2.Juttu - Paronitar - osa 3

Saattelen notaarin ovelle ja kiitän käynnistä. Kohta tämä on ohi, vielä pitää saada suku lähtemään... Palaan olohuoneeseen jossa vallitsi tuohtunut hiljaisuus. Pentti-eno nostaa Paronittaren sylistään lattialle (neljättä kertaa tänään, mikä ihme Paronitarta vaivaa?) ja rykäisee.

”Niin. Eiköhän se mennyt ihan niin kuin oletimmekin. Mukavaa, että Julia sai talon ja Kreivittären, ja vielä jäähyväiskirjeenkin Sylvi-tädiltä.”

”Paronittaren. Ja minä olen Juuli.”, korjaan hajamielisesti. Pentti-eno tuntuu aina muistavan kaikkien nimet väärin*. Aika hellyttävää...

”Niin, tietysti, Juuli.”

”Minua kyllä ihmetyttää ettei Sylvi-täti jättänyt enempää omaisuutta meille viidelle jaettavaksi.”, Martta-serkku sanoo nyreänä. Niinpä niin, Martta on aina osannut arvostaa omaisuutta. Eevi-serkku, Markku-eno ja Kylli-täti katselevat vaivautuneena käsiään.

”No mutta onhan se kymppitonnikin jotain, varsinkin näinä aikoina.”, sanoo Pentti-eno ja hymyilee minulle rohkaisevasti. ”Ihan reilulta tämä minusta vaikuttaa. Jahas, pitääpä sitten varmaan lähteä ennen kuin sade yltyy vielä rankemmaksi. Kiitos Julia tarjoomisista, olivat oikein maukkaita.”

”Pölyisiltä ne minusta maistuivat...”, Martta-serkku mutisee, mutta nousee kuitenkin kuuliaisesti lähteäkseen. Koko suku tuntuu aina toimivan Pentti-enon esimerkin mukaan.

Suku siirtyy eteiseen ja kerääntyy avoimelle ovelle. Sade on voimistunut ja Eevi-serkku ottaa sateenvarjotelineestä varjon. ”Palautan tämän myöhemmin, kävin juuri kampaajalla.” Jään kynnykselle katselemaan kuinka suku kiirehtii tien varteen pysäköityjen autojensa luo. Sadeverhonkin läpi näen kuinka pehmoinen tuhkapilvi laskeutuu avatusta sateenvarjosta Eevi-serkun permanentatuille kiharoille. Sylvi-täti ei ole koskaan pitänyt tavaroiden lainailijoista...

Ihanaa, nyt tämä on ohi ja talo jälleen hiljainen! Otan käteeni notaarin antaman kirjekuoren jonka päälle on kirjoitettu nimeni. Käsiala on huolellista mutta kiemuraista, Sylvi-tädin käsialaa. Mitä ihmettä Sylvi-tädillä vielä on asiaa? Menen keittiöön, laitan kahvin valumaan ja istun pöydän ääreen. Vilkaisen Paronitarta joka puuhailee hiirenkolon läheisyydessä. Kai tämä kirje pitää lukea.

”Rakas Juuli. Nyt kun luet tätä kirjettä, minä olen jo poissa. Jätin sinulle ja Paronittarelle talon jotta voitte jatkaa elämää kaikessa rauhassa aivan kuin minä olisin vielä paikalla. Jätin sinulle myös jotain muuta josta en halua muun suvun tietävän, en Martan varsinkaan.”

Mitä? Salainen testamenttilahjoitus? Työnnän Paronittaren sylistäni ja jatkan lukemista.

”Olen piilottanut tallelokeron avaimen sellaiseen paikkaan ettei sitä löydä kukaan muu kuin sinä. Avaimeen on hierottu kissanminttua joten seuraa Paronitarta, Hän auttaa sinua löytämään sen. Tallelokerossa on sinulle lahja jonka avulla sinun on helpompaa jatkaa elämää ilman minun apuani ja neuvojani.”

Hyvänen aika... Tallelokero?! Sydämeni jyskytys tuntuu kurkussa asti!

”Toivottavasi ymmärsit perunkirjoituksessa tarjota suvulle juotavat kristallilaseista, Kunnon Ihmiset eivät käytä muovisia pikareita. Sinulle hyvää jatkoa täältä rajan takaa toivottaen Sylvi-tätisi.”

Päässäni pyörii. Avain. Mistä ihmeestä minä sen löytäisin?

Vilkaisen Paronitarta joka jälleen puuhastelee keittiön nurkassa hiirenkoloa nuuskien. Paronitar auttaisi minua löytämään avaimen. Mutta mitä se – siis Hän on tänään tehnyt? Pudottanut tuhkauurnan lattialle, hakeutunut tavoistaan poiketen syliini ja tutkinut vanhaa hiiretöntä hiirenkoloa. Mitä yhteyttä näillä asioilla on?

Tuhkat! Tuhkaa pitkin lattioita ja minun käsissäni ja vaatteissani, tuhkakeko hiirenkolon edessä. Avain oli tuhkauurnassa! Riemastun, niin tietenkin, niin sen täytyi olla! Mutta sitten vakavoidun. Jos avain tosiaan oli tuhkan seassa tuhkauurnassa, miksi minä en nähnyt sitä kun lakaisin lattioita?

Rypistän kulmiani ja ajattelen ankarasti. Hiirenkolo. Sen edessä oli suurin keko tuhkaa. Voisiko olla, että avain on lentänyt hiirenkolosta sisään?

Hyppään pystyyn ja ryntään keittiön nurkkaan. Hätistän Paronittaren tieltä ja asetun lattialle mahalleni. Kurkistan hiirenkolosta sisään, mutta seinän välissä on pilkkopimeää enkä näe mitään. Nousen kiireesti pudottaen selkääni kiivenneen Paronittaren lattialle, loikkaan keittiön laatikoston luo ja kaivan laatikosta taskulampun. Sitten uudelleen lattialle makaamaan. Osoitan valon hiirenkolosta sisään, mutta en näe muuta kuin hienon kerroksen tuhkaa ja lattialautojen välissä olevan raon.

Hitto, avain on liukunut raosta lattian alle! Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Loikkaan jälleen pystyyn ja ryntään eteisen kaapille. Jostain syystä Sylvi-täti on pitänyt siellä sorkkarautaa ja nyt sille tulisi tarvetta. Juoksen posket hehkuen takaisin keittiöön ja asettelen sorkkaraudan hiirenkoloon.

Sitten pysähdyn. Mitä minä olen tekemässä? Aionko oikeasti repiä keittiön jalkalistan ja lattian auki? Kuinka paljon hävityksen korjaaminen tulisi myöhemmin maksamaan?

Kyllä aion. Talo on nyt minun ja saan tehdä* sille mitä haluan. Ja ehkä Sylvi-täti on jättänyt minulle pesämunan tallelokeroon... Sen avulla saan varmasti keittiön lattian jälleen korjattua. Rohkeasti vaan!

Työnnän sorkkaraudan tukevammin hiirenkoloon ja väännän.

*****

Kumma Juttu... Miksi Paronitar käyttäytyy niin omituisesti? Missä avain on ja mitä löytyy tallelokerosta?

Lukija, tiedätkö miten Juttu päättyy? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 23.9.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Paronitar - Lorun Loppu