Pentti hymyili itsekseen. Joskus asiat vain alkoivat rullata oikeaan suuntaan, melkein kuin itsestään. Tarvittiin vain yksi ohimennen lausuttu sivuhuomautus ja varomaton horjahdus ja kaikki muuttui. Pentin hymy leveni.
Mikä onni, että Juulilla oli ollut työhaastattelu jossain päiväkodissa juuri silloin, kun uurna olisi pitänyt hakea hautaustoimistosta. Ja mikä onni, että Juuli oli soittanut juuri hänelle ja pyytänyt hakemaan uurnan puolestaan. Toisaalta, ketäpä muutakaan tyttö olisi pyytänyt apuun kuin rakasta Pentti-enoaan? Juuli oli aina tuntunut luottavan enoonsa, huolimatta siitä, että eno johdonmukaisesti muisti hänen nimensä väärin.
Pentti irvisti... Pitäisi varmaan lopettaa tytön kiusaaminen. Mutta hän oli jo niin monta vuotta härnännyt Juulia tämän nimestä, että nyt oli vaikeaa yhtäkkiä muuttaa tapojaan. Juuli, mikä typerä nimi! Hän oli kyllä Hilkalle sanonut, että Julia olisi paljon parempi nimi, mutta sisko oli ollut itsepäinen. Jo teininä orpoutunut Juuli oli aivan toista maata: omapäinen kyllä kuten äitinsäkin, mutta myös jotenkin pehmeä ja hellyydenkipeä. Oli äidin kuoleman hetkellä tukeutunut enoonsa ja kaikesta kiusoittelusta huolimatta luottanut enon hyvään tahtoon. Penttiä nolotti, nyt hän ei todellakaan ollut Juulin luottamuksen arvoinen, oliko lie koskaan ollutkaan.
Hautaustoimisto oli ollut juuri sellainen harras hämyinen paikka kuin ne aina olivat. Hautausurakoitsija tosin oli ollut yllättävän hyväntuulinen, ei ollenkaan niin harmaa ja osanottava kuin olisi voinut olettaa. Pullea kirkassilmäinen mies oli ojentanut tuhkauurnan Pentille ja toivottanut iloiselta kuulostavan 'otan osaa suruunne'. Tilanne oli tuntunut hieman kornilta ja Pentti oli halunnut mahdollisimman nopeasti ulos. Siinä kiireessään hän oli kompastunut kynnykseen ja melkein lentänyt nenälleen kadulle. ”Varokaa sitä kynnystä, se on aika korkea.” oli hyväntuulinen äänin neuvonut hautaustoimiston uumenista. No kiitos, olipa kiva kun varoitit..!
Siinä horjahtaessaan ja kompuroidessaan Pentti oli ollut kuulevinaan kilahduksen tuhkauurnan sisältä. Ensimmäinen ajatus oli, että kaikki luut eivät olleetkaan palaneet, mutta sitten Pentti muisti notaarin sanat. Notaari olis sanonut, että Sylvi-tädin testamentti oli hyvin yksinkertainen ja melkein kaikki asiat oli siihen tarkasti kirjattu. 'Melkein kaikki' asiat...
Uurnasta kuulunut kilahdus oli kuulostanut metalliselta ja yhtäkkiä Pentin mieleen oli hiipinyt epäilys. Oliko uurnassa jotain muutakin kuin tuhkaa? Voisiko siellä olla jotain metallista..? Sormus ehkä? Sylvi-tädillä oli vuosia sitten ollut todella kaunis (ja oletettavasti kallis) rubiinisormus jonka hän oli kertonut hukanneensa puutarhassa ruohoa leikatessaan. Mutta kuka leikkaa nurmikkoa rubiinisormus kädessään? Entä, jos Sylvi-täti olikin pitänyt sormuksen piilossa voidakseen jättää sen erikseen Juulille..?
Asiasta piti saada selko, nyt heti, kun uurna vielä oli Pentin ulottuvilla. Juulin bussin lähtöön oli vielä aikaa, joten Pentti ehtisi tutkia uurnan sisällön ennen kuin se siirtyisi Juulin haltuun. Pentti oli hypännyt autoonsa ja huristanut kotiin. Sitten sanomalehtiä keittiö pöydälle ja tuhkat varovasti uurnasta keoksi lehtien päälle. Tuhka on omituista ainetta, se tuntui pöllyävän joka paikkaan vaikka Pentti yritti olla mahdollisimman varovainen, oli jopa sulkenut ikkunan jottei yllättävä ilmavirta sotkisi asioita.
Mutta sieltä, tuhkan keskeltä oli pilkistänyt kirkas metallinen esine. Tallelokeron avain! Sylvi-täti todellakin oli piilottanut omaisuutta testamentin ulkopuolelle! Ja koska Sylvi-täti oli itse antanut ohjeet siitä, että uurna annetaan Juulin haltuun, tallelokeron sisältö oli tietenkin tarkoitettu juuri Juulille.
Mikä onni, että Sylvi-täti oli niin omituinen ja itsepäinen ja halusi tehdä asiat aina omalla tavallaan. Kuka tahansa muu ihminen olisi toimittanut avaimen Juulille jollain varmemmalla tavalla, mutta ei Sylvi-täti. Sylvi-tädin piti aina päästä sanomaan viimeinen sana, myös kuolemansa jälkeen. Pentti oli poiminut avaimen tuhkakasasta, puhdistanut sen ja laittanut housuntaskuunsa. Sitten hän oli ottanut käteensä tuhkauurnan lappaakseen tuhkat sinne takaisin, mutta sileä harmaa esine oli luiskahtanut hänen käsistään lattialle ja särkynyt pieniksi säpäleiksi.
Hetkellisen paniikin jälkeen Pentti oli muistanut keksipurkkina toimineen kannellisen saviruukun, siirtänyt keksit pieneen leipäkoriin ja kaatanut tuhkat varovasti sanomalehdiltä ruukkuun. Täydellistä. Ruukussa ei lukenut mitään eikä siinä ollut mitään koristeita, joten se toivottavasti menisi täydestä.
Ja olihan se ilmeisesti mennyt. Ruukun yllättävä vaihtuminen siihen omituiseen lehmäpurkkiin oli tosin tullut Pentille pienoisena järkytyksenä ja hetken hän oli jo luullut jääneensä kiinni uurnan vaihtamisesta, mutta ilmeisesti Juuli ei ollut huomannut saamassaan saviruukussa mitään erikoista. Testamentin lukeminen oli sujunut odotetulla tavalla ja Martta oli ollut tapansa mukaan tyytymätön. Juuli oli tarjonnut omituisen mauttomia pikkusuolaisia ja pölyiseltä maistuvaa juotavaa.
Paronitar tosin oli aiheuttanut ylimääräistä huolta. Se oli tavoistaan poiketen kerta toisensa jälkeen hypännyt Pentin syliin ja yrittänyt kaivautua housuntaskuun. Siihen taskuun, missä tallelokeron avain oli. Voisiko olla, että kissa haistoi emäntänsä..? Mutta haisevatko tuhkat edelleen ihmiseltä?
Pentti pysäytti autonsa pankin parkkipaikalle ja hymyili. Nyt vain pankkiin ja safiirisormus tallelokerosta parempaan talteen. Joskus asiat vain alkoivat rullata oikeaan suuntaan, melkein kuin itsestään.
*****
Pentti istui jälleen autossaan ja tunnusteli sylissään olevaa paksua kirjekuorta. Tallelokerossa oli tosiaankin ollut jotain mitä ei testamentissa mainittu, mutta sormusta siellä ei ollut ollut. Kirjekuoren sisältö tuntui ohuelta kirjalta. Tärisevin käsin Pentti avasi kuoren ja kurkisti sisään. Ohut kovakantinen muistikirja ja kirje. Henkeä pidätellen Pentti avasi kirjeen:
”Rakas Juuli. Hienoa, löysit avaimen juuri niin kuin olin ajatellutkin. Paronitar on niin viisas ja Hänellä on niin tarkka nenä, tiesin että Hän auttaisi sinua!
Tässä sinulle muistolahjaksi reseptikirjani. Löydät kirjasta ohjeet kaikkiin niihin ihaniin herkkuihin joita olen sinullekin näiden vuosien aikana tarjonnut. Kirjassa on myös ohje Paronittaren porosardiinihillokkeen valmistamiseen sekä sen lakkahillon resepti josta sinä niin kovasti pidät. Kun valmistat ruokasi näiden ohjeiden mukaan, sinusta varmasti tuntuu kotoisalta, aivan kuin minä olisin edelleen siellä pitämässä sinusta huolta.
Muista olla varovainen Pentti-enosi suhteen, hän ei ole ollenkaan niin hyväntahtoinen kuin miltä vaikuttaa. Utelias poika jo lapsesta asti, ja aina rahan perään. Kyseli loputtomasti siitäkin sormuksesta jonka panttasin jo vuosia sitten.
Voi hyvin Juuli ja pidä hyvä huoli myös Paronittaresta. Sinua tuonpuoleisessa hyvällä muistaen Sylvi-tätisi.”
Pentti laski hitaasti kirjeen syliinsä. Hän nosti tärisevän kätensä silmilleen ja hengitti syvään. Joskus asiat rullasivat oikeaan suuntaan juuri ennen kuin kaikki valui hukkaan*, kuin sormien läpi valuva tuhka.
SEN PITUINEN SE.
Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti