääriään eikä vastannut.

”Sitäpaitsi pääsithän sä kirjotuksista läpi ihan hyvin. Se oli hyvä idea kirjottaa lyhyt matikka pitkän sijaan. Kyllä seen papereilla pärjää ihan hyvin, kun vaan keksit mihin haluat nyt suuntautua.”

Äiti silitti tyttärensä selkää, yritti lohduttaa.
”Joko sulla on joku tietty ala mielessä?”
”Mnjoo, ehkä jotain lapsiin liittyvää. Aattelin kysyä harjottelupaikkaa päiväkodista ja kattoo sitten.”

Äiti vilkaisi tytärtään terävästi, ilme oli entistä huolestuneempi.
”Juu, lapset on kyllä mukavia otuksia. Tuo on varmaan ihan hyvä idea. Mutta mennään nyt syömään, lounassalaatti on jo odottamassa jääkaapissa.”

*****

”Oletko sä huomannut mitään omituista Jaanassa?”
Mauri vilkaisi vaimoaan ja nosti sitten olutpullon huulilleen. Hämyisessä kesäyön valossa uinuva järvimaisema puhdisti sielun niin kuin sauna oli äsken puhdistanut ruumiin.

”Niin, onhan se ollut aika hiljanen viime aikoina.”
Hanna tuhahti. Hänen miehensä oli kyllä tyypillinen varatuomari, ei häntä ainakaan liioittelusta voinut syyttää.
”Viime aikoina? Tarkotat varmaan viimesen vuoden ajan.”

Mauri tuntui miettivän asiaa.
”Joo, totta. Jaana on kyllä ollu jotenkin vaisu jo pitenpään...”
”Nii-in, itse asiassa viime kesästä saakka.”

Mauri kääntyi katsomaan vaimoaan tarkemmin.
”Viime kesästä? Niinkö? Tapahtuko sillon jotain?”
Hanna huokasi.
”Sen kun tietäisi. Ei Jaana ole ainakaan mitään kertonu.”

Hanna ojensi kätensä kohti miehensä olutpulloa. Oluen maku ei häntä miellyttänyt, mutta saunan jälkeen muutama kulaus tuntui jotenkin olevan paikallaan. Hän yritti muistella edellistä kesää.
”Nehän olivat sillon alkukesästä sen Topin kanssa täällä kahdestaan.”

”Topin? Ai niin, sen amis-pojan. Mihinkäs se on hävinny?”
Hanna ei voinut pidättää nauruaan.
”Mauri, sä olet kyllä välillä niin hukassa ettei oo tosikaan! Nehän eros jo ennen joulua.”

”Jaa jaa, harmi. Se vaikutti ihan mukavalta pojalta. Vieläkö se Jaana sitä suree?”
”Voi olla... Mutta musta tuntuu, että tässä on nyt takana jotain muutakin.”

Mauri vilkaisi jälleen vaimoaan ja sanoi sitten sen mitä he kumpikin ajattelivat.
”Niin. Onhan se vähän erikoista, että tyttö jota odottaa ällän paperit ja matikan jatko-opinnot kirjottaakin seen lyhyellä matikalla.”

*****

Hanna levitti kortisonisalvaa tyttärensä lantioon. Iho oli punainen ja rikki, ihottuma näytti äkäiseltä ja tulehtuneelta.
”Kuule, sun pitää kyllä lakata raapimasta tätä ihottumaa. Tästä jää jo nyt arpia näkyviin.”

Jaana hymähti.
”No en kait mä raapis, jos ei se kutiais. Sitä paitsi mä en huomaa raapivani sitä. Taidan raapia lähinnä unissani.”

Hanna suoristi selkänsä ja katseli kättensä työtä.
”Eikös tää oo ollu sulla jo aika kauan tää ihottuma?”
Jaana yritti miettiä asiaa, muistella milloin ihottuma oli ilmestynyt.
”Joo, aika kauan. Oisko se tullu viime kesänä täällä mökillä.”

”Ai niin, sillon kun sulla oli se kova kuume. Sillon kun te olitte täällä sen Topin kanssa.”
Jaana hätkähti ja veti nopeasti shortsit takaisin vyötärölle.
”Juu, saatto olla.”

Hanna asetteli boorivesipullon ja salvatuubin takaisin ensiapulaukkuun. Kulmat olivat rypyssä, kun hän yritti miettiä kuinka saisi tyttärensä purkamaan mieltään.
”Missäs se Topi nykyisin on? Ootteko te vielä yhteyksissä?”

Jaana istahti pirtinpöydän viereen penkille ja nojasi leukansa kämmeneen.
”Kyllä sitä aina sillon tällön somessa näkee. Se on nykysin tekussa, ihan hyvin sillä näyttää menevän.”
”Tekussa? Eikös se ollu amiksessa sillon kun te olitte yhdessä?”

Jaana vilkaisi äitiään hämmentynyt ilme silmissään.
”Joo, oli se. Se haki loppukesästä tekuun ja pääsi sinne helposti. Se amis oli sille varmaan vaan joku välivaihe...”

Jaana laski katseensa ja puri huultaan mietteliään näköisenä.
”Se onkin muuten aika jännä juttu... Että se Topi yhtäkkiä keksikin hakea tekuun.”
”Tapahtuko siinä sitten jotain erityistä? Jotain mikä sai sen muuttamaan suunnitelmia?”

”Eeei... Tai ei ainakaan mun tietääkseni. Se oli jotenkin ihan erilainen sillon aikasemmin. Mut sitten kun me palattiin kaupunkiin täältä mökiltä, se oli jotenkin muuttunu.”

Hanna istui aivan hievahtamatta jottei häiritsisi tyttärensä ajatuksenjuoksua.
”Eikös teillä ollu jotain ongelmia täällä mökillä sen polyypin kanssa?”
Jaana nosti päänsä, silmät tuntuivat katsovan jonnekin kaukaisuuteen.

”Niin muuten olikin... Kumma juttu, olin ihan unohtanu. Se polyyppihan poltti meitä kumpaakin, Topia nilkkaan ja mua...”
Jaana suoristi selkänsä ja katsoi äitiään suoraan silmiin. Silmät olivat suuret ja katseessa näkyi hätää.

”Mua se poltti tähän lantioon. Siitä tää ihottuma on lähtösin.”
Hanna katseli tytärtään vakavin silmin ja ojensi sitten kätensä pöydän yli. Äidin ja tyttären kädet kietoutuivat yhteen, kosketus lohdutti.

”Jaana, pitäisköhän sun lähteä nyt uimaan..?”


SEN PITUINEN SE.
Tekijä klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)