7.Juttu – Paraabeli, piano ja polyyppi – osa 2

”Au au auuuu, polttaa ihan hulluna!”
Jaana ei irrottanut katsettaan Topin jalasta, puristi vain jalkaterää tiukemmin ja jatkoi salvan levittämistä.
”Joo joo, varmaan polttaa. Malta ny hetki, kyllä se helpottaa kun salva alkaa vaikuttaa. Ei mee enää kauaa...”

Topi nyyhkäisi ja puri hampaansa tiukemmin yhteen. Kyyneleet valuivat silmistä, kipu tuntui nyt polvessa asti.
”Mikä helvetin torakka tuon on voinu tehdä?!”
”Jaa-a, on varmaan joku polyyppi.”

Topi hiljeni hetkeksi hämmentynyt ilme kasvoillaan. Sitten hän hieraisi nenäänsä.
”Ei kun sehän leikattiin jo pari vuotta sitten. Ja miten se ny nenästä olis tuonne nilkkaan asti vaeltanu?”

Jaana suoristi selkänsä, salva oli levitetty. Hän katsoi hieman yllättyneenä Topin punoittaviin ja hikisiin kasvoihin.
”Ai sulla oli polyyppi nenässä? Ei en mä sellasta polyyppia tarkottanu, vaan sellasta eliötä joka asuu vedessä.”

Topin ilme oli neuvoton.
”Vedessä? Miten niin asuu vedessä?”
”Niin siis sellanen polttiaiseläin. Sellanen ku meduusa, tai niinku merivuokko.”

Topin kasvot silisivät, silmät suurentuivat. 
”Meduusa? Siis semmonen millä on käärmeitä päässä? Miten teillä semmonen voi olla tossa järvessä? Mä luulin että se oli vaan joku vanha satu, Roomasta tai jostain idästä.”

Jaana hymyili ja silitti Topin poskea.
”Joo, aattelet nyt sitä kreikkalaista hirviötä jonka Perseus tappo. Tosin musta se tarina on kyllä aika epäreilu sen Medusan kannalta... Mutta ainahan ne on naiset jotka joutuu vaikeuksiin, kun seksistä on kyse.”

Topin leuka loksahti auki.
”Perse..? Tappo minkä? Mitä tekemistä tällä on seksin kanssa?”
Jaana nauroi ja pörrötti Topin jo valmiiksi pystyssä sojottavia hiuksia.
”Ei mitään, unoha se taru. Tässä on nyt kyse ihan vaan polyyppieliöstä joka asuu vedessä ja on hipassu sun nilkkaa.”

”No saakeli, mä jo ehdin hätääntyä että tää onkin joku sukupuolitauti...”
Jaana nauroi uudelleen ja vakavoitui sitten mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Tää on muuten varmaan tapahtunu aieminkin... Mulla on sellanen muistikuva, että muakin olis polyyppi polttanu pikkusena.”

”Jaa. Pitäs varmaan sekottaa raidia tonne veteen ni jo kuolis ötökät.”
Topi roikotti päätään, häntä väsytti ja huimasi. Nilkan polte oli hellittänyt jomotukseksi, mutta se tuntui samalla leviävän yhä ylemmäs hänen elimistössään.

”Mulla on huono olo, taian mennä koisimaan.”
Jaana jäi katsomaan Topin perään, kun tämä huonekaluista tukea ottaen horjahteli makuualkoviin. 
”Tää on takuulla tapahtunu aiemminkin...”

*****

Jaana istui ikkunan ääressä ja katseli hämyistä kesäyötä*. Oli hiljaista ja rauhallista, vain hennon tuulenvireen heiluttelemat haavanlehdet toivat liikettä öiseen maisemaan. Mökissä kuului vanhan kaappikellon raksahtelu, ääni jonka Jaana oli aina yhdistänyt turvallisuuteen ja pysyvyyteen.

Seesteisestä ympäristöstä huolimatta Jaana tunsi olevansa hermostunut. Äskeinen puhelu isälle pyöri mielessä ja nosti mieleen vanhoja muistikuvia menneistä mökkikesistä. Jaana oli muistanut oikein: sekä häntä että isoveljeä oli polyyppi polttanut lapsena.

Asia ei sinänsä ollut kovin kummoinen, mutta Jaana ei silti saanut sitä mielestään. Isä oli sanonut, että myös hänelle itselleen ja hänen tietääkseen kaikille muillekin sukulaisille oli käynyt samoin. Polyypin kosketus oli kuin koko suvulle yhteinen initiaatioriitti.

Järveä ei oltu koskaan tutkittu eikä kukaan osannut sanoa millainen polyyppi oli kyseessä. Ja miksi olisikaan tutkittu, eihän kehenkään ollut koskaan sattunut sen pahemmin. Pieni polte kosketuskohdassa oli toki ikävä, mutta se meni ohi eikä jättänyt edes jälkiä.

Paitsi Eki-setään. Häntä oli polyyppi polttanut sinä kesänä, kun hän oli alkanut heilastella Kaija-tädin kanssa. Jaanan isän sisko Kaija oli tuonut Ekin vanhempiensa luo näytille, mutta sulhasehdokas oli viettänyt yön kovan kuumeen kourissa aitassa ja vaikuttanut seuraavanakin päivänä hieman sekavalta.

Eki-sedällä oli tapahtumasta himmeät arvet sääressä, heti polvitaipeen alapuolella. Jaana muisti nähneensä ne monta kertaa saunassa. Eki-setä kutsui niitä polttomerkiksi, eikä hän ehkä kovin kaukana totuudesta ollutkaan.

Jaana ei ymmärtänyt, miksi tämä kaikki nyt tulvi hänen mieleensä. Ei polyyppi ollut vaarallinen, ikävä vain. Miksi hänestä tuntui, ettei kaikki ollut kohdallaan, että tässä oli jotain vaarallista, jotain vikaa..? Jaana sulki silmänsä ja hieroi ohimoitaan. Hän oli vain väsynyt. Niin se oli.

Makuualkovista kuului ynähdys, kuin pelokas valitus. Jaana ponnahti jaloilleen ja kiiruhti sängyn luo. Topi makasi velttona selällään, peitteet oli potkittu myttyyn sängyn jalkopäähän ja koko valkoinen vartalo tärisi.

Topi käänteli päätään tyynyllä ja valitti. Hervottomat kädet nousivat täristen pystyyn, kuin estämään päälle tulevaa näkymätöntä hyökkääjää. Jaana pelästyi, Topi oli huonossa kunnossa! Jaana nousi sänkyyn ja konttasi Topin viereen, asetti varovasti kätensä kiiltelevälle otsalle.

Topi raotti silmiään ja henkäisi.
”Tuntuu hyvältä... Viileältä... Älä anna niiden tulla!”
Jaanan kurkkua kuristi. 
”Ei hätää, sulla on vain vähän kuumetta. Nuku rauhassa, mä olen tässä ihan vieressä. Mä pidän ne kyllä kaukana.”

Topi sulki silmänsä ja rauhoittui. Hengitys syveni ja tasaantui, uni vei voiton. Jaana suoristi myttääntyneen peiton Topin päälle ja asettui makuulle. Hän silitteli kevyesti Topin otsaa ja poskia, iho tuntui tulikuumalta. Jos ei tämä kuume aamuun mennessä laske, pitää soittaa uudestaan isälle.

*****

Syvän unen läpi kuului kevyttä musiikkia. Kappale oli tuttu, Jaana oli itsekin soittanut sitä nuorempana. Maailman aliarvostetuin klassinen teos Für Elise, Beethovenin rakkaudentunnustus. Jaanan suupielet värähtivät, hän yritti herätä. Ihanaa, Eliseä ei usein kuullut radiosta.

Jaana raotti silmiään ja yritti hahmottaa ympäristöään. Jokin musiikkikappaleessa häiritsi... Pelkästään pianolla soitettu kappale kuulosti epävireiseltä. Jaanan silmät rävähtivät ammolleen. Hän oli mökillä Topin kanssa. Mökillä ei ollut radiota. Mutta piano oli...

Jaana pongahti istumaan makuualkovin sängyssä ja katsoi huoneen toisella puolella pianon ääressä istuvaa Topia. Topin paljas selkä keinahteli hitaasti kauniin melodian tahdissa, sormet kiisivät kevyesti koskettimilla. Vuoripuromainen musiikki solisi huoneessa.

Jaana nousi kömpelösti irrottamatta silmiään Topista. Topi käänsi hieman päätään ja hymyili.
”Huomenta unikeko. Keittokomerossa on kahvia ja ruokapöydällä voileipätarpeet. Keitin muniakin leivän päälle.”

Jaana käveli hitaasti Topin luo, kosketti varovasti Topin olkapäätä. Iho oli viileä, kuume oli laskenut.
”En mä tiennytkään, että sä osaat soittaa pianoa.”
”En mä osaakaan, kuhan pelleilen. Löysin tän nuotin tuolta nuottilaatikosta, aattelin kokeilla.”

Kappale loppui ja Topi kääntyi jakkaralla kasvoikkain Jaanan kanssa. Silmät olivat kirkkaat, silmäkulmat rennot ja sileät ja huulilla tuttu hyväntahtoinen hymy.
”Hauska kipale. Mennäänkö syömään?”

*****

Kumma Juttu... Onko kreikkalainen taruhirviö asettunut asumaan pirkanmaalaiseen järveen? Tämänkertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö kuinka Topi on oppinut soittamaan? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 24.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paraabeli, piano ja polyyppi - osa 3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti