Telle astuu
poliisilaitoksen ovesta kadulle ja vetää syvään henkeä. Kalvakas
auringonvalo häikäisee silmiä, viileä tuulenvire tuntuu
jääkylmältä hien kostuttamalla iholla. Miksei miehet koskaan voi
tehdä niin kuin niiden pitäisi?!
Se oli aivan
yksinkertainen suunnitelma. Petteri tuli rantaan juuri sopivalla
hetkellä, juuri kun Juha oli vetänyt viimeisen henkäyksensä,
aivan kuten Telle oli suunnitellut. Sitten paljon hysteeristä itkua,
sekavaa sopertamista kuinka Juha oli taas uhannut tappaa, kuinka se
oli ollut itsepuolustusta, vahinko, kuinka kaikki luulivat, että
Juha oli mukava mies eikä kukaan nyt uskoisi Telleä. Ja Petteri
lohdutti ja sanoi, että ei hätää, hän hoitaisi asian. Juuri
niin kuin Telle oli suunnitellut.
Loppu olikin sitten ollut
helppoa. Petteri jopa veti veitsen Juhan rinnasta jättäen siihen
omat sormenjälkensä. Tämä oli ollut bonus, Tellen ei tarvinnut
asetella veistä Petterin käteen hänen maatessaan Juhan ruumiin
päällä. Pieni hymynkare värehtii Tellen suupielessä: kukapa
olisi uskonut, että se vanha 'saippua sukassa'-kikka toimisi niin
hyvin. Petteri oli lyyhistynyt ääntä päästämättä kasaan.
Näyttämö oli valmis.
Sitten vain veitsi
sormenjälkineen muovipussiin ja pois paikalta. Veitsen vieminen
Juhan pukukaappiin oli ollut yhtä helppoa kuin ennenkin, olivat
pelastuslaitoksella jo tottuneet siihen, että Telle toi Juhan eväät
juuri niihin aikoihin. Veitsi ja eväät kaappiin ja kaikki oli
valmista. Sitten vain odottelemaan, että ruumiit löytyisivät.
Juuri niin kuin Telle oli suunnitellut.
Mutta sitten asiat
olivatkin saaneet kumman käänteen. Pelastuslaitokselta tietenkin
soitettiin, että Juha ei ollut tullut töihin. Mutta poliisista ei
otettu yhteyttä löytyneestä avomiehestä. Telle odotteli
seuraavaan päivään ja meni sitten tekemään Juhasta
katoamisilmoituksen. Mutta kuinka oli mahdollista ettei ruumiita oltu
löydetty? Ne olivat aivan näkyvillä siellä rantakivikolla.
Olisiko eläimet voineet raahata ne veteen..?
Telle vilkaisee
ympärilleen. Ilma on kaunis ja ihmiset kulkevat kadulla kiireettä,
huolettomina. Telle tuntee uuden vilunväristyksen. Nyt hän tietää
miksi ruumiita ei oltu löydetty. Petteri ei ollutkaan ollut kuollut
vaikka Telle oli lyönyt niin kovaa kuin jaksoi ja vielä
huolellisesti tarkistanut pulssin. Miten tämä oli mahdollista?
Miksei miehet voi ikinä tehdä niin kuin niiden pitäisi?!
Ironisinta kaikessa oli
se, että Juha todellakin oli ollut mukava mies. Mukava, leppoisa,
turvallinen, huumorintajuinen, huolehtivainen. Elämä oli helppoa ja
tasaista, kaikki oli kunnossa ja paikallaan. Mutta Telle ei halunnut
helppoa ja tasaista. Telle halusi vauhtia ja draamaa ja juhlia ja
kimallusta! Tasainen turvallinen arki tuntui ahdistavalta vankilalta
ja Tellen oli yhä vaikeampi sietää tilannettaan.
Telle oli suunnitellut
lähtöä jo kauan, kun Juha itse yllättäen tarjosi ratkaisun.
”Kulta, laitetaan mulle henkivakuutus isolla summalla, niin että
jos mulle tapahtuu jotain, sulla ei ole hätää.” Sillä hetkellä
Telle tiesi kuinka hän pääsisi tukalasta tilanteesta ja saisi
vielä mukavan pesämunan tulevaa varten. Telle huolehti toki, että
myös hänelle itselleen avattiin henkivakuutus. Telle ei ollut tyhmä
eikä hän aikonut jäädä kiinni.
Todellinen
onnenkantamoinen oli tavata Petteri. Kuinka sattuikaan, että
baaritiskillä juuri Tellen viereen istui juuri tämä herkkäuskoinen
maalaispoika juuri sillä hetkellä, kun Telle tarvitsi sopivan
syntipukin. Ja kuinka sattuikaan, että Petteri oli niin
saman näköinen kuin Juha... Ehkä poliisi ajattelisi teon syyksi
identiteettivarkauden tai jotain muuta kummallista? Sen varalta Telle
oli työntänyt Juhan lompakon Petterin takataskuun.
Petteri oli heti uskonut Tellen surullisen tarinan väkivaltaisesta narsistiavomiehestä ja muutaman kyynelten sävyttämän sänkyreissun jälkeen syntipukki oli kiltisti lieassa.
Petteri oli heti uskonut Tellen surullisen tarinan väkivaltaisesta narsistiavomiehestä ja muutaman kyynelten sävyttämän sänkyreissun jälkeen syntipukki oli kiltisti lieassa.
Ja nyt Petteri istuu
poliisilaitoksella muistinsa menettäneenä eikä Juhan ruumista
vieläkään ole löydetty. Kuinka kauan siinä menee ennen kuin
kadonnut julistetaan kuolleeksi ja vakuutusrahat maksetaan? Seitsemän
vuotta..? Ja entä jos Petterin muisti palautuu ja hän kertoo
poliisille koko tarinan? Ei, Tellellä ei totisesti ollut aikaa
odottaa! Juha pitää löytää nyt heti tai kaikki on hukassa.
Telle rypistää kulmiaan.
Lähestyvän ambulanssin sireeni häiritsee keskittymistä... Siellä
rannalla Petteri oli sanonut, että siinä lähellä oli paikka josta
Juha ruumista ei koskaan löydettäisi eikä Tellen tarvitsisi enää
pelätä kiinnijäämistä. Olisiko Petteri tokkurastaan huolimatta
raahannut Juhan sinne*? Voisiko tilanteen vielä pelastaa?
Telle nostaa katseensa,
ryhdistäytyy ja astuu suojatielle. Katseessa on terästä, askel
määrätietoinen. Hän löytää Juhan vaikka henki menisi!
Ambulanssin sireeni kuuluu aivan vierestä, jarrut kirskuvat ja auton
torvi tööttää äkäisesti. Miksei miehet koskaan voi tehdä
niin kuin niiden pitäisi?
SEN PITUINEN SE.
Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti