Seison keittiön ikkunassa
ja katselen vasikkaa. Kaunis valkoinen eläin laiduntaa rauhallisesti
pihassa, nostaa välillä turpansa heinikosta ja jauhaa suullistaan
kaukaisuuteen katsoen. Se ei tunnu reagoivan mihinkään pihalla
näkyvään liikkeeseen, jatkaa vain mietteliään oloisena elelyään.
Naapureista ei ole
kuulunut mitään. Kukaan ei ole ottanut yhteyttä, kukaan ei tunnu
kaipaavan vasikkaa. Nyt kesällä kaikki on hyvin, pihassa riittää
ruokaa ja navetta tarjoaa tarvittaessa sateensuojan. Mutta kesä ei
kestä ikuisesti.
Entä jos vasikka on
tuossa vielä syksyllä, kun ruoho ei enää kasva? Entä jos se ei
lähdekään itsekseen niin kuin Kaupan Maija ja Toriseva sanoivat?
Mitä minä teen vasikalle sitten, kuinka hoidan sitä talven yli?
Navettaa ei pysty lämmittämään, tänne sisällekö minä sen
talveksi otan?
Ryhdistäydyn. Minä olen
toimittaja, journalisti, tottunut tiedon hankintaan. Onhan se nyt
kumma, jos en saa selvitettyä mikä vasikka tuo on! Kiiruhdan
läppärin ääreen ja keskityn. Ensin selvitän vasikan rodun
ja sitten keillä on tuollaista karjaa.
Kuvat ja tekstit vilisevät
ruudulla. Lopulta silmäni osuvat tutun näköiseen eläimeen:
lapinlehmä! Vasikka kuuluu pohjoissuomenkarjaan. Mutta netin mukaan
rotu on uhanalainen, siihen kuuluu enää alle neljäsataa yksilöä.
Uhanalainen
kantasuomalainen perinnerotu. Ja nyt yksi sen edustajista laiduntaa
minun pihassani? Nousen pöydän äärestä ja palaan ikkunaan.
Vasikka on lopettanut syömisen, se seisoo hievahtamatta ja tuijottaa
minua. Häntä heilahtaa.
Jos vasikka todellakin
kuuluu uhanalaiseen rotuun, viranomaiset pystyvät varmasti
selvittämään kenelle se kuuluu. Palaan pöydän ääreen ja jatkan
hakujen tekemistä. Vasikka on saatava kotiin!
*****
Tuntien nettisurffailun
tulokset ovat laihat. Tiedän toki nyt, että Faba ja Maatiainen ry
ovat ne tahot jotka todennäköisesti pystyvät löytämään vasikan
kodin, ja niihin otankin yhteyttä heti maanantaina. Mutta muutoin
hakutulokset ovat vain sekoittaneet pakkaa.
Läppärini ruudulle on
alkanut nousta todella omituisia asioita koskien valkoisia eläimiä.
Etenkin valkoiset porot tuntuvat minusta jotenkin enteellisiltä,
tärkeiltä. Voisiko valkoinen vasikkani olla samanlainen onneneläin
kuin valkoinen vaadin poroisännille?
Vai pitäisikö minun
ennemmin suhtautua siihen niin kuin Blombergin elokuvan miehiä
metsästävään valkoiseen
peuraan? Nousen pöydän äärestä ja menen ikkunaan. Onko
tuo pihassa seisova valkea eläin vaarallinen taruolento*
vaiko ihan tavallinen naudan lapsi?
Vasikka seisoo edelleen
heinikon keskellä ja tuijottaa minua. Näkymässä on jotain
outoa... Aivan, vasikka ei ole liikahtanut sen jälkeen, kun sitä
viimeksi katsoin. Tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn. Ei mikään
eläin seiso hievahtamatta paikallaan tuntikausia. Ei mikään
tavallinen eläin ainakaan.
Kiiruhdan ovelle ja
nappaan ohi mennessäni Pikin remmin. Kaikki ei ole kohdallaan.
Vatsaani kuristaa, minua pelottaa.
*****
Kävelen hitaasti talon
vierustaa Pikin kopin luo ja tarkkailen samalla sivusilmällä
vasikkaa. Vasikan katse seuraa jokaista liikettäni. Suu on alkanut
taas jauhaa ja häntä heilahtelee laiskasti, mutta muutoin vasikka
ei liiku.
Myös Piki on aivan
hiljaa. Se seisoo paikallaan ja tarkkailee kasvojani, kun kumarrun
irrottamaan sen juoksulangasta. Se ei innostu edes siitä, kun
loksautan remmin lukon kiinni sen kaulapantaan. Silitän Pikin päätä
ja sen häntäkippura värähtää, mutta muutoin se vain seisoo ja
odottaa.
Suoristan selkäni ja
katson vasikkaa. Lähden hitaasti kulkemaan sitä kohti ja tunnen
Pikin seuraavan vieressäni, edelleen kasvojani tuijottaen. Eläimet
eivät katso toisiaan, eivät näytä edes huomaavan toistensa
olemassaoloa.
Seison nyt vasikan edessä
ja ojennan hitaasti käteni. Vasikka ei irrota katsettaan silmistäni,
minuun päin suunnatun silmän katse on kiinteä ja vakaa. Sitten
vasikka ojentaa hitaasti turpansa ja koskettaa kättäni. Tunnen
pehmeän lämpöisen kosketuksen kädessäni, kostean turvan hipaisu
on kuin hyväily.
Vasikka kääntyy hitaasti
ja lähtee kulkemaan pihamaan poikki kohti metsän reunaa. Seison
Pikin kanssa paikallani ja katselen vasikan verkkaista keinuvaa
kävelyä. Vasikka pysähtyy ja kääntää päätään, katsoo minua
jälleen silmiin. Se haluaa, että seuraan.
Tunnen oloni
epätodelliseksi, en ole enää varma olenko hereillä. Ehkä olenkin
nukahtanut läppärini ääreen ja tämä on vain unta? Tunnen
jalkojeni liikkuvan, kun lähden seuraamaan vasikkaa. Miksipä ei?
Eihän unessa voi tapahtua mitään oikeasti pahaa.
*****
Vasikan keinuva hahmo
häviää hetkeksi näkyvistäni metsäpolun mutkan taakse. Kiiruhdan
askeleitani ja Piki seuraa minua edelleen. Koira ei ole päästänyt
ääntäkään kävelymme aikana, se on vain kävellyt vieressäni ja
tuijottanut kasvojani.
Polun mutkaan päästyäni
näen polun pujahtavan kahden tiheän katajarykelmän välistä
metsäaukiolle. Muistan olleeni täällä aiemminkin, kun tutkimme
Pikin kanssa maastoja sopivien kävelyreittien löytämiseksi.
Silloin en ollut huomannut aukiota, olimme jatkaneet matkaa polkua
pitkin kohti järveä.
Astun aukiolle ja näen
vasikan pysähtyneen sen keskelle. Vasikka seisoo rauhallisesti
paikallaan ja katselee minua. Tummia havuja vasten katsottuna
valkoinen eläin hohtaa kirkkaana, kuin valaistuna. Lähestyn
hitaasti ja huomioni kiinnittyy erikoiseen matalaan puuhun vasikan
takana.
Matala, kuin latvastaan
katkaistu kuusi jonka oksat leviävät vaakatasossa vyötäröni
korkeudella. Hätkähdän ja pysähdyn. Tapionpöytä! Vasikka on
johdattanut minut vanhalle uhripaikalle!
Vasikka seisoo kaikessa
rauhassa puun vieressä, katselee minua pää alhaalla. Tunnen kuinka
solmu vatsassani kiristyy ja sydämeni hakkaa kuin kiivaan juoksun
jälkeen. Nielaisen ja astun lähemmäs.
Vasikan toisella puolen
näen ympyrän muodossa kasvavia heinäryppäitä ja harmaan,
Tapionpöydän korkuisen kiven. Lähemmäksi astuessani näen, että
heinäryppäiden keskellä kiven edessä on vettä. Jyskyttävä
sydämeni hyppää nyt kurkkuun ja henkeni salpautuu.
Lähde. Aukiolla on myös
Lähde, portti Alisiin*. Jalkojani heikottaa, kun polvistun
kömpelösti Lähteen äärelle. Tunnen vasikan turvan hipaisun
niskassani ja Pikin kyljen lämmön, kun se asettuu makuulle jalkaani
vasten nojaten.
Kumarrun hitaasti
eteenpäin ja silitän varovasti veden pinnalla kelluvat lehdet ja
neulaset syrjään. Katson Lähteen silmään, se näyttää
pohjattomalta, kirkas tumma vesi näyttää jatkuvan maan syvyyksiin.
Näen oman kuvajaiseni
veden tyynessä pinnassa. Sitten kuvajaiseni viereen piirtyy vasikan
valkoinen naama, kun se seisoo aivan yläpuolellani. Katseemme
kohtaavat veden pinnan kautta.
*****
Kumma Juttu...
Mikä on tämä paikka johon vasikka on Juuson johdattanut?
Lukija,
tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma
ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan ratkeaako valkoisen vasikan
arvoitus.
Jututtaja kirjoittaa
ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 18.11.
Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.
Valkoinen vasikka - Lorun Loppu
Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.
Valkoinen vasikka - Lorun Loppu
Vasikka on aiemminkin vienyt ihmisiä. Kummitusvasikka...
VastaaPoistaNiin, sellainen sielunlintu tyylinen airut... Huu, jännä ajatus!
Poista