6.Juttu - Valkoinen vasikka - osa 1

Istun pöydän ääressä ja tuijotan läppärin ruutua. Jumissa ollaan. Tarina on kyllä pääpiirteittäin valmiina päässäni, mutta nyt tuntuu, että olen maalannut itseni nurkkaan. Sanat* eivät vain tule, en saa otetta ajatuksista.

Ravistelen hartioitani ja nousen hakemaan lisää kahvia. Päässä humisee ja mahaa kivistää. Tämä on jo neljäs mukillinen kahvia tänä aamuna, ihmekö tuo jos on hieman huono olo. Pitäisi ehkä syödäkin jotain, mutta nyt ei malttaisi. Pakko saada sanat taas virtaamaan, ei tässä ehdi voileipiä värkätä.

Kaataessani maitoa kahvimukiin jokin valkoinen vilahdus ikkunan takana kiinnittää huomioni. Viinimarjapensaiden välissä näkyy valkoinen pläntti, kuin lunta. Lunta? Nythän on kesäkuu, mistä tuonne nyt lunta olisi tullut? Ei, tuon täytyy olla tuulen kuljettama lakana, tai jotain.

Aivan, pyykit unohtuivatkin hakematta narulta illalla. Ei minulla tosin ole valkoisia lakanoita... Palaan kahveineni takaisin pöydän ääreen ja jatkan ruudun tuijottamista. Ehkä tuuli on tuonut lakanan naapurista asti? Yöllä on täytynyt tuulla todella kovaa, naapuriin on sentään matkaa kolmisen kilometriä.

*****

Tunti on kulunut ja läppärin ruudulle on ilmestynyt vain muutama uusi lause. Ei tästä tule mitään! Minun täytyy nyt tyhjentää mieli ja jatkaa kirjoittamista jostain toisesta kohdasta. Palaan tähän myöhemmin, ehkä ajatus silloin paremmin aukeaa.

Piki on ollut koko aamun aivan hiljaa pihassa. Yleensä se ilmoittelee milloin mitäkin oravaa, puussa heiluvaa oksaa tai pihalla pomppivia pikkulintuja. Pystykorvat ovat yleensä herkkähaukkuisia lintukoiria, mutta nyt ei ole kuulunut pihahdustakaan koko aamuna.

Suljen läppärin ja vien kahvimukin tiskialtaaseen. Ikkunan läpi näen, että lakana on hävinnyt marjapuskien takaa. Kumma juttu, eihän nyt tuule... Kävelen ovelle. Remmi mukaan, parasta lie lähteä tuulettumaan kävelyllä Pikin kanssa. Koiran tutkimusretkien tarkkaileminen jos mikä on rentouttavaa ja antaa ajatusten levätä.

Avaan oven ja astelen kuistin portaat alas. Pysähdyn niille sijoilleni ja jään tuijottamaan. Suoraan edessäni keskellä pihaa seisoo valkoinen vasikka.

Vasikka? Mistä minun pihaani on vasikka ilmestynyt? Toki tämä on vanha maalaistalo jossa ennen oli paljonkin lypsäviä. Vanha navetta seisoo edelleen pihassa, nyt jo ränsistyneenä ja täynnä romuja. Mutta lehmiä täällä ei ole ollut moneen kymmeneen vuoteen.

Tuijotan ihmeissäni omituista valkoista ilmestystä. Vasikka nostaa päänsä ja katsoo minua, heilauttaa sitten häntäänsä ja painaa päänsä takaisin alas jatkaakseen ruokailuaan. Pihanurmi on pitkää, en ole muistanut etsiä ruohonleikkuria navetan uumenista.

Vilkaisen sivulleni kohti Pikin koppia. Siellä se makaa koppinsa katolla niin kuin aina, tuijottaa minua ja heiluttaa kippurahäntäänsä. Miksi Piki ei ole haukkunut vasikkaa? Se ei näytä kiinnittävän otukseen mitään huomiota, tuijottaa vain minua.

Kävelen hitaasti talon vierustaa Pikin kopin luo ja tarkkailen samalla sivusilmällä vasikkaa. Piki loikkaa innoissaan kopin katolta maahan ja alkaa tutun pomppimisen. Koira rakastaa yhteisiä kävelylenkkejämme eikä malttaisi odottaa. Kumma kyllä se ei edelleenkään kiinnitä huomiota vasikkaan, eikä vasikkaakaan näytä häiritsevän Pikin keikkuminen.

*****

Pysähdymme järven rantaan hetkeksi hengähtämään, niin kuin tapamme on. Minä istahdan rantakivelle ja Piki nuuskii innokkaana rantaheinikkoa. Mietin edelleen pihaan ilmestynyttä vasikkaa. Mistä se on voinut tulla sinne?

Naapurissa Torisevan tilalla ei ole karjaa, se on viljatila. Mietteistäni huolimatta minua hymyilyttää. Nämä keskisuomalaiset nimet ovat kyllä aivan verrattomia: Toriseva ja Koliseva ja Tukeva, ja mitä näitä kyläläisiä nyt on. Tällaiselle tavalliselle Koposelle täkäläinen sukunimiperinne on loputtoman riemun aihe.

Ajatus palaa takaisin vasikkaan. En toki ole mikään lehmärotujen tuntija, mutta muistelen näkemieni keskisuomalaisten vasikoiden olleen eri näköisiä kuin tämä yllättävä valkea vieras. Kotona Kainuussa olen nähnyt kyyttöjä, mutta ei tämä ruokavieraani näytä kyyttövasikaltakaan.

Valkoinen vasikka ei näyttänyt siltä, että se kuului tähän maisemaan. Se näytti vieraalta, muukalaiselta, erilaiselta kuin mikään sen ympärillä. Lisäksi vasikka käyttäytyi omituisen rauhallisesti, ei tuntunut arastelevan vierasta ympäristöä tai ihmistä ja koiraa.

Piki tökkii käsivarttani mustalla nappikuonollaan. Nousen kiveltä, on aika palata takaisin kotiin. Vasikka on varmaankin jo lähtenyt, palannut takaisin sinne mistä oli tullutkin. Eläimet osaavat kyllä liikkua luonnossa, harvoin ne oikeasti eksyvät*. Elleivät sitten ole joutuneet metsänpeittoon.

*****

Kun palaamme kävelyltämme piha on tyhjä. Huomaan tuntevani helpotusta ja hymyilen vieressäni kipittävälle Pikille. Juoksulangan lukko kiinni Pikin pantaan ja tuoretta vettä puutarhaletkusta juomakuppiin. Piki juoda lopotta hetken ja hyppää sitten omalle paikalleen kopin katolle. Häntä heilahtaa, oli mukava lenkki.

Käännyn palatakseni sisään kirjani pariin. Ehkä nyt pystyn taas kirjoittamaan, ajatukset ovat totta tosiaan työskennelleet aivan muiden asioiden parissa viimeisen tunnin ajan. Ehkä nyt kirjoitusjumi helpottaa.

Noustuani portaiden alimmalle askelmalle kuulen takaani narahduksen. Käännyn ympäri ja näen vasikan seisovan navetan avoimessa oviaukossa. Valkoinen eläin tuntuu hohtavan hämärää taustaansa vasten. Vasikka tuijottaa minua hetken, kääntyy sitten ja katoaa navetan uumeniin.

*****

Kumma Juttu... Mistä valkoinen vasikka voi olla peräisin? Ja miksei Piki kiinnitä siihen mitään huomiota?

Lukija, herättikö tämä sinussa ajatuksia? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Juttu jatkuu keskiviikkona 8.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Valkoinen vasikka - osa 2