LORUN LOPPU – kiitos
ajatuksesta Anonyymi!
”Kertokaapa nyt rauhassa
millä perusteella te aattelette, että se kirjailija on kadonnut?”
Vanhempi konstaapeli
Miettinen tarkensi katseensa koiraa silittelevään Torisevaan.
Toriseva rykäisi.
”No, se on tämä Piki.
Kun se ilmesty tänne kaupalle Maijan luo sunnuntaina eikä se
Koponen oo tullu hakemaan sitä.”
”Mistä se olis tienny
tänne kaupalle tulla sitä etsimään?” Nuorempi konstaapeli
Mäkelä puuttui puheeseen. Toriseva vilkaisi häntä huvittuneena.
”No mistäs muualta?
Tännehän ne kylän koirat aina tulee, hakemaan herkkuja Maijalta.”
Mäkelä näytti hieman
nololta. Toriseva käänsi katseensa takaisin Miettiseen.
”Maija kun soitti, että
Piki oli ollut täällä jo pari yötä, mää kävin siellä
Vanhalan tilalla kattomassa onko siellä kaikki hyvin. Eikä siellä
ollu ketään.”
Miettinen katseli
Torisevan jaloissa pyörivää pystykorvaa ja raapi leukaansa.
”Ja sitten oli vielä se
valkonen vasikka.” Maija puuttui keskusteluun. Toriseva
painoi katseensa koiraan kuin ei olisi kuullut yllättävää
kommenttia.
”Valkonen vasikka?”
”Niin”, Maija selitti
tohkeissaan. ”Sehän se sen Vanhalan tyttärenkin sillon
parikymmentä vuotta sitten vei.” Toriseva rykäisi hieman
hämillisenä.
”Joo, se Vanhalan Hertta
asutti yksin sitä tilaa, mutta sekin meni
hukkaan*. Liekkö
jääny mettänpeittoon.”
”No mutta mitäs
tekemistä vasikalla on sen kanssa?”
”Se kerto Hertta täällä
kaupalla että sen pihaan oli tullu valkonen vasikka. Siitä se puhu
ennenku se meni hukkaan. Ja samaa sano tämäkin kirjailija. Että
nyt se on se vasikka vieny senkin!”
Maijan posket punoittivat
ja silmät hehkuivat. Mitään näin jännittävää ei kylällä
ollut tapahtunut kymmeniin vuosiin.
Miettinen katsoi hetken
innokasta Kaupan Maijaa ja käänsi sitten vakaan katseensa
Torisevaan.
”Jaa-a, pitää sitten
varmaan mennä sinne kattomaan.
*****
Mäkelä avasi maijan
takaoven ja Piki hyppäsi innokkaasti pihanurmelle. Häntäkippura
heilui iloisesti, kun koira haistoi tutut hajut. Toriseva kömpi
varovasti autosta, Vanhalan tilalle palaaminen ei näyttänyt
erityisemmin innostavan häntä.
”Tyhjältä näyttää
edelleen.”
Piki ryntäsi koppinsa luo
ja alkoi tutkia tyhjää ruokakuppia. Miettinen katseli ympärilleen
autiolla pihalla.
”Ruoho näyttää
ainakin leikatulta. Ei tämä hylätyltä vaikuta.”
”Se vasikka tuon ruohon
on syöny...”, Toriseva mutisi puoliääneen. Mäkelä avasi suunsa
kuin sanoakseen jotain, mutta Miettinen keskeytti hänet.
”Noni, mennäänpä
sisään kattomaan.”
Talon ovi oli kiinni,
mutta lukitsematta. Sisällä tuntui kaikki olevan paikoillaan, ei
näkynyt mitään merkkiä kiireisestä lähdöstä tai kamppailusta.
Keittiön pöydällä oli läppäri jonka ruudulla pyöri värejä
muuttavia kirjaimia.
”Jaa, täällä on vielä
läppäri päällä.” Miettinen kosketti koneen näppäimistöä ja
ruudulle aukesi kuva valkoisesta lehmästä. Miettinen kumartui
lähemmäs katsomaan.
”Pohjoissuomen karja:
lapinlehmä.”
”Vaatteet on vielä
kaapissa ja sänky petaamatta. Ei näytä pakanneen lähtiessään.”
huikkasi Mäkelä kamarista.
”No onpa kumma...
Millonka sanoit tuon koiran ilmestyneen kaupalle?”
Miettinen suoristi
selkänsä läppärin äärestä ja katsoi tarkasti Torisevaa.
”Sunnuntaina. Se oli
ollu aamulla kaupan pihassa oottamassa kun Maija oli heränny.”
”Sunnuntaina. Johan
siitä on monta päivää...”
Miettinen rapsutti
peukalonkynnellä leukaansa ja rypisti kulmiaan.
”Talo on tyhjä, ei
löytyny vintiltäkään mitään.” tiedotti Mäkelä keittiöön
palatessaan.
”Mennäänpä takasin
tuonne pihalle, saat Mäkelä tutkia navetan ja talon ympäristön.”
Piki makasi koppinsa
katolla, leuka etutassujen päällä ja silmät puoliummessa.
Kippurahäntä värähti ystävällisesti, kun miehet laskeutuivat
portaat alas pihamaalle. Koira näytti tyytyväiseltä kun oli
päässyt taas kotiin. Mäkelä suunnisti pitkin askelin kohti
navettaa.
Miettinen istahti
portaalle ja kaivoi rintataskusta tupakkiaskin.
”Kerroppa nyt sitten
siitä vasikasta.”
Toriseva näytti
hämilliseltä, katse kierteli pitkin pihamaata. Näytti siltä ettei
hän olisi halunnut puhua asiasta.
”Nii, en tiiä... Tiiä
sitten onko siinä mitään, siinä vasikassa...”
Toriseva ryhdistäytyi
sitten ja vilkaisi syrjäkarein portaalla tupakoivaa vanhempaa
konstaapelia.
”Se oli Juuso
perjantaina kaupalla kyselly Maijalta valkosista lehmistä, että
kellä täällä sellasia on. Oli sanonu, että sen pihaan oli tullu
valkonen vasikka ja aatteli, että se pitää saaha kotio.”
”No kelläs täällä
sitten on valkosia lehmiä?” Miettinen kysyi yllättäen.
”No ei kellään, niitä
tavallisia lehmiä vaan.”
”Jaha. No entäs se
Vanhalan Hertta mistä Maija puhui. Mikäs juttu se oli?”
Toriseva raapi niskaansa
ja pudisteli päätään.
”Niin, sekin Hertta puhu
kaupalla samaa, että pihaan oli ilmestyny valkonen vasikka. Ei sitä
sillonkaan osattu selvittää mistä se oli ilmestynyt...”
Toriseva vilkaisi jälleen
syrjäkarein poliisimiestä.
”Ja se oli sanonu se
Hertta, että se vasikka halus hänen seuraavan sitä mettään.”
”Halus seuraavan..?
Miten niin?”
Torisevan puheeseen tuli
vauhtia, hänellä tuntui yhtäkkiä olevan kiire saada kaikki
sanotuksi.
”No ei me sitä
ymmärretty, mutta niin se sano. Siinä ei tuntunu olevan kaikki ihan
oikein siinä vasikassa... Me sille Hertalle yritettiin sanoa, että
antaa sen vaan olla, että kyllä se siitä häipyy sinne mistä on
tullukin, mutta...”
”... mutta..?”
Miettinen näytti kuuntelevan tarinaa muina miehinä, mutta silmät
tarkkailivat Torisevan punoittavia kasvoja tarkasti.
”Nii, se sitten hävis
se Hertta. Ei tullu maanantaina kaupan vintille naisten kutomakerhoon
niinku aina ennen. Ja kun sitä tultiin parin päivän päästä
hakemaan, talo oli tyhjä.”
”Tyhjä?”
”Juu. Ruoka oli puoliks
syötynä pöydällä, mutta muutoin kaikki oli siististi paikallaan.
Se oli siisti ihminen ollu, se Hertta.”
”Eikä sitä sen jälkeen
näkyny? Koskaan?”
”Ei. Etittiin sitä
mettästäkin ja rannat naarattiin, vaan ei sitä löytyny. Eikä
löytyny vasikkaakaan. Mutta ruoho oli lyhyttä pihassa.”
*****
Piki loikkasi pystyyn
kopin katolla. Terhakka koira oli jähmettynyt paikoilleen, seisoi
hetken hievahtamatta kuono yläviistoon kohotettuna. Ulahti sitten
kuin sähköiskun saaneena ja hyppäsi yhdellä loikalla maahan
kiihdyttäen vauhtia kohti metsän reunaa. Innokas jip-jip-jip täytti
pihan.
”No täälläkö sinä
olet Piki! Minä jo ihmettelin ootko kadonnu lopullisesti!”
Homssuisen näköinen
nuori mies seisoin pihan laidassa kumartuneena silittämään
ympärillään villisti kieppuvaa koiraa. Mäkelän pää pilkisti
navetan puoliavoimesta ovesta ja Miettinen ponnahti seisomaan.
Nuori mies suoristi
selkänsä ja katseli ihmeissään pihalla häntä tuijottavaa
seuruetta.
”Jaa, Toriseva, päivää
vaan. Mitäs täällä tapahtuu?”
Toriseva ei osannut
vastata, tuijotti vain miestä suu auki.
”Jaha, talon isäntä
taisi saapua paikalle.”
Miettinen astui pari
askelta tulijaa kohti ja pysähtyi sitten.
”Olette Juuso Koponen?”
”Juu olen. Keitäs te
olette?”
”Vanhempi konstaapeli
Miettinen ja konstaapeli Mäkelä.”
Juuso käveli innokasta
koiraa väistellen lähemmäs ja ojensi kätensä.
”Hmm, no, päivää
vaan. Mitä varten täällä poliiseja on piha täynnä?”
Juuso näytti
pöllämystyneeltä, katseli ihmeissään Torisevaa joka ei
edelleenkään ollut saanut suutaan suljettua.
”Oletteko tietoinen,
että teidät on ilmoitettu kadonneeksi?”
Nyt loksahti Juusonkin suu
auki.
”Hööh, no en. En ole.
Miten niin kadonneeksi?”
Toriseva liikahti viimein,
istahti portaalle kuin jalat eivät olisi enää kantaneet.
”No kun tuo Piki tuli
kaupalle... Etkä sää tullut sitä hakemaan... Niin me Maijan
kanssa soitettiin poliisit... Kun oli se vasikkakin ja kaikki...”
”Vasikka..?”
Miettinen liikahti ja
selvitti kurkkuaan.
”No niin, mennäänpä
vaikka sisälle niin saadaan tämä asia selvitettyä.”
Juuso katseli ihmeissään
rotevaa poliisimiestä ja nyökkäsi sitten.
*****
”Maistuisiko pulla? Voin
vaikka mikrossa sulattaa...”
Mäkelä liikahti
innokkaan oloisena mutta Miettinen pudisti päätään.
”Jos vaan nyt kerrotte
missä ootte ollu nämä päivät.”
”Päivät? Niin, on
tässä kai muutama päivä mennykin...”
Juuso mietti hetken,
rykäisi ja katsoi sitten keittiönpöydän ympärillä istuvaa
seuruetta.
”No, tuohon pihaan
ilmesty valkonen vasikka.”
”Niin, se meillä on jo
tiedossa.”
Juuso naurahti
hämillisesti ja jatkoi sitten.
”Joo, se tuntu aika
omituiselta... Kun ei se vasikka tuntunu välittävän mistään, ei
Pikistäkään vaikka se pitää välillä sen päivästä meteliä.”
Juuso vilkaisi jaloissaan
kyhjöttävää koiraa.
”Kun ei tuollakaan
kaupalla kukaan oikein tienny mistä se vasikka oli voinu ilmestyä,
minä sitten lähin sitä seuraamaan.”
”Seuraamaan? Oliko se
menossa jonnekin?”
”Joo oli, se lähti
kulkemaan tuonne mettään päin. Ja katto olkansa yli minua että
tule perässä.”
Miettinen hörppäsi
kahvimukista, mutta silmien tarkka katse ei hellittänyt Juuson
kasvoista. Juuso vilkaisi uudelleen koiraa ja jatkoi sitten
tarinaansa.
”Se vasikka johdatti
minut tuonne mettään, siellä on vähän matkan päässä sellanen
mettäaukio. Sinne se meni ja minä Pikin kanssa perässä.”
Toriseva liikahti.
”Aukio? Mikä aukio? Ei
siellä mitään aukiota oo ollu..”
”Joo, minäkin sitä
vähän ihmettelin, en ollu sitä ennen huomannu vaikka oltiin siellä
päin Pikin kanssa kävelty. Mutta juu, siellä se oli, se aukio. Ja
siellä oli Tapionpöytä ja Lähde. Hieno paikka...”
”Jaa niin se aukio...”
Toriseva näytti
mietteliäältä, katseli kahvimukia piteleviä käsiään kuin
ajatuksissaan.
”Niin? Ja mitä sitten
tapahtui?”, ovensuussa seisova Mäkelä puuttui yllättäen
puheeseen.
Juuso kohautti olkiaan.
”Sinne aukion laitaan
ilmesty yhtäkkiä semmonen vanha nainen ja se vasikka juoksi sen
luo. Se nainen sano, että sillä on kerrottavaa, pyys tulemaan
mukanaan. No minä sitten menin.”
”Sanoko se nainen
nimensä?”
Toriseva oli suoristanut
selkänsä, kuunteli nyt Juuson kertomusta tarkkaavaisesti.
”Joo, se oli Hertta.”
Toriseva ja Mäkelä
huokasivat kuin yhdestä suusta. Juuso katsoi heitä hieman
ihmeissään ja jatkoi sitten.
”Se Hertta vei minut
sellasen pienen torpan luo, siellä se asu sen vasikan kanssa.”
”Ja sielläkö sinä
olet tämän ajan ollut?”, Miettinen selvensi.
”Joo, siellä. Hertta on
kertonu minulle elämäntarinaansa, minä olen sitä äänittäny
tähän sanelukoneeseen. Piki karkasi jossain vaiheessa ja tulin nyt
ettimään sitä. Niin ja hakemaan lisää kasetteja. Lähetään
kohta sinne takasin, se tarina on vielä kesken.”
*****
”No, tämä asia lienee
nyt tällä selvä.” Miettinen ojensi kätensä Juusolle samalla
kun Mäkelä auttoi Torisevan takaisin maijan kyytiin.
”Hyvä että kaikki on
kunnossa.”
Juuso nyökkäsi.
”Juu ei tässä mitään
hätää ole. Oon pahoillani, että pelästytin kyläläiset... Ja
että teiän piti tulla tänne ihan turhalle reissulle.”
”No ei tämä nyt niin
turha reissu ollut... Selvisipä samalla yksi vuosikymmenten takainen
katoamistapauskin.”
Juuso hymyili.
”Se on aika erikoinen
mummo* se Hertta. Siitä tulee hyvä kirja, kun minä puran ne
haastattelunauhat.”
”Ja hyvä, että se
vasikka pääsi takaisin oman laumansa luo.”, huikkasi Mäkelä
maijan takaa.
”Lauman? Ei siellä
muita lehmiä ole, vain se vasikka.”
Juuso katseli ihmeissään
Mäkelää.
”Hertta kerto, että se
oli se vasikka joka hänetkin oli sinne torpalle tuonu.”
SEN PITUINEN SE.
Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.
