7.Juttu – Paraabeli, piano ja polyyppi – osa 3

Jaana istui mökin portailla. Polvet oli nostettu tiukasti rintaa vasten ja poski nojasi polveen. Ajatukset surisivat ja törmäilivät päässä niin vinhaa vauhtia, ettei niistä tahtonut saada selvää.

Topi oli koko päivän ollut pirteä ja iloinen, aivan oma itsensä. Oli tosin sanonut, että päätä välillä jomotti, mutta että se ilmeisesti johtui huonossa asennossa nukkumisessa. Hartiat jumissa, siihen auttaisi halonhakkuu.

Halkokirveen tasainen jymähtely oli kaikunut ilmassa jo melkein tunnin. Jaana vilkaisi pihan toisella puolella halkoliiterin edessä uurastavaa Topia. Pojan liikkeet olivat rennot ja sulavat, aivan kuin kaupunkilaispoika olisi ikänsä käsitellyt kirvestä.

Jaana käänsi katseensa järvelle. Tuttu kaunis maisema ei tällä kertaa rauhoittanut mieltä. Jaana ei saanut karistettua yltään vaaran tunnetta. Kaikki tuntui olevan jotenkin väärin, jotenkin vinksallaan. Kaikki tuttu tuntui epätodelliselta.

”Hei kato Jaana, mä teen sulle paraabeleita!”
Jaana hätkähti ja nosti päänsä. Topi oli ottanut mukaansa sylyksellisen halkoja ja heitteli niitä nyt pihan yli komeassa kaaressa.
”Mitä? Mitä sä sanoit, miten niin paraabeleita?”

Topi piteli halkoa kädessään ja nauroi.
”No joo joo, paraabeleita. Kato vaikka, paraabeli suhteessa tohon lipputankoon.”
Topi heitti jälleen halon lipputangon editse.

Jaana katseli halon korkeaa lentokaarta. Totta tosiaan, täydellisen symmetrinen kaari taustalla seisovaa lipputankoa vasten katsottuna. Sitten lensi seuraava halko, ja kaari oli tismalleen sama. Jaanan leuka loksahti. Eihän tuo voinut olla totta...

”Siis... Ethän sä eilen edes tienny mikä paraabeli on!”
Topi keskeytti uuden heiton ja katsoi Jaanaa tuttu hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Miten niin en? Sehän on toisen asteen polynomifunktion kuvaaja, kaikkihan sen tietää.”

*****

”Äiti, muistatko onko sua koskaan polttanu polyyppi täällä mökillä?”
Kännykän toisessa päässä vallitsi hiljaisuus.
”Polyyppi? Siis mitä tarkotat..?”

”No niin, kun eilen Topia poltti polyyppi kun me oltiin laiturilla. Sillä oli tosi kova kuume yöllä.”
”Ohhoh... Onko se nyt kunnossa? Onko kuume laskenut? Miten sä hoidit sitä polttokohtaa?”

Äiti, tyypillinen lääkäri.
”No huuhdoin kylmällä vedellä ja laitoin kylmäsalvaa.”
”Hyvä, se on hyvä. Kylmä helpottaa sitä poltetta. Muistatko silloin Madeiralla kun oltiin rannalla ja se yks mies löysi sen meduusan?”

”Joo joo äiti, muistan.”
Jaanaa alkoi hermostuttaa. Miksi äiti yritti vaihtaa puheenaihetta?
”Mutta onko sua koskaan polttanu polyyppi? Täällä mökillä siis?”
Jälleen hiljaisuus.

”No joo, saattaa olla että silloin ihan alkuvaiheessa, sillon kun me alettiin seurustella sun isän kanssa.”
”Seurasko siitä mitään? Jälkitauteja tai muuta?”
”Ei toki, se polte meni ohi sen yön aikana. Niin, tosin...”

Jaana terästi kuuloaan.
”Tosin mitä..?”
”Niin, tosin jäihän siitä ne arvet tuohon reiteen. Ne valkoiset pisteet, oothan sinäkin ne nähny, montakin kertaa.”

”Ai ne on siitä polyypista? Niin kun Eki-sedälläkin...”
Jaana vajosi mietteisiinsä kuunnellen samalla hajamielisesti äitinsä tasaista ääntä. Jokin mitä äiti sanoi kiinnitti hänen huomionsa.
”Mitä? Mitä sä just sanoit opinnoista?”

”Niin sitä vain sanoin, että olin sillon vielä lähihoitajaopiskelija, mutta päätin sitten loppukesästä hakea lääkikseen*. Siitä mä sen kesän muistankin, oli vähän niin kuin vedenjakaja mun elämässä.”

”Pääsitkö sä sinne helposti sisään, lääkikseen?”
”Joo, yllättävän helposti vaikken mä ollut koulussa ollut mitenkään hyvä. Ne pääsykokeet tuntu jotenkin aika helpoilta. Olin varmaan lukenu pääsykoekirjat tosi hyvin.”

Jaanan päässä humahti. Yhtäkkiä häntä kylmäsi.

*****

”Mitäs sun äitille kuulu?”
Jaana pureskeli poskeaan, ei hetkeen ymmärtänyt mitä Topi oli kysynyt.
”Ihan hyvää sille, töissä oli niin kun aina.”

Jaana vilkaisi Topia terävästi.
”Kerroin sille siitä eilisestä polyypista ja siitä kuumeesta. Se käski kysyä miten sä nyt voit...”

Topi näytti jälleen hämmentyneeltä.
”Jaa, ihan hyvinhän mä voin. Elämäni kunnossa.”
Topi virnisti ja vinkkasi silmää.

”Hei lähetäänkö uimaan*? Mä oon ihan hikinen tosta paraabelinhakkuusta...”
Vitsilleen hekotellen Topi lähti suunnistamaan kohti järvenrantaa.
”Ja sen jälkeen mä haluaisin kokeilla sitä Beethovenin cis-molli sonaattia. Nuotit näytti aika helpoilta.”

Jaana nousi puutarhatuolista ja seurasi Topia. Askel tuntui raskaalta, hän ei jostain syystä olisi halunnut veteen.

*****

Kumma Juttu... Mikä asustaa mökkijärvessä? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saammeko polyypin arvoitukselle ratkaisun.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 2.12.

*****

Uusi Kolme Sanaa-kilpailu alkaa maanantaina 27.11., tervetuloa silloin mukaan keksimään Jututtajan Päälle kimurantteja sanoja!

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paraabeli, piano ja polyyppi - Lorun Loppu

7.Juttu – Paraabeli, piano ja polyyppi – osa 2

”Au au auuuu, polttaa ihan hulluna!”
Jaana ei irrottanut katsettaan Topin jalasta, puristi vain jalkaterää tiukemmin ja jatkoi salvan levittämistä.
”Joo joo, varmaan polttaa. Malta ny hetki, kyllä se helpottaa kun salva alkaa vaikuttaa. Ei mee enää kauaa...”

Topi nyyhkäisi ja puri hampaansa tiukemmin yhteen. Kyyneleet valuivat silmistä, kipu tuntui nyt polvessa asti.
”Mikä helvetin torakka tuon on voinu tehdä?!”
”Jaa-a, on varmaan joku polyyppi.”

Topi hiljeni hetkeksi hämmentynyt ilme kasvoillaan. Sitten hän hieraisi nenäänsä.
”Ei kun sehän leikattiin jo pari vuotta sitten. Ja miten se ny nenästä olis tuonne nilkkaan asti vaeltanu?”

Jaana suoristi selkänsä, salva oli levitetty. Hän katsoi hieman yllättyneenä Topin punoittaviin ja hikisiin kasvoihin.
”Ai sulla oli polyyppi nenässä? Ei en mä sellasta polyyppia tarkottanu, vaan sellasta eliötä joka asuu vedessä.”

Topin ilme oli neuvoton.
”Vedessä? Miten niin asuu vedessä?”
”Niin siis sellanen polttiaiseläin. Sellanen ku meduusa, tai niinku merivuokko.”

Topin kasvot silisivät, silmät suurentuivat. 
”Meduusa? Siis semmonen millä on käärmeitä päässä? Miten teillä semmonen voi olla tossa järvessä? Mä luulin että se oli vaan joku vanha satu, Roomasta tai jostain idästä.”

Jaana hymyili ja silitti Topin poskea.
”Joo, aattelet nyt sitä kreikkalaista hirviötä jonka Perseus tappo. Tosin musta se tarina on kyllä aika epäreilu sen Medusan kannalta... Mutta ainahan ne on naiset jotka joutuu vaikeuksiin, kun seksistä on kyse.”

Topin leuka loksahti auki.
”Perse..? Tappo minkä? Mitä tekemistä tällä on seksin kanssa?”
Jaana nauroi ja pörrötti Topin jo valmiiksi pystyssä sojottavia hiuksia.
”Ei mitään, unoha se taru. Tässä on nyt kyse ihan vaan polyyppieliöstä joka asuu vedessä ja on hipassu sun nilkkaa.”

”No saakeli, mä jo ehdin hätääntyä että tää onkin joku sukupuolitauti...”
Jaana nauroi uudelleen ja vakavoitui sitten mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Tää on muuten varmaan tapahtunu aieminkin... Mulla on sellanen muistikuva, että muakin olis polyyppi polttanu pikkusena.”

”Jaa. Pitäs varmaan sekottaa raidia tonne veteen ni jo kuolis ötökät.”
Topi roikotti päätään, häntä väsytti ja huimasi. Nilkan polte oli hellittänyt jomotukseksi, mutta se tuntui samalla leviävän yhä ylemmäs hänen elimistössään.

”Mulla on huono olo, taian mennä koisimaan.”
Jaana jäi katsomaan Topin perään, kun tämä huonekaluista tukea ottaen horjahteli makuualkoviin. 
”Tää on takuulla tapahtunu aiemminkin...”

*****

Jaana istui ikkunan ääressä ja katseli hämyistä kesäyötä*. Oli hiljaista ja rauhallista, vain hennon tuulenvireen heiluttelemat haavanlehdet toivat liikettä öiseen maisemaan. Mökissä kuului vanhan kaappikellon raksahtelu, ääni jonka Jaana oli aina yhdistänyt turvallisuuteen ja pysyvyyteen.

Seesteisestä ympäristöstä huolimatta Jaana tunsi olevansa hermostunut. Äskeinen puhelu isälle pyöri mielessä ja nosti mieleen vanhoja muistikuvia menneistä mökkikesistä. Jaana oli muistanut oikein: sekä häntä että isoveljeä oli polyyppi polttanut lapsena.

Asia ei sinänsä ollut kovin kummoinen, mutta Jaana ei silti saanut sitä mielestään. Isä oli sanonut, että myös hänelle itselleen ja hänen tietääkseen kaikille muillekin sukulaisille oli käynyt samoin. Polyypin kosketus oli kuin koko suvulle yhteinen initiaatioriitti.

Järveä ei oltu koskaan tutkittu eikä kukaan osannut sanoa millainen polyyppi oli kyseessä. Ja miksi olisikaan tutkittu, eihän kehenkään ollut koskaan sattunut sen pahemmin. Pieni polte kosketuskohdassa oli toki ikävä, mutta se meni ohi eikä jättänyt edes jälkiä.

Paitsi Eki-setään. Häntä oli polyyppi polttanut sinä kesänä, kun hän oli alkanut heilastella Kaija-tädin kanssa. Jaanan isän sisko Kaija oli tuonut Ekin vanhempiensa luo näytille, mutta sulhasehdokas oli viettänyt yön kovan kuumeen kourissa aitassa ja vaikuttanut seuraavanakin päivänä hieman sekavalta.

Eki-sedällä oli tapahtumasta himmeät arvet sääressä, heti polvitaipeen alapuolella. Jaana muisti nähneensä ne monta kertaa saunassa. Eki-setä kutsui niitä polttomerkiksi, eikä hän ehkä kovin kaukana totuudesta ollutkaan.

Jaana ei ymmärtänyt, miksi tämä kaikki nyt tulvi hänen mieleensä. Ei polyyppi ollut vaarallinen, ikävä vain. Miksi hänestä tuntui, ettei kaikki ollut kohdallaan, että tässä oli jotain vaarallista, jotain vikaa..? Jaana sulki silmänsä ja hieroi ohimoitaan. Hän oli vain väsynyt. Niin se oli.

Makuualkovista kuului ynähdys, kuin pelokas valitus. Jaana ponnahti jaloilleen ja kiiruhti sängyn luo. Topi makasi velttona selällään, peitteet oli potkittu myttyyn sängyn jalkopäähän ja koko valkoinen vartalo tärisi.

Topi käänteli päätään tyynyllä ja valitti. Hervottomat kädet nousivat täristen pystyyn, kuin estämään päälle tulevaa näkymätöntä hyökkääjää. Jaana pelästyi, Topi oli huonossa kunnossa! Jaana nousi sänkyyn ja konttasi Topin viereen, asetti varovasti kätensä kiiltelevälle otsalle.

Topi raotti silmiään ja henkäisi.
”Tuntuu hyvältä... Viileältä... Älä anna niiden tulla!”
Jaanan kurkkua kuristi. 
”Ei hätää, sulla on vain vähän kuumetta. Nuku rauhassa, mä olen tässä ihan vieressä. Mä pidän ne kyllä kaukana.”

Topi sulki silmänsä ja rauhoittui. Hengitys syveni ja tasaantui, uni vei voiton. Jaana suoristi myttääntyneen peiton Topin päälle ja asettui makuulle. Hän silitteli kevyesti Topin otsaa ja poskia, iho tuntui tulikuumalta. Jos ei tämä kuume aamuun mennessä laske, pitää soittaa uudestaan isälle.

*****

Syvän unen läpi kuului kevyttä musiikkia. Kappale oli tuttu, Jaana oli itsekin soittanut sitä nuorempana. Maailman aliarvostetuin klassinen teos Für Elise, Beethovenin rakkaudentunnustus. Jaanan suupielet värähtivät, hän yritti herätä. Ihanaa, Eliseä ei usein kuullut radiosta.

Jaana raotti silmiään ja yritti hahmottaa ympäristöään. Jokin musiikkikappaleessa häiritsi... Pelkästään pianolla soitettu kappale kuulosti epävireiseltä. Jaanan silmät rävähtivät ammolleen. Hän oli mökillä Topin kanssa. Mökillä ei ollut radiota. Mutta piano oli...

Jaana pongahti istumaan makuualkovin sängyssä ja katsoi huoneen toisella puolella pianon ääressä istuvaa Topia. Topin paljas selkä keinahteli hitaasti kauniin melodian tahdissa, sormet kiisivät kevyesti koskettimilla. Vuoripuromainen musiikki solisi huoneessa.

Jaana nousi kömpelösti irrottamatta silmiään Topista. Topi käänsi hieman päätään ja hymyili.
”Huomenta unikeko. Keittokomerossa on kahvia ja ruokapöydällä voileipätarpeet. Keitin muniakin leivän päälle.”

Jaana käveli hitaasti Topin luo, kosketti varovasti Topin olkapäätä. Iho oli viileä, kuume oli laskenut.
”En mä tiennytkään, että sä osaat soittaa pianoa.”
”En mä osaakaan, kuhan pelleilen. Löysin tän nuotin tuolta nuottilaatikosta, aattelin kokeilla.”

Kappale loppui ja Topi kääntyi jakkaralla kasvoikkain Jaanan kanssa. Silmät olivat kirkkaat, silmäkulmat rennot ja sileät ja huulilla tuttu hyväntahtoinen hymy.
”Hauska kipale. Mennäänkö syömään?”

*****

Kumma Juttu... Onko kreikkalainen taruhirviö asettunut asumaan pirkanmaalaiseen järveen? Tämänkertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö kuinka Topi on oppinut soittamaan? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 24.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paraabeli, piano ja polyyppi - osa 3

7.Juttu – Paraabeli, piano ja polyyppi – osa 1

Kiitos sanoista Arren!

”Joko on valmista? Onko kaikki mukana?” Jaana kurotteli kaulaansa ja tarkasteli auton täyteen pakattua takapenkkiä.
”Juu, eiköhän kaikki oo matkassa. Siellä on myös se sontsa mitä pyysit.”
Jaana kohotti kulmakarvojaan.
”Pyysin?”

Topi ahtoi pitkät raajansa auton pelkääjän paikalle ja napsautti turvavyön kiinni.
”No niin, sanoit että kun olis vielä se sontikka. Tai siis paraply, vaikka en mä kyllä ymmärrä miksi sä sitä paraplyksi sanoit... Mutta tuolla se nyt on muiden kamojen seassa.”

Jaana tuijotti Tomia hetken sanattomana.
”Niin... Mä sanoin kyllä, että kun joku päivä vielä ymmärtäis paraabelin periaatteet kunnolla niin vois vaikka saada ällän pitkästä matikasta. Et sitten taas ihan hirmu tarkkaan kuunnellu mitä mä sanoin.”

Jaana huokasi, puisteli päätään ja starttasi auton. Topi istui hiljaa ja mietti asiaa.
”Jaa... No mä vähän kyllä ihmettelinkin sitä ruottinkielistä sanaa... No onpa meillä ny ainakin sitten sontikka matkassa. Teiän mökillä sataa kuitenkin aina.”

Jaana tirskahti.
”Olipa hyvä etten puhunu mitään verkonpainoista. Olisit varmaan raahannu pianon yläkerrasta auton kyytiin...”
”No en, mökillähän on jo se vanha piano.”

Pieni auto heilahti kun Jaana repesi kaikuvaan nauruun. Topi katsoi häntä syrjäkarein hämillinen hymy kasvoillaan.
”Enkä mä tiennytkään että sä tykkäät verkkokalastuksesta...”
Jaana hyrskäytti ilmoille uuden naurunpuuskan ja pyyhki sitten silmiään.

”Sä olet Topi kyllä ihan ainutlaatunen*.”
Topin hymy leveni vaikka hän näytti yhä hieman hämmentyneeltä.
”No kiitos. Niin säkin. En mä vieläkään voi uskoa, että noin älykäs tyttö vois olla musta kiinnostunu.”

”Olen mä, kovasti kiinnostunut. Näytän miten kiinnostunut kunhan päästään perille Ruovedelle.”
Topin silmät rävähtivät suuriksi ja hymy levisi korvasta korvaan.
”Pitäiskö kohta pysähtyä levikkeelle vähän jalottelemaan..?”
Jaana tirskahti uudelleen ja puristi Topin polvea.

*****

Topi istui laiturilla ja huljutteli jalkojaan vedessä. Aurinko oli jo painumassa vastarannan puidenlatvojen taa, mutta heitti vielä hetkeksi säteitään veden pintaan. Topi siristeli silmiään katsellessaan kimaltavaa auringonsiltaa, huokasi ja venytteli. Sauna tuli aina tarpeeseen.

Jaana sulki saunan oven takanaan ja asteli pyyhkeeseen kääriytyneenä laiturille.
”Ihanaa olla taas täällä. Jotenkin tämä on vaan maailman paras paikka tää suvun mökki.”
Topi nyökkäsi.
”Ja mukavaa että sun faijaa ei haittaa, että mäkin olen täällä. Reilu äijä.”

Jaana istui Topin viereen ja laski jalkansa veteen.
”Joo, isä tietää, että sä olet ihan kunnon heppu vaikka ootkin amiksessa.”
Topi kurtisti kulmiaan.
”Onko kaikki sun sukulaiset yhtä nerokkaita kuin sä ja sun perhe?”

Jaana naurahti.
”Jaa, no en tiiä... On kai, onhan meillä suvussa menestyvää porukkaa. Tohtoreita ja arkkitehtejä ja toimitusjohtajia, ja yks piispakin. Vaikka ei kai se menestyminen välttämättä älykkyydestä kerro.”
”Ai ei vai? No mistäs sitten?”

Jaana mietti hetken, rypisti kulmiaan.
”Voihan se johtua tuuristakin, ja hyvistä suhteista. Isä tosin on sanonu, että kaikki jotka on viettäny lapsuutensa tällä mökillä menestyy varmasti.”

Topi suoristi selkänsä ja katsoi Jaanaa ihmetellen.
”Tällä mökillä? Miten niin? Onko tää mökki sitten jotenkin erityinen vai?”
Jaana hymyili ilkikurisesti ja nyökkäsi.
”Jep. Isä on sanonu, että älykkyys asuu täällä vedessä.”

Topi virnisti leveästi.
”Jaa kaivovedessä vai? Vai tässä järvessä? Sillä vaan aattelin, että pitäskö munkin pullottaa vettä matkaan, jos vaikka löytyis hyvä duuni amiksen jälkeen”

Jaana nauroi ääneen ja pärskäytti jalallaan vettä Topin päälle. Topi älähti ja kiskaisi jalkansa pois vedestä. Jaanan silmät suurenivat hämmästyksestä?
”No mitä nyt? Vettähän* toi vain oli..?”

”Ei kun joku pisti mua jalkaan! Ai hitto kun polttaa nilkkaa!”
”Herranjestas, näytä!”
Topi nosti oikean nilkkansa polvensa päälle ja käänsi jalkaa. Näkyviin tuli juuri nilkan yläpuolelle ilmestynyt äkäisen punainen ryhelmä näppylöitä.

”Apua, mikä ton teki?! Onks täällä rantakäärmeitä tai jotain?”
Jaana henkäisi ja kumartui tutkimaan vammaa.
”Ei rantakäärmeet pure, ne on ihan vaarattomia.”
”No kiva tietää, mutta joku ötökkä tän teki!”

”Tuu, mennään ylös mökkiin, mä huuhdon tuon lähdeveellä ja laitan kylmäsalvaa. Se varmaan auttaa kipuun.”
Jaana nousi ja auttoi kivusta kiroilevan Topin pystyyn.
”Nojaa muhun, et sä tuolla jalalla voi astua.”

*****

Kumma Juttu... Onko Jaanan mökkijärvessä älykkyyden lähde? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö miten Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu keskiviikkona 22.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paraabeli, piano ja polyyppi - osa 2

6.Juttu – Valkoinen vasikka – Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

”Kertokaapa nyt rauhassa millä perusteella te aattelette, että se kirjailija on kadonnut?”
Vanhempi konstaapeli Miettinen tarkensi katseensa koiraa silittelevään Torisevaan. Toriseva rykäisi.

”No, se on tämä Piki. Kun se ilmesty tänne kaupalle Maijan luo sunnuntaina eikä se Koponen oo tullu hakemaan sitä.”
”Mistä se olis tienny tänne kaupalle tulla sitä etsimään?” Nuorempi konstaapeli Mäkelä puuttui puheeseen. Toriseva vilkaisi häntä huvittuneena.

”No mistäs muualta? Tännehän ne kylän koirat aina tulee, hakemaan herkkuja Maijalta.”
Mäkelä näytti hieman nololta. Toriseva käänsi katseensa takaisin Miettiseen.

”Maija kun soitti, että Piki oli ollut täällä jo pari yötä, mää kävin siellä Vanhalan tilalla kattomassa onko siellä kaikki hyvin. Eikä siellä ollu ketään.”
Miettinen katseli Torisevan jaloissa pyörivää pystykorvaa ja raapi leukaansa.

”Ja sitten oli vielä se valkonen vasikka.” Maija puuttui keskusteluun. Toriseva painoi katseensa koiraan kuin ei olisi kuullut yllättävää kommenttia.
”Valkonen vasikka?”

”Niin”, Maija selitti tohkeissaan. ”Sehän se sen Vanhalan tyttärenkin sillon parikymmentä vuotta sitten vei.” Toriseva rykäisi hieman hämillisenä.
”Joo, se Vanhalan Hertta asutti yksin sitä tilaa, mutta sekin meni hukkaan*. Liekkö jääny mettänpeittoon.”

”No mutta mitäs tekemistä vasikalla on sen kanssa?”
”Se kerto Hertta täällä kaupalla että sen pihaan oli tullu valkonen vasikka. Siitä se puhu ennenku se meni hukkaan. Ja samaa sano tämäkin kirjailija. Että nyt se on se vasikka vieny senkin!”

Maijan posket punoittivat ja silmät hehkuivat. Mitään näin jännittävää ei kylällä ollut tapahtunut kymmeniin vuosiin.
Miettinen katsoi hetken innokasta Kaupan Maijaa ja käänsi sitten vakaan katseensa Torisevaan.
”Jaa-a, pitää sitten varmaan mennä sinne kattomaan.

*****

Mäkelä avasi maijan takaoven ja Piki hyppäsi innokkaasti pihanurmelle. Häntäkippura heilui iloisesti, kun koira haistoi tutut hajut. Toriseva kömpi varovasti autosta, Vanhalan tilalle palaaminen ei näyttänyt erityisemmin innostavan häntä.

”Tyhjältä näyttää edelleen.”
Piki ryntäsi koppinsa luo ja alkoi tutkia tyhjää ruokakuppia. Miettinen katseli ympärilleen autiolla pihalla.
”Ruoho näyttää ainakin leikatulta. Ei tämä hylätyltä vaikuta.”

”Se vasikka tuon ruohon on syöny...”, Toriseva mutisi puoliääneen. Mäkelä avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta Miettinen keskeytti hänet.
”Noni, mennäänpä sisään kattomaan.”

Talon ovi oli kiinni, mutta lukitsematta. Sisällä tuntui kaikki olevan paikoillaan, ei näkynyt mitään merkkiä kiireisestä lähdöstä tai kamppailusta. Keittiön pöydällä oli läppäri jonka ruudulla pyöri värejä muuttavia kirjaimia.

”Jaa, täällä on vielä läppäri päällä.” Miettinen kosketti koneen näppäimistöä ja ruudulle aukesi kuva valkoisesta lehmästä. Miettinen kumartui lähemmäs katsomaan.
”Pohjoissuomen karja: lapinlehmä.”

”Vaatteet on vielä kaapissa ja sänky petaamatta. Ei näytä pakanneen lähtiessään.” huikkasi Mäkelä kamarista.
”No onpa kumma... Millonka sanoit tuon koiran ilmestyneen kaupalle?”
Miettinen suoristi selkänsä läppärin äärestä ja katsoi tarkasti Torisevaa.

”Sunnuntaina. Se oli ollu aamulla kaupan pihassa oottamassa kun Maija oli heränny.”
”Sunnuntaina. Johan siitä on monta päivää...”
Miettinen rapsutti peukalonkynnellä leukaansa ja rypisti kulmiaan.

”Talo on tyhjä, ei löytyny vintiltäkään mitään.” tiedotti Mäkelä keittiöön palatessaan.
”Mennäänpä takasin tuonne pihalle, saat Mäkelä tutkia navetan ja talon ympäristön.”

Piki makasi koppinsa katolla, leuka etutassujen päällä ja silmät puoliummessa. Kippurahäntä värähti ystävällisesti, kun miehet laskeutuivat portaat alas pihamaalle. Koira näytti tyytyväiseltä kun oli päässyt taas kotiin. Mäkelä suunnisti pitkin askelin kohti navettaa.

Miettinen istahti portaalle ja kaivoi rintataskusta tupakkiaskin.
”Kerroppa nyt sitten siitä vasikasta.”
Toriseva näytti hämilliseltä, katse kierteli pitkin pihamaata. Näytti siltä ettei hän olisi halunnut puhua asiasta.

”Nii, en tiiä... Tiiä sitten onko siinä mitään, siinä vasikassa...”
Toriseva ryhdistäytyi sitten ja vilkaisi syrjäkarein portaalla tupakoivaa vanhempaa konstaapelia.

”Se oli Juuso perjantaina kaupalla kyselly Maijalta valkosista lehmistä, että kellä täällä sellasia on. Oli sanonu, että sen pihaan oli tullu valkonen vasikka ja aatteli, että se pitää saaha kotio.”
”No kelläs täällä sitten on valkosia lehmiä?” Miettinen kysyi yllättäen.

”No ei kellään, niitä tavallisia lehmiä vaan.”
”Jaha. No entäs se Vanhalan Hertta mistä Maija puhui. Mikäs juttu se oli?”
Toriseva raapi niskaansa ja pudisteli päätään.

”Niin, sekin Hertta puhu kaupalla samaa, että pihaan oli ilmestyny valkonen vasikka. Ei sitä sillonkaan osattu selvittää mistä se oli ilmestynyt...”
Toriseva vilkaisi jälleen syrjäkarein poliisimiestä.

”Ja se oli sanonu se Hertta, että se vasikka halus hänen seuraavan sitä mettään.”
”Halus seuraavan..? Miten niin?”
Torisevan puheeseen tuli vauhtia, hänellä tuntui yhtäkkiä olevan kiire saada kaikki sanotuksi.

”No ei me sitä ymmärretty, mutta niin se sano. Siinä ei tuntunu olevan kaikki ihan oikein siinä vasikassa... Me sille Hertalle yritettiin sanoa, että antaa sen vaan olla, että kyllä se siitä häipyy sinne mistä on tullukin, mutta...”
”... mutta..?” Miettinen näytti kuuntelevan tarinaa muina miehinä, mutta silmät tarkkailivat Torisevan punoittavia kasvoja tarkasti.

”Nii, se sitten hävis se Hertta. Ei tullu maanantaina kaupan vintille naisten kutomakerhoon niinku aina ennen. Ja kun sitä tultiin parin päivän päästä hakemaan, talo oli tyhjä.”
”Tyhjä?”

”Juu. Ruoka oli puoliks syötynä pöydällä, mutta muutoin kaikki oli siististi paikallaan. Se oli siisti ihminen ollu, se Hertta.”
”Eikä sitä sen jälkeen näkyny? Koskaan?”
”Ei. Etittiin sitä mettästäkin ja rannat naarattiin, vaan ei sitä löytyny. Eikä löytyny vasikkaakaan. Mutta ruoho oli lyhyttä pihassa.”

*****

Piki loikkasi pystyyn kopin katolla. Terhakka koira oli jähmettynyt paikoilleen, seisoi hetken hievahtamatta kuono yläviistoon kohotettuna. Ulahti sitten kuin sähköiskun saaneena ja hyppäsi yhdellä loikalla maahan kiihdyttäen vauhtia kohti metsän reunaa. Innokas jip-jip-jip täytti pihan.

”No täälläkö sinä olet Piki! Minä jo ihmettelin ootko kadonnu lopullisesti!”
Homssuisen näköinen nuori mies seisoin pihan laidassa kumartuneena silittämään ympärillään villisti kieppuvaa koiraa. Mäkelän pää pilkisti navetan puoliavoimesta ovesta ja Miettinen ponnahti seisomaan.

Nuori mies suoristi selkänsä ja katseli ihmeissään pihalla häntä tuijottavaa seuruetta.
”Jaa, Toriseva, päivää vaan. Mitäs täällä tapahtuu?”
Toriseva ei osannut vastata, tuijotti vain miestä suu auki.

”Jaha, talon isäntä taisi saapua paikalle.”
Miettinen astui pari askelta tulijaa kohti ja pysähtyi sitten.
”Olette Juuso Koponen?”
”Juu olen. Keitäs te olette?”
”Vanhempi konstaapeli Miettinen ja konstaapeli Mäkelä.”

Juuso käveli innokasta koiraa väistellen lähemmäs ja ojensi kätensä.
”Hmm, no, päivää vaan. Mitä varten täällä poliiseja on piha täynnä?”
Juuso näytti pöllämystyneeltä, katseli ihmeissään Torisevaa joka ei edelleenkään ollut saanut suutaan suljettua.

”Oletteko tietoinen, että teidät on ilmoitettu kadonneeksi?”
Nyt loksahti Juusonkin suu auki.
”Hööh, no en. En ole. Miten niin kadonneeksi?”

Toriseva liikahti viimein, istahti portaalle kuin jalat eivät olisi enää kantaneet.
”No kun tuo Piki tuli kaupalle... Etkä sää tullut sitä hakemaan... Niin me Maijan kanssa soitettiin poliisit... Kun oli se vasikkakin ja kaikki...”

”Vasikka..?”
Miettinen liikahti ja selvitti kurkkuaan.
”No niin, mennäänpä vaikka sisälle niin saadaan tämä asia selvitettyä.”
Juuso katseli ihmeissään rotevaa poliisimiestä ja nyökkäsi sitten.

*****

”Maistuisiko pulla? Voin vaikka mikrossa sulattaa...”
Mäkelä liikahti innokkaan oloisena mutta Miettinen pudisti päätään.
”Jos vaan nyt kerrotte missä ootte ollu nämä päivät.”
”Päivät? Niin, on tässä kai muutama päivä mennykin...”

Juuso mietti hetken, rykäisi ja katsoi sitten keittiönpöydän ympärillä istuvaa seuruetta.
”No, tuohon pihaan ilmesty valkonen vasikka.”
”Niin, se meillä on jo tiedossa.”

Juuso naurahti hämillisesti ja jatkoi sitten.
”Joo, se tuntu aika omituiselta... Kun ei se vasikka tuntunu välittävän mistään, ei Pikistäkään vaikka se pitää välillä sen päivästä meteliä.”
Juuso vilkaisi jaloissaan kyhjöttävää koiraa.

”Kun ei tuollakaan kaupalla kukaan oikein tienny mistä se vasikka oli voinu ilmestyä, minä sitten lähin sitä seuraamaan.”
”Seuraamaan? Oliko se menossa jonnekin?”
”Joo oli, se lähti kulkemaan tuonne mettään päin. Ja katto olkansa yli minua että tule perässä.”

Miettinen hörppäsi kahvimukista, mutta silmien tarkka katse ei hellittänyt Juuson kasvoista. Juuso vilkaisi uudelleen koiraa ja jatkoi sitten tarinaansa.

”Se vasikka johdatti minut tuonne mettään, siellä on vähän matkan päässä sellanen mettäaukio. Sinne se meni ja minä Pikin kanssa perässä.”
Toriseva liikahti.
”Aukio? Mikä aukio? Ei siellä mitään aukiota oo ollu..”

”Joo, minäkin sitä vähän ihmettelin, en ollu sitä ennen huomannu vaikka oltiin siellä päin Pikin kanssa kävelty. Mutta juu, siellä se oli, se aukio. Ja siellä oli Tapionpöytä ja Lähde. Hieno paikka...”

”Jaa niin se aukio...”
Toriseva näytti mietteliäältä, katseli kahvimukia piteleviä käsiään kuin ajatuksissaan.
”Niin? Ja mitä sitten tapahtui?”, ovensuussa seisova Mäkelä puuttui yllättäen puheeseen.

Juuso kohautti olkiaan.
”Sinne aukion laitaan ilmesty yhtäkkiä semmonen vanha nainen ja se vasikka juoksi sen luo. Se nainen sano, että sillä on kerrottavaa, pyys tulemaan mukanaan. No minä sitten menin.”

”Sanoko se nainen nimensä?”
Toriseva oli suoristanut selkänsä, kuunteli nyt Juuson kertomusta tarkkaavaisesti.
”Joo, se oli Hertta.”

Toriseva ja Mäkelä huokasivat kuin yhdestä suusta. Juuso katsoi heitä hieman ihmeissään ja jatkoi sitten.
”Se Hertta vei minut sellasen pienen torpan luo, siellä se asu sen vasikan kanssa.”
”Ja sielläkö sinä olet tämän ajan ollut?”, Miettinen selvensi.

”Joo, siellä. Hertta on kertonu minulle elämäntarinaansa, minä olen sitä äänittäny tähän sanelukoneeseen. Piki karkasi jossain vaiheessa ja tulin nyt ettimään sitä. Niin ja hakemaan lisää kasetteja. Lähetään kohta sinne takasin, se tarina on vielä kesken.”

*****

”No, tämä asia lienee nyt tällä selvä.” Miettinen ojensi kätensä Juusolle samalla kun Mäkelä auttoi Torisevan takaisin maijan kyytiin.
”Hyvä että kaikki on kunnossa.”
Juuso nyökkäsi.

”Juu ei tässä mitään hätää ole. Oon pahoillani, että pelästytin kyläläiset... Ja että teiän piti tulla tänne ihan turhalle reissulle.”
”No ei tämä nyt niin turha reissu ollut... Selvisipä samalla yksi vuosikymmenten takainen katoamistapauskin.”

Juuso hymyili.
”Se on aika erikoinen mummo* se Hertta. Siitä tulee hyvä kirja, kun minä puran ne haastattelunauhat.”
”Ja hyvä, että se vasikka pääsi takaisin oman laumansa luo.”, huikkasi Mäkelä maijan takaa.

”Lauman? Ei siellä muita lehmiä ole, vain se vasikka.”
Juuso katseli ihmeissään Mäkelää.
”Hertta kerto, että se oli se vasikka joka hänetkin oli sinne torpalle tuonu.”

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

6.Juttu - Valkoinen vasikka - osa 3

Seison keittiön ikkunassa ja katselen vasikkaa. Kaunis valkoinen eläin laiduntaa rauhallisesti pihassa, nostaa välillä turpansa heinikosta ja jauhaa suullistaan kaukaisuuteen katsoen. Se ei tunnu reagoivan mihinkään pihalla näkyvään liikkeeseen, jatkaa vain mietteliään oloisena elelyään.

Naapureista ei ole kuulunut mitään. Kukaan ei ole ottanut yhteyttä, kukaan ei tunnu kaipaavan vasikkaa. Nyt kesällä kaikki on hyvin, pihassa riittää ruokaa ja navetta tarjoaa tarvittaessa sateensuojan. Mutta kesä ei kestä ikuisesti.

Entä jos vasikka on tuossa vielä syksyllä, kun ruoho ei enää kasva? Entä jos se ei lähdekään itsekseen niin kuin Kaupan Maija ja Toriseva sanoivat? Mitä minä teen vasikalle sitten, kuinka hoidan sitä talven yli? Navettaa ei pysty lämmittämään, tänne sisällekö minä sen talveksi otan?

Ryhdistäydyn. Minä olen toimittaja, journalisti, tottunut tiedon hankintaan. Onhan se nyt kumma, jos en saa selvitettyä mikä vasikka tuo on! Kiiruhdan läppärin ääreen ja keskityn. Ensin selvitän vasikan rodun ja sitten keillä on tuollaista karjaa.

Kuvat ja tekstit vilisevät ruudulla. Lopulta silmäni osuvat tutun näköiseen eläimeen: lapinlehmä! Vasikka kuuluu pohjoissuomenkarjaan. Mutta netin mukaan rotu on uhanalainen, siihen kuuluu enää alle neljäsataa yksilöä.

Uhanalainen kantasuomalainen perinnerotu. Ja nyt yksi sen edustajista laiduntaa minun pihassani? Nousen pöydän äärestä ja palaan ikkunaan. Vasikka on lopettanut syömisen, se seisoo hievahtamatta ja tuijottaa minua. Häntä heilahtaa.

Jos vasikka todellakin kuuluu uhanalaiseen rotuun, viranomaiset pystyvät varmasti selvittämään kenelle se kuuluu. Palaan pöydän ääreen ja jatkan hakujen tekemistä. Vasikka on saatava kotiin!

*****

Tuntien nettisurffailun tulokset ovat laihat. Tiedän toki nyt, että Faba ja Maatiainen ry ovat ne tahot jotka todennäköisesti pystyvät löytämään vasikan kodin, ja niihin otankin yhteyttä heti maanantaina. Mutta muutoin hakutulokset ovat vain sekoittaneet pakkaa.

Läppärini ruudulle on alkanut nousta todella omituisia asioita koskien valkoisia eläimiä. Etenkin valkoiset porot tuntuvat minusta jotenkin enteellisiltä, tärkeiltä. Voisiko valkoinen vasikkani olla samanlainen onneneläin kuin valkoinen vaadin poroisännille?

Vai pitäisikö minun ennemmin suhtautua siihen niin kuin Blombergin elokuvan miehiä metsästävään valkoiseen peuraan? Nousen pöydän äärestä ja menen ikkunaan. Onko tuo pihassa seisova valkea eläin vaarallinen taruolento* vaiko ihan tavallinen naudan lapsi?

Vasikka seisoo edelleen heinikon keskellä ja tuijottaa minua. Näkymässä on jotain outoa... Aivan, vasikka ei ole liikahtanut sen jälkeen, kun sitä viimeksi katsoin. Tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn. Ei mikään eläin seiso hievahtamatta paikallaan tuntikausia. Ei mikään tavallinen eläin ainakaan.

Kiiruhdan ovelle ja nappaan ohi mennessäni Pikin remmin. Kaikki ei ole kohdallaan. Vatsaani kuristaa, minua pelottaa.

*****

Kävelen hitaasti talon vierustaa Pikin kopin luo ja tarkkailen samalla sivusilmällä vasikkaa. Vasikan katse seuraa jokaista liikettäni. Suu on alkanut taas jauhaa ja häntä heilahtelee laiskasti, mutta muutoin vasikka ei liiku.

Myös Piki on aivan hiljaa. Se seisoo paikallaan ja tarkkailee kasvojani, kun kumarrun irrottamaan sen juoksulangasta. Se ei innostu edes siitä, kun loksautan remmin lukon kiinni sen kaulapantaan. Silitän Pikin päätä ja sen häntäkippura värähtää, mutta muutoin se vain seisoo ja odottaa.

Suoristan selkäni ja katson vasikkaa. Lähden hitaasti kulkemaan sitä kohti ja tunnen Pikin seuraavan vieressäni, edelleen kasvojani tuijottaen. Eläimet eivät katso toisiaan, eivät näytä edes huomaavan toistensa olemassaoloa.

Seison nyt vasikan edessä ja ojennan hitaasti käteni. Vasikka ei irrota katsettaan silmistäni, minuun päin suunnatun silmän katse on kiinteä ja vakaa. Sitten vasikka ojentaa hitaasti turpansa ja koskettaa kättäni. Tunnen pehmeän lämpöisen kosketuksen kädessäni, kostean turvan hipaisu on kuin hyväily.

Vasikka kääntyy hitaasti ja lähtee kulkemaan pihamaan poikki kohti metsän reunaa. Seison Pikin kanssa paikallani ja katselen vasikan verkkaista keinuvaa kävelyä. Vasikka pysähtyy ja kääntää päätään, katsoo minua jälleen silmiin. Se haluaa, että seuraan.

Tunnen oloni epätodelliseksi, en ole enää varma olenko hereillä. Ehkä olenkin nukahtanut läppärini ääreen ja tämä on vain unta? Tunnen jalkojeni liikkuvan, kun lähden seuraamaan vasikkaa. Miksipä ei? Eihän unessa voi tapahtua mitään oikeasti pahaa.

*****

Vasikan keinuva hahmo häviää hetkeksi näkyvistäni metsäpolun mutkan taakse. Kiiruhdan askeleitani ja Piki seuraa minua edelleen. Koira ei ole päästänyt ääntäkään kävelymme aikana, se on vain kävellyt vieressäni ja tuijottanut kasvojani.

Polun mutkaan päästyäni näen polun pujahtavan kahden tiheän katajarykelmän välistä metsäaukiolle. Muistan olleeni täällä aiemminkin, kun tutkimme Pikin kanssa maastoja sopivien kävelyreittien löytämiseksi. Silloin en ollut huomannut aukiota, olimme jatkaneet matkaa polkua pitkin kohti järveä.

Astun aukiolle ja näen vasikan pysähtyneen sen keskelle. Vasikka seisoo rauhallisesti paikallaan ja katselee minua. Tummia havuja vasten katsottuna valkoinen eläin hohtaa kirkkaana, kuin valaistuna. Lähestyn hitaasti ja huomioni kiinnittyy erikoiseen matalaan puuhun vasikan takana.

Matala, kuin latvastaan katkaistu kuusi jonka oksat leviävät vaakatasossa vyötäröni korkeudella. Hätkähdän ja pysähdyn. Tapionpöytä! Vasikka on johdattanut minut vanhalle uhripaikalle!

Vasikka seisoo kaikessa rauhassa puun vieressä, katselee minua pää alhaalla. Tunnen kuinka solmu vatsassani kiristyy ja sydämeni hakkaa kuin kiivaan juoksun jälkeen. Nielaisen ja astun lähemmäs.

Vasikan toisella puolen näen ympyrän muodossa kasvavia heinäryppäitä ja harmaan, Tapionpöydän korkuisen kiven. Lähemmäksi astuessani näen, että heinäryppäiden keskellä kiven edessä on vettä. Jyskyttävä sydämeni hyppää nyt kurkkuun ja henkeni salpautuu.

Lähde. Aukiolla on myös Lähde, portti Alisiin*. Jalkojani heikottaa, kun polvistun kömpelösti Lähteen äärelle. Tunnen vasikan turvan hipaisun niskassani ja Pikin kyljen lämmön, kun se asettuu makuulle jalkaani vasten nojaten.

Kumarrun hitaasti eteenpäin ja silitän varovasti veden pinnalla kelluvat lehdet ja neulaset syrjään. Katson Lähteen silmään, se näyttää pohjattomalta, kirkas tumma vesi näyttää jatkuvan maan syvyyksiin.

Näen oman kuvajaiseni veden tyynessä pinnassa. Sitten kuvajaiseni viereen piirtyy vasikan valkoinen naama, kun se seisoo aivan yläpuolellani. Katseemme kohtaavat veden pinnan kautta.

*****

Kumma Juttu... Mikä on tämä paikka johon vasikka on Juuson johdattanut?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan ratkeaako valkoisen vasikan arvoitus.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 18.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Valkoinen vasikka - Lorun Loppu

6.Juttu - Valkoinen vasikka - osa 2

Nousen kyläkaupan jyrkkiä portaita ja mietin mielessäni millainen ihme tämä kauppa on. Varsinaista kylää tällä seudulla ei ole, maalaistalot on rakennettu peltojensa keskelle kilometrien päähän toisistaan ja kylästelemässä käydään vain nimipäivinä.

Kylän keskuksen virkaa on toimittanut entinen mylly* joka edelleenkin kyhjöttää vanhalla paikallaan kosken partaalla. Myllyn vieressä aiemmin sijainnut nuorisoseuran talo on lopettanut toimintansa jo kymmeniä vuosia aiemmin ja sen tyhjiin tiloihin avattu kauppakin alkaa olla jo iäkäs.

Avaan kaupan oven, kello kilahtaa ja Kaupan Maija kääntää katseensa hinnoittelemastaan riisipaketista. Maija nyökkää ystävällisesti ja kiinnittää sitten huomionsa takaisin työhönsä. Iäkäs kauppias ei edes yritä aloittaa keskustelua, ei hän vanhoilla korvillaan kuule edes vieressään seisovan puhetta. Kellon äänen hän silti edelleen kuulee.

Tavoistani poiketen en aloitakaan normaalia kauppakierrostani sokkeloisten hyllyköiden välissä vaan suuntaan kulkuni kohti hyllyn edessä kumartuneena puuhailevaa kauppiasta.
”Päivää Maija”, sanon kuuluvalla ja selkeällä äänellä.

Kaupan Maija suoristaa selkänsä ja kääntää yllättyneenä päätään.
”No päivää vaan Juuso. Mitäpä sulle?”
”Ei tässä ihmeempiä. Tai oikeastaan, ehkä vähän ihmeellistä.”

Maija kiinnittää nyt kaiken huomionsa minuun, katsoo himmeillä mutta silti terävillä silmillään ja kallistaa päätään.
”Kun minun pihaan ilmestyi eilen vasikka.”
”Vasikka?”

”Niin. Sellainen valkoinen vasikka. Ette sattuisi tietämään kenen se voisi olla?”
Maijan silmät ovat suurentuneet, hän tuijottaa minua hetken sanattomana. Kulmat rypistyvät ja Maijan silmiin hiipii mitään näkemätön ilme, aivan kuin hän muistelisi jotain mennyttä asiaa.

”Vai vasikka. Valkoinen, niinkö sanoit?”
Maijan vilkaisu on jälleen terävä, miltei pistävä. Minulla on epämukava olo enkä oikein ymmärrä miksi.

”Juu, valkoinen vasikka. Näyttää jotenkin erilaiselta kuin tämän perän lehmät... Vaikka enhän minä toki lehmiä tunne, niiden rotuja ainakaan.”
Maija kääntää yllättäen selkänsä ja jatkaa puuhasteluaan. Näen hänen kätensä hieman tärisevän.

”No enpä tiijä, mistä lie tullut. Anna sen olla vaan, kyllä tuon luulisi lähtevän kotiinsa kun säät kylmenevät.”
Kun säät kylmenevät? Siis syksylläkö? Nythän on kesäkuu, kai sitä vasikkaa nyt joku kaipaa ennen syksyäkin.

”Niin, minä sitä, että sopiiko laittaa ilmoitustaululle lappu tästä vasikasta? Jos joku tunnistaisi, tai tietäisi mistä voisi kysellä omistajaa.”
”Joo, laita vaan, tuolla se on taulu tuulikaapissa.”

Käännyn jo puolittain kohti ovea, mutta Maijan omituinen käytös askarruttaa edelleen mieltä.
”Jos voisitte tekin kysellä kaupassa kävijöiltä? Saataisiin vasikka kotiin.”
Maija vilkaisee minua nopeasti, kohauttaa sitten olkiaan ja jatkaa työtään.

*****

Seison kassalla ja katselen kuinka Maija hitaasti takoo ostosteni hintoja kassakoneeseen. Kone on vanha, rautainen museotavara, mutta se toimii edelleen aivan hyvin. Tunnen oloni oudoksi, hämilliseksi. Maija ei ole sanonut sanaakaan aiemman keskustelumme jälkeen, ei edes katso minua suoraan.

Oven yläpuolella oleva vanha kello kilahtaa, naapurini Toriseva astuu sisään. Maija nostaa katseensa, hymyilee ja nyökkää, ja jatkaa sitten ostosteni tutkimista. Toriseva pyyhkäisee lippalakkinsa päästään ja nyökkää minulle.

”No mitäpä se kirjailija. On ilmoja pidelly.”
”On tosiaan, päivää vaan naapuri.”
Toriseva kääntää selkänsä ja suuntaa kohti juomakaappeja. Perjantain kunniaksi hän valitsee juomapinoista mäyräkoiran ja suuntaa kassalle.

Maijan vanhat kädet ovat saaneet kaikki ostokseni paukutettua kassakoneeseen, hän odottaa nyt maksua. Ojennan hänelle setelin, tässä kaupassa ei makseta kortilla.
”Tämä Juuso se on löytänyt vasikan pihastaan.”

”Vasikan?”, kysyy Toriseva ja tuntuu jähmettyvän paikoilleen.
”Joo. Valkoisen vasikan.”
Maija vilkaisee vaivihkaa Torisevaa ja keskittyy sitten kalastamaan vaihtorahoja vanhan kassakoneen lokerikosta.

”Vai että valkoisen vasikan.” Toriseva katsoo minua hieman vinottain, otsaan palaneet valkoiset poikittaiset juovat peittyvät kun hän kohottaa kulmiaan.
”Juu. Se ilmestyi siihen eilen aamuna eikä ole lähtenyt mihinkään.”

”No kaikkea sitä.” Toriseva tuntuu haluavan lopettaa keskustelun.
”Ette sattuisi tietämään kenen se voi olla? Onko täällä jollakin valkoisia lehmiä?”

”Ei, kyllä ne on Kinkkulankin naudat niitä tavallisia, aissiireitä. Niitä ruskealaikukkaita.”
Mietin hetken. Kinkkula...
”Niin, nehän asuu Kinkkulat aika kaukana minun talosta. Tuskin se vasikka sieltä...”

Maija on laitellut ostokseni kassiini ja ojentaa vaihtorahoja.
Toriseva nostaa mäyräkoiransa lyhyelle tiskinpätkälle ja vilkaisee minua.
”Anna sen olla vaan, sen vasikan. Kyllä tuon luulisi lähtevän kotiinsa kun säät kylmenevät.”
Kommentti kuulostaa lopulliselta enkä halua jankuttaa asiasta.
”Niin, niin kai sitten.”

Suunnistan kohti ovea ja vilkaisen olkani yli. Kaupan Maija ja Toriseva katselevat toisiaan totisina, kulmat rypyssä. Toriseva hieraisee sänkistä leukaansa. Sitten jähmettynyt hetki menee ohi ja Maija siirtyy jälleen kassakoneensa ääreen.

*****
Nostan kauppakassini pyörän takakorista ja huikkaan Pikille tervehdyksen.
”Vien nämä sisään, sitten mennään lenkille.”
Pikin innokas jip-jip-jip täyttää pihan, häntäkippura heiluu minkä pystyy ja koko koira* pomppii innoissaan. Minua hymyilyttää; Piki on aivan verraton toveri.

Oikealla puolellani, pihan toisella laidalla laiduntaa vasikka. Pysähdyn ja katselen sitä hetken. Vasikka nostaa päänsä ja katsoo minua. Sen leuat eivät pysähdy, mutta häntä heilahtaa ennen kuin se taas laskee päänsä heinikkoon.

”Kyllä me sinulle koti löydetään.”, sanon vasikalle. Vasikka ei reagoi, jatkaa vain laiduntamista. Omituisen rauhallinen otus.

*****

Kumma Juttu... Tietävätkö Maija ja Toriseva vasikasta jotain?

Lukija, tiedätkö sinä mistä vasikka voisi olla peräisin? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.
Juttu jatkuu perjantaina 10.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Valkoinen vasikka - osa 3

6.Juttu - Valkoinen vasikka - osa 1

Istun pöydän ääressä ja tuijotan läppärin ruutua. Jumissa ollaan. Tarina on kyllä pääpiirteittäin valmiina päässäni, mutta nyt tuntuu, että olen maalannut itseni nurkkaan. Sanat* eivät vain tule, en saa otetta ajatuksista.

Ravistelen hartioitani ja nousen hakemaan lisää kahvia. Päässä humisee ja mahaa kivistää. Tämä on jo neljäs mukillinen kahvia tänä aamuna, ihmekö tuo jos on hieman huono olo. Pitäisi ehkä syödäkin jotain, mutta nyt ei malttaisi. Pakko saada sanat taas virtaamaan, ei tässä ehdi voileipiä värkätä.

Kaataessani maitoa kahvimukiin jokin valkoinen vilahdus ikkunan takana kiinnittää huomioni. Viinimarjapensaiden välissä näkyy valkoinen pläntti, kuin lunta. Lunta? Nythän on kesäkuu, mistä tuonne nyt lunta olisi tullut? Ei, tuon täytyy olla tuulen kuljettama lakana, tai jotain.

Aivan, pyykit unohtuivatkin hakematta narulta illalla. Ei minulla tosin ole valkoisia lakanoita... Palaan kahveineni takaisin pöydän ääreen ja jatkan ruudun tuijottamista. Ehkä tuuli on tuonut lakanan naapurista asti? Yöllä on täytynyt tuulla todella kovaa, naapuriin on sentään matkaa kolmisen kilometriä.

*****

Tunti on kulunut ja läppärin ruudulle on ilmestynyt vain muutama uusi lause. Ei tästä tule mitään! Minun täytyy nyt tyhjentää mieli ja jatkaa kirjoittamista jostain toisesta kohdasta. Palaan tähän myöhemmin, ehkä ajatus silloin paremmin aukeaa.

Piki on ollut koko aamun aivan hiljaa pihassa. Yleensä se ilmoittelee milloin mitäkin oravaa, puussa heiluvaa oksaa tai pihalla pomppivia pikkulintuja. Pystykorvat ovat yleensä herkkähaukkuisia lintukoiria, mutta nyt ei ole kuulunut pihahdustakaan koko aamuna.

Suljen läppärin ja vien kahvimukin tiskialtaaseen. Ikkunan läpi näen, että lakana on hävinnyt marjapuskien takaa. Kumma juttu, eihän nyt tuule... Kävelen ovelle. Remmi mukaan, parasta lie lähteä tuulettumaan kävelyllä Pikin kanssa. Koiran tutkimusretkien tarkkaileminen jos mikä on rentouttavaa ja antaa ajatusten levätä.

Avaan oven ja astelen kuistin portaat alas. Pysähdyn niille sijoilleni ja jään tuijottamaan. Suoraan edessäni keskellä pihaa seisoo valkoinen vasikka.

Vasikka? Mistä minun pihaani on vasikka ilmestynyt? Toki tämä on vanha maalaistalo jossa ennen oli paljonkin lypsäviä. Vanha navetta seisoo edelleen pihassa, nyt jo ränsistyneenä ja täynnä romuja. Mutta lehmiä täällä ei ole ollut moneen kymmeneen vuoteen.

Tuijotan ihmeissäni omituista valkoista ilmestystä. Vasikka nostaa päänsä ja katsoo minua, heilauttaa sitten häntäänsä ja painaa päänsä takaisin alas jatkaakseen ruokailuaan. Pihanurmi on pitkää, en ole muistanut etsiä ruohonleikkuria navetan uumenista.

Vilkaisen sivulleni kohti Pikin koppia. Siellä se makaa koppinsa katolla niin kuin aina, tuijottaa minua ja heiluttaa kippurahäntäänsä. Miksi Piki ei ole haukkunut vasikkaa? Se ei näytä kiinnittävän otukseen mitään huomiota, tuijottaa vain minua.

Kävelen hitaasti talon vierustaa Pikin kopin luo ja tarkkailen samalla sivusilmällä vasikkaa. Piki loikkaa innoissaan kopin katolta maahan ja alkaa tutun pomppimisen. Koira rakastaa yhteisiä kävelylenkkejämme eikä malttaisi odottaa. Kumma kyllä se ei edelleenkään kiinnitä huomiota vasikkaan, eikä vasikkaakaan näytä häiritsevän Pikin keikkuminen.

*****

Pysähdymme järven rantaan hetkeksi hengähtämään, niin kuin tapamme on. Minä istahdan rantakivelle ja Piki nuuskii innokkaana rantaheinikkoa. Mietin edelleen pihaan ilmestynyttä vasikkaa. Mistä se on voinut tulla sinne?

Naapurissa Torisevan tilalla ei ole karjaa, se on viljatila. Mietteistäni huolimatta minua hymyilyttää. Nämä keskisuomalaiset nimet ovat kyllä aivan verrattomia: Toriseva ja Koliseva ja Tukeva, ja mitä näitä kyläläisiä nyt on. Tällaiselle tavalliselle Koposelle täkäläinen sukunimiperinne on loputtoman riemun aihe.

Ajatus palaa takaisin vasikkaan. En toki ole mikään lehmärotujen tuntija, mutta muistelen näkemieni keskisuomalaisten vasikoiden olleen eri näköisiä kuin tämä yllättävä valkea vieras. Kotona Kainuussa olen nähnyt kyyttöjä, mutta ei tämä ruokavieraani näytä kyyttövasikaltakaan.

Valkoinen vasikka ei näyttänyt siltä, että se kuului tähän maisemaan. Se näytti vieraalta, muukalaiselta, erilaiselta kuin mikään sen ympärillä. Lisäksi vasikka käyttäytyi omituisen rauhallisesti, ei tuntunut arastelevan vierasta ympäristöä tai ihmistä ja koiraa.

Piki tökkii käsivarttani mustalla nappikuonollaan. Nousen kiveltä, on aika palata takaisin kotiin. Vasikka on varmaankin jo lähtenyt, palannut takaisin sinne mistä oli tullutkin. Eläimet osaavat kyllä liikkua luonnossa, harvoin ne oikeasti eksyvät*. Elleivät sitten ole joutuneet metsänpeittoon.

*****

Kun palaamme kävelyltämme piha on tyhjä. Huomaan tuntevani helpotusta ja hymyilen vieressäni kipittävälle Pikille. Juoksulangan lukko kiinni Pikin pantaan ja tuoretta vettä puutarhaletkusta juomakuppiin. Piki juoda lopotta hetken ja hyppää sitten omalle paikalleen kopin katolle. Häntä heilahtaa, oli mukava lenkki.

Käännyn palatakseni sisään kirjani pariin. Ehkä nyt pystyn taas kirjoittamaan, ajatukset ovat totta tosiaan työskennelleet aivan muiden asioiden parissa viimeisen tunnin ajan. Ehkä nyt kirjoitusjumi helpottaa.

Noustuani portaiden alimmalle askelmalle kuulen takaani narahduksen. Käännyn ympäri ja näen vasikan seisovan navetan avoimessa oviaukossa. Valkoinen eläin tuntuu hohtavan hämärää taustaansa vasten. Vasikka tuijottaa minua hetken, kääntyy sitten ja katoaa navetan uumeniin.

*****

Kumma Juttu... Mistä valkoinen vasikka voi olla peräisin? Ja miksei Piki kiinnitä siihen mitään huomiota?

Lukija, herättikö tämä sinussa ajatuksia? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu keskiviikkona 8.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Valkoinen vasikka - osa 2

5.Juttu - Luenta - Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Katri Sisko!

Soile katseli käsiään. Sormet olivat multaiset, kynnenaluset mustat. Huokaisten Soile jatkoi ruukunsirpaleiden nostelemista rikkasihveliin. Mikä voi riivata kaikkia maailman kissoja* niin, että niiden täytyy pudotella kaikki mahdollinen pöydillä oleva lattialle?

Olohuoneesta kuului kolahdus ja Soile hätkähti. Taasko jotain putosi? Hän oli omasta mielestään jo kerännyt kaiken särkyvän kaappiin, tämä nyt lattialla lojuva kukkaruukku oli ollut viimeinen esillä ollut tavara. Siinä oleva pelakuu oli niin suuri, että Soile oli arvellut ruukun olevan liian painava kahden kissanpennun pudottaa.

Soile oli ollut väärässä. Hän oli kuullut räsähdyksen vessaan saakka, oli juossut hammasharja suussa keittiöön katsomaan mitä oli tapahtunut. Mauno ja Mauri olivat istuneet vierekkäin ikkunalaudalla, olivat tuijottaneet häntä rävähtämättömillä keltaisilla silmillään.

Ja tässä sitä nyt kyykittiin keittiön lattialla keräämässä saviruukun sirpaleita, edes aamukahvia ei Soile ollut vielä saanut. Soile nousi ja lakaisi lattialle levinneen mullan sirpaleiden seuraksi rikkasihveliin, tyhjensi sitten sihvelin roskakoriin. Häntä väsytti, ja aamu oli vasta alkanut.

*****

Vain muutama kuukausi sitten kaikki oli ollut hyvin. Elämä oli ollut tasaista ja rauhallista, asiat olivat olleet omilla paikoillaan ja arki rullasi turvallisesti eteenpäin. Ja sitten ne kortit olivat nousseet pakasta häntä kiusaamaan.

Soile huokaasi, hörppäsi mukista kahvia ja katsoi ulos hämärään. Luminen maisema alkoi hitaasti hahmottua sinisen hämärän seasta, maailma heräsi jälleen eloon. Talvi, Soilen lempivuodenaika. Nyt oli juuri se aika vuodesta, kun saattoi tunnelmoida kynttilän valossa viltin alla.

Olohuoneesta kuului jälleen kolahdus.
”Maukat! Mitä te puuhaatte?!”
Hiljaisuus. Soile ei ollut ennen tiennytkään kuinka pahaenteinen hiljaisuus voi olla. Ainakin sellainen hiljaisuus jonka aiheutti kaksi keskenkasvuista pahateossa olevaa kissaa.

Pitäisi nousta ja mennä katsomaan mitä kissapojat puuhaavat, mutta Soile ei jaksanut. Olkoon, hän siivoaisi sitten. Varauskalenterin mukaan hänellä kyllä oli aikaa, ketään ei ollut tänään tulossa luentaan. Hämmästyttävää kuinka monella hänen asiakkaistaan tuntui olevan kissa-allergia.

Soile siirsi katseensa lumisesta pihanäkymästä vieressään pöydällä odottavaan pakkaan. Tuonelan Tyttö ja Suuri Tammi... Oliko hän tulkinnut kortteja väärin? Oliko hän koskaan osannut tulkita niitä oikein, kenellekään?

Kortit olivat kertoneet muutoksesta, olivat kehottaneet luottamaan itseensä. Elämä oli tuntunut tyhjältä, turhalta, pysähtyneeltä... Ja sitten hän oli sen keksinyt. Kissa! Hänen elämästään puuttui sylissä herttaisesti kehräävä kissa!

Oli ollut jännittävää surffata netin kissasivustoilla ja miettiä mikä kissarotu hänelle sopisi. Melkein heti hänen huomionsa oli kiinnittynyt norjalaisiin metsäkissoihin. Niiden paksu turkki ja tupsukorvat saivat ne näyttämään aivan pieniltä ilveksiltä.

Soile oli lukenut kaiken mitä oli netistä löytänyt ja oli lopulta ottanut yhteyttä kasvattajaan. Ja tuossa tuokiossa kotiin oli tullut kaksi pikkuista kissanpentua, veljekset Mauno ja Mauri. Team Maukka. Maukat. Kissat jotka osasivat sanoa oman nimensä.

Alku oli tietenkin ollut opettelua yrityksen ja erehdyksen kautta. Soile oli lukenut kaikki mahdolliset kissanhoito-oppaat ja todella keskittynyt huolehtimaan lapsosistaan hyvin. Mutta Maukkojen villit leikit olivat silti tulleet hänelle yllätyksenä.

Ihan ensimmäiseksi Soile oli korjannut kaapinovien taakse turvaan kaikki rakkaat koriste-esineensä. Se oli kirpaissut, mutta pahimmalta oli tuntunut luopua kaikista niistä tuoksukynttilälyhdyistä joita hän oli vuosien ajan kerännyt. Mutta ei auttanut, avotuli ja kissat eivät olleet hyvä yhdistelmä.

Oliko hän sittenkin tehnyt virheen, kun oli ottanut Maukat kotiin? Vai oliko hän vain valinnut väärän kissarodun?

*****

Soile vilkaisi uudelleen pöydällä jouten makaavaa korttipakkaa. Kortit olivat rispautuneet, niiden reunat repsottivat ja niistä puuttui paloja. Maukat olivat osoittaneet valitettavaa mielenkiintoa niitä kohtaan ja päättäneet leikkiä konduktööriä. Korteissa oli nyt pieniä torahampaan tekemiä reikiä.

Asiakkaiden katoaminen oli kyllä huolestuttavaa. Toisaalta, eipä hän olisi voinut tuota pakkaa kenellekään esitelläkään. Kissan syömät kortit eivät olleet omiaan herättämään luottamusta. Jotain pitäisi keksiä jotta elämä palautuisi jälleen uomiinsa.

Soile tunsi poskellaan pehmoisen hipaisun. Mauri oli hiipannut keittiöön ja hypännyt pehmeästi penkille hänen viereensä. Mauno istui pöydän toisessa päässä, häntä sievästi tassujen ympäri kiedottuna. Soilen kasvoille nousi lämmin hymy. Maukat. Hänen pienet ilveksensä.

Mauri nousi Soilen reittä vasten seisomaan ja puski pehmoisella päällään Soilen poskea. Mauno alkoi nuolla tassuaan, molemmat pojat kehräsivät. Soilen silmiin nousi kyyneleitä. Kuinka hän oli voinut epäillä itseään? Tietenkin Maukat kuuluivat tänne, kotiin! Miten tyhjää elämä olisikaan ilman niitä?

*****

Soile istui korituolissa, viltin alla, jalat rahilla ja katseli lumista maailmaa. Sininen hetki, päivän paras hetki. Vihreä tee odotti hänen vieressään pikkupöydällä, turvallisesti kannellisessa termosmukissa.

Tuoksukynttilät paloivat ikkunalla roikkuvissa kynttilälyhdyissä joihin Maukat eivät päässeet käsiksi. Soilen sylissä kehräsi kasa kissoja, kerällä molemmat ja toisiinsa kietoutuneina. Onnellinen hetki.

Soile oli viettänyt päivän läppärin ääressä uurastaen. Hän oli rakentanut itselleen blogin jonka kautta voisi lukea ihmisille kortteja ja kertoa tarinoita villeistä pienistä ilveksistään. Netissä kenenkään allergiat eivät haittaisi eikä kukaan näkisi jyrsittyjä kortteja. Ja uusi pakka oli jo tilattu, se saapuisi pian.

Soile kasvoilla karehti lämmin hymy. Elämä* oli ihanaa.

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

*****

Jutussa on käytetty Susanna Salon uutta upeaa Ukon Pakkaa.