11.Juttu – Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto – osa 3

Piritta istuu sohvalla jalat kippurassa rintaa vasten. Pehmeä viltti lämmittää mukavasti pyöreää vartaloa, kissan hiljainen hyrinä sylissä rauhoittaa mieltä. Kyyneleet valuvat pitkin punoittavia poskia, pyörähtävät nenänpielestä ylähuulelle, kutittavat mennessään.

Pirittan kosteat silmät seuraavat tiiviisti lattialla peuhaavia pentuja. Tytöille on nyt annettu nimet: Maria, Bertta ja Totti. Piritta hymyilee, hän ei muista koskaan olleensa näin onnellinen. Sydän tuntuu pakahtuvan eikä kyynelille näy tulevan loppua.

”Kissat on tosiaan rauhoitettu”, oli eläinlääkäri Jelena sanonut.
”Ne vain nukkuvat, sydämet lyövät tasaisesti eikä vaaraa ole. Ne heräävät kyllä aikanaan.”

Jelenan määrityksen mukaan pennut ovat 10 viikkoisia, eivät siis vielä virallisessa luovutusiässä. Koko pieni perhe on hyvin ravittu, turkit ovat puhtaat ja kynnet lyhyet. Näitä kissoja on pidetty hyvin, joku on niitä hoitanut. Mutta onko niitä rakastettu?

”Sanoit, että löysit kissat tästä korista ulko-ovesi pielestä..?”
Piritta rypistää kulmiaan. Hän ei olisi halunnut selittää lääkärille tarkemmin mitä oli tapahtunut. Lääkärin kiinteä katse oli kuitenkin vaatinut vastausta.

”Niin. Ovikello soi ja oven takana oli tämä kori. Ei ketään ihmisiä eikä viestiä, ei mitään selityksiä.”
Lääkäri oli näyttänyt epäilevältä ja Piritta oli hermostuksissaan tullut kertoneeksi enemmän kuin oli aikonut.

”Annukka oli varmaan tullut katumapäälle ja palauttanut Herttuattaren. Luulee varmaan nyt saavansa anteeksi.”
Lääkäri oli tuijottanut Pirittaa tarkasti.
”Annukka? Onko siis joku varastanut nämä kissat sinulta?”

Piritta oli jo unohtanut missä oli, korissa rauhallisesti hengittävät kissat olivat vieneet hänen huomionsa.
”Juu, Annukka se varmasti oli joka Herttuattaren vei sillon aikoinaan.”
”Aikoinaan? Ovatko kissat olleet kauan kadoksissa?”

”32 vuotta. Eilen oli vuosipäivä.”
Piritta oli havahtuneet toimenpidehuoneessa vallitsevaan hiljaisuuteen. Lääkäri näytti jähmettyneen paikoilleen, mutta liikahti sitten ja selvitti kurkkuaan.

”Tuota... Ymmärräthän sinä, ettei mikään kissa elä kolmeakymmentäkahta vuotta? Jos sinulta joskus aiemmin katosi kissa, tämä ei voi olla se sama.”

Piritta oli räpäyttänyt silmiään kuin häikäistyneenä ja puristanut sitten huulilleen hymyn.
”Juu niin tietenkin. Kyllä minä sen tiedän, tietysti tiedän. Tämä emokissa on vain ihan saman näköinen kuin Herttuatar, ei muuta.”

Pirittan poskia kuumottaa, häntä suututtaa edelleen lääkärin tunkeilevat kysymykset. Mitä se kellekään kuuluu kuinka vanha hänen kissansa on! Herttuatar on Herttuatar, kyllä kai hän nyt oman kissansa tuntee?

Lopulta lääkäri oli lopettanut tenttaamisen ja ottanut kissoista verikokeet. Pirittan oli määrä saada tulokset Loppiaisen jälkeen ja sitten tiedettäisiin olivatko kissat terveitä ja rokotukset ajan tasalla.

*****

Herttuatar oli lopulta herännyt unestaan ja katsellut ensin hämmentyneenä ympärilleen. Hän oli varmistanut, että pennuilla oli kaikki hyvin ja huolinut sitten hieman Almo Nature kana-juusto märkäruokaa. Pure Natural kuivamuonaan Herttuatar ei ollut koskenut, vaikka makuna olikin lohi.

Pentujenkin herättyä Herttuatar oli tuntunut rauhoittuvan, hän oli istunut korin vieressä lattialla ja tuijottanut Pirittaa tarkkaavaisesti. Piritta oli tuntenut itsensä levottomaksi; Herttuattaren katseessa oli jotain vierasta...

Eläinsairaalan puodista Piritta oli saanut ostettua kissaperheelle kaiken tarpeellisen ensimmäisiä päiviä varten ja tänään hän oli käynyt eläinkaupassa hakemassa lisää ruokaa, leluja ja hiekkalaatikon. Samalla hän oli hakenut itselleen pullollisen kuohuviiniä.

Lopulta, tänä iltana Herttuatar oli lakannut tuijottamasta ja hypännyt Pirittan syliin. Nyt jos koskaan on aihetta juhlia! Sohvapöydällä on lautasellinen homejuustopipareita ja lasillinen helmeilevää. Tämä on täydellinen ilta.

Kännykkä surahtaa sohvapöydällä ja Herttuatar nostaa päätään. Piritta kaappaa puhelimen, näytössä lukee Äiti.
”Hei äiti, et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”
”No hei kulta. No mitä?”

”Herttuatar tuli takaisin! Ja hänellä on kaksi pentua mukana. Voitko kuvitella, Annukka katui viimeinkin tekosiaan ja toi Herttuattaren takaisin?!”

Puhelimen toisessa päässä vallitsee hiljaisuus.

*****
Kumma Juttu... Kuka toi kissat Pirittan ovelle? Onko Annukka tosiaankin syyllinen? 

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan selviääkö Herttuattaren kohtalo. 

Meillä on viikko aikaa keksiä Jutulle jatko. Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 24.2. 

Tämän kertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun satoon. Uusi kilpailu alkaa maanantaina 19.2.;tervetuloa mukaan!
Tekijä klo Ei kommentteja:

11.Juttu – Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto – osa 2

Pirittan sydäntä särkee... Ilkeä hovimestari on nostanut nukkuvan kissaperheen koriin ja jättänyt heidät talliin, kauas kotoa. Kyyneleet valuvat nyt vuolaasti, Ikävä ja suru saa naisen vääntelehtimään. Olisipa tämä päivä jo ohi, olisipa jo huominen!

Ovikello soi. Piritta hätkähtää, haukkoo henkeään. Silmät etsiytyvät olohuoneen nurkassa raksuttavaan kaappikelloon. Kuka on hänen ovellaan keskellä yötä? Kello on kohta kaksitoista eikä Pirittalla ole ystäviä jotka vain ilmestyvät ovelle mitään ilmoittamatta.

Piritta pyyhkii nopeasti kosteat silmänsä ja kaivautuu viltin alta jaloilleen. Yöllinen vieras ei voi tietää mitään hyvää... Pitäisikö vain olla hiljaa, ehkä vieras lähtee pois? Elokuvan äänten hiljennyttyä hiljaisuus tuntuu painostavalta.

Kuin tahtomattaan Piritta kävelee ovelle. Hän pysähtyy kuuntelemaan, mutta hiljaisuus jatkuu. Vai kuuluuko käytävästä liikettä? Hengitystä..? Varovasti Piritta avaa välioven ja kurkistaa ovisilmästä käytävään. Mustaa. Käytävän valot ovat sammuneet.

Piritta pidättää hengitystään, käsi siirtyy ulko-oven lukolle. Hänen on pakko kurkistaa, varmistaa ettei käytävässä vaani ketään. Lukko kääntyy hitaasti auki ja ovi raottuu. Piritta pitää toisella kädellään kiinni ovenkahvasta, valmiina vetämään oven kiinni, valmiina huutamaan.

Olohuoneen himmeä valo luo hitaasti kasvavan valokiilan käytävään. Ei ketään. Käytävä on tyhjä, ei ketään missään. Piritta huokaisee syvään, hän ei ollut huomannut pidättäneensä henkeään. Jostain Pirittan jaloista kuuluu heikko ääni, vaimea ynähdys.

Lattialla oven vieressä on laakea kori jossa makaa neljä kissaa syvässä unessa. Yksi kissoista on täysikasvuinen, muut kolme pentuja. Piritta jähmettyy paikoilleen. Herttuatar on palannut kotiin.

*****

Piritta istuu eläinsairaala Aistin odotushuoneessa ja katselee viereisellä tuolilla korissa nukkuvaa kissaperhettä. Kissat eivät ole heränneet koko aikana, eivät edes yöbussin takapenkin humalaiset örisijät olleet häirinneet heidän syvää untaan.

Piritta ojentaa varovasti kätensä ja silittää emokissan kiiltävää kylkeä. Kissa on lämmin ja pehmoinen, kylki nousee ja laskee tasaisesti hengityksen tahdissa. Piritta tuntee sydämen tykytyksen kämmentään vasten, silmät täyttyvät kyynelistä.

Herttuatar on aivan saman näköinen kuin lähtiessään. Kissaa tutkiessaan Piritta oli nostanut hänen päätään nähdäkseen kasvot. Otsan himmeä valkoinen laikku oli edelleen siinä, vasemman korvan juuressa, kuin hämmästyksestä kohollaan oleva kulmakarva.

Tasaisen vaaleanharmaan kissan kippuralla olevassa etutassussa näkyy tuttu varpaat juuri ja juuri peittävä valkoinen sukka. Piritta oli aina ajatellut, että kaikkien neljän tassun valkoiset varpaat olivat ohuesta valkoisesta langasta virkatut pitsisukat.

Piritta hymyilee. Hienot naiset peittävät varpaansa, myös kotioloissa. Ja Herttuatar on totta tosiaan Hieno Nainen, varsinainen leidi. Mutta miksi Herttuatar oli lähtenyt synnyttämään pentunsa johonkin muualle? Eikö hän ollut tiennyt, että Piritta olisi halunnut auttaa?

”Kuusela!”
Piritta hätkähtää. Lopultakin on heidän vuoronsa! Varovasti Piritta nostaa korin kallisarvoisine lasteineen ja kävelee lääkärin vastaanottohuoneeseen.

*****

Kumma Juttu... Onko tämä tosiaankin Herttuatar? 32 vuoden jälkeen..? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun satoon.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 16.2.

Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto - osa 3
Tekijä klo Ei kommentteja:

11.Juttu – Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto – osa 1

Kiitos sanoista Jonna!

Piritta istuu sohvalla jalat kippurassa rintaa vasten. Pehmeä viltti lämmittää mukavasti pyöreää vartaloa ja antaa samalla lohtua. Kyyneleet valuvat pitkin kalpeita poskia, pyörähtävät nenänpielestä ylähuulelle, kutittavat mennessään.

Piritta kurkottaa kätensä kohti nessupakettia ja niiskaisee. Miksi hänen täytyy aina kiusata itseään? Eikö olisi jo aika unohtaa?

TV-ruudulla välähtelevät värikkäät kuvat valaisevat hämärän huoneen. Luihun näköinen hovimestari Edgar tarjoaa huumaavaa maitoa avuttomille kissoille ja tapansa mukaan Pirittan sydäntä kouraisee.
”Älkää juoko sitä! Ettekö huomaa, että sillä on pahat mielessä?”

Piritta kyllä tietää kuinka tässä käy. Disneyn Aristokatit on hänen rakkain elokuvansa, hän on katsonut sen kerran vuodessa jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Kerran vuodessa, aina tänä samana päivänä.

Piirroskissat lipittävät pahaa aavistamatta maitoa tarjotulta lautaselta ja Pirittan on pakko sulkea silmänsä. Kolmekymmentä vuotta... Enemmänkin, Herttuatar katosi vuonna 1986. 32 vuotta ikävää, painajaisia ja ahdistusta.

*****

Se oli ollut mukava joululoma. Piritta oli saanut joululahjaksi Aristokatit-videon ja oli perheen ivailusta huolimatta katsonut sen uudestaan ja uudestaan. Äiti oli yrittänyt muistutella lähestyvästä kevätlukukaudesta ja kirjoituksista, mutta Piritta ei ollut lotkauttanut korvaansakaan.

Hän oli käpertynyt sohvalle viltin alle, villasukat jalassa ja Herttuatar kehräämässä vatsan päällä. Sohvapöydällä käden ulottuvilla oli lautasellinen piparkakkuja ja iso lasillinen maitoa. Pipareiden päälle oli ennen paistamista laitettu ohut tähden muotoinen siivu sinihomejuustoa.

Tätä erityistä jouluherkkua mutustellessa Piritta ja Herttuatar olivat katselleet piirroskissojen selviytymistarinaa ja joka kerta Piritta oli tuntenut sydämensä pakahtuvan, kun hovimestari lähestyi kissoja maitolautanen kädessään.

Piritta oli rakastanut kissaansa hurjalla kiihkolla. Kukaan ei tekisi pahaa hänen Herttuattarelleen! Kissan tasainen hyrinä oli rauhoittanut videota katselevaa liikutuksesta tärisevää hentoa tyttöä ja elokuvan onnellinen loppu oli tuntunut aina yhtä suurelta helpotukselta. Ja sitten serkut olivat tulleet kylään.

Riehakas Annukka ja vaisu ja kyräilevä Lasse olivat kaksoset, kuin toistensa kopiot mutta luonteiltaan vastakkaiset. Annukka oli kyllä mukava, mutta Pirittaa ei miellyttänyt serkun levottomuus ja rämäpäisyys.

Lassesta Piritta olisi pitänyt enemmän, mutta juroon poikaan ei tahtonut saada yhteyttä. Tänä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä serkkujen saapuminen oli tuntunut tavanomaistakin häiritsevämmältä; Piritta olisi halunnut rauhassa uppoutua Aristokattien maailmaan.

Herttuatar ei pitänyt kaksosista. Annukkaa hän juuri ja juuri sieti, mutta Lasse ei päässyt kissaa lähellekään, ei vaikka kuinka maanitteli. Annukka tiesi hyvin kuinka rakas Herttuatar oli Pirittalle ja härnäsi serkkuaan sydämensä kyllyydestä.

”Onpas siitä tullu lihava! Kato nyt miten sen vatta pömpöttää... Pitäiskö sun laittaa se laihdutuskuurille?”
Piritta lankesi aina serkun asettamaan ansaan ja tulistui.
”Se on HÄN eikä se! Eikä se ole lihava! Tai siis hän... Ei Herttuatar ole lihava, itte olet!”

Annukka oli aina ollut sellainen: kiusantekijä, riidankylväjä, rauhanrikkoja. Annukka sai aina Pirittan käyttäytymään lapsellisesti ja se raivostutti Pirittaa entistä enemmän. On vaikeaa hillitä itseään, kun näkee punaista...

Ja sitten, vuoden kolmantena päivänä, Herttuatar oli kadonnut. Piritta oli laskenut hänet ulos aamupyrähdykselle kuten aina, mutta tällä kertaa kissa ei palannutkaan ikkunan taakse naukumaan aamiaistaan.

Puoliltapäivin Piritta oli lähtenyt etsimään kissaansa, oli kiertänyt talon ja tontin, oli huhuillut ja maanitellut. Aamulla oli satanut lunta joka oli peittänyt kaikki jäljet eikä Pirittalla ollut aavistustakaan mihin Herttuatar olisi saattanut lähteä.

Kotiin palttuaan Piritta oli löytänyt keittiön nurkasta lautasen jolla oli vielä hieman maitoa jäljellä. Kääntyessään hitaasti ympäri hän oli kohdannut Annukan ivalliset silmät. Serkku seisoi keittiön ovella kasvoillaan ilkeä virnistys.

Se oli viimeisten kertojen päivä. Viimeinen päivä, kun hän näki rakkaan Herttuattarensa. Viimeinen päivä, kun hän näki serkkunsa. Viimeinen päivä, kun hän oli herännyt onnellisena.

*****

Kumma Juttu... Mihin Herttuatar katosi? Oliko Annukalla tosiaankin sormensa pelissä..? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun satoon.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu Ystävänpäivänä 14.2.

Herttuatar, helmeilevä ja homejuusto - osa 2
Tekijä klo Ei kommentteja:

10.Juttu – Naapuri – LORUN LOPPU

Työvuoro ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Baari oli hiljainen, kanta-asiakkaat miehittivät tapansa mukaan lähiökuppilan nurkkapöydät ja tiskillä oli muutama hiljainen notkuja. Tylsää.

Kaarina hinkkasi pyyhkeellä jo valmiiksi kuivattuja ja kiiltäviä tuoppeja. Perjantaiaamuna baari oli aina putipuhdas, kun torstain vuorolaisella ei ollut muuta tekemistä kuin siivota.

Silmät etsiytyivät vähän väliä baarin takaseinällä matelevaan kelloon. Kellon vieressä oli himmeä ja tahriintunut kyltti: Tätä kelloa on mahdoton varastaa, henkilökunta tuijottaa sitä herkeämättä. Mukahauska kyltti nauratti tänään vielä tavanomaistakin vähemmän.

Kaarinan katsellessa minuuttiviisari nytkähti kuitenkin eteenpäin. Toivo ei siis ollut menetetty, vuoro päättyisi aikanaan. Vielä puoli tuntia pilkkuun ja sitten pääsisi puhelimeen. Holkki eli onneksi samanlaista päivärytmiä kuin Kaarina, aamuyö oli paras aika tehdä suunnitelmia.

Paitsi tietysti jos Holkki sattui olemaan keikalla. Kaarinan mieleen palasi Joonaksen kitara. Stratocaster... Tästä Holkki olisi todella kiinnostunut! Ei jokaisella muusikonalulla sellaista aarretta ollutkaan. Joonas taisi olla rikkaasta suvusta.

”Anna vielä yks!”
Kaarina vilkaisi tiskille hoiperrellutta kantapeikkoa. Katse haritti ja puhe sammalsi, ilta oli jatkunut jo pitkään. Aikaa toki olisi vielä, mutta Kaarinaa ei huvittanut kanniskella sammuneita taksiin. Ei tänä iltana.

”Eiköhän se ole sun aika lähteä jo kotiin päin Kalle.”
Kallen pää nyökähteli ja silmät yrittivät hahmottaa mistä ääni kuului.
”Eiku... Eiku mä vielä yhen... Kyllä sä yhen voit myyä...”
Kaarina huokaisi ja pudisteli sitten tiukasti päätään.

”Juu voin, mutta en myy. Kalle on ny saanu maljansa täytenä.”
Kalle jäi hetkeksi puntaroimaan kuulemaansa, Kaarinan vastaus ei heti auennut. Lopulta 'en myy' näytti uppoavan miehen tajuntaan.
”Aijjaa. No joo.”

Niine hyvineen horjuva mies kääntyi epävarmasti ja suuntasi katseensa kohti ovea. Kaarina katseli kuinka Kalle yritti tapansa mukaan avata ovea saranapuolelta kunnes onnistui lopulta selvittämään tiensä baarista kadulle. Yksi vähemmän.

*****

”No mitä.”
”Onko tilanne päällä?”
”Ei.”
”Pitäis olla. Eikö sulle riitä hommia?”
”Eläpä alota. Keikalle menossa just. Oliks sulla jotain?”
”No oli. Siis on. Oisitko Stratocasterista kiinnostunu?”
”Täh? Jaa aidosta vai?”
”Juu, kyllä se mun tietääkseni on aito. Ei taida sulla vielä sellasta ollakaan...”
”No ei... Missä?”
”Entä kiinnostasko sämpläyspöydät ja sen tyyppiset kamat?”
”No jumalauta kyllä kiinnostaa! Missä sellasia on?”
”Muistatko sen mun vastapäisen naapurin? Sen opiskelijapojan?”
”Joo. Mitä siitä?”
”Kävitte siellä vähän etuajassa. Se oli just hakemassa omia musiikkikamojaan Matkahuollosta kun olitte siellä keikalla.”

Hiljaisuus.

”Niin että olisko kannattanu odottaa vielä pari viikkoo niinku mä sanoin?”
”No joo joo, älä räkytä. Pitää käydä siellä uuestaan.”
”Jep. Käykääpä varsin.”
”Nyt pitää mennä. Moi.”

Kaarina hymyili itsekseen. Pian olisivat lähiöbaarin iltavuorot ikävä muisto vain.

SEN PITUINEN SE.
Tekijä klo Ei kommentteja:

10.Juttu – Naapuri – osa 3

Huoltomies Kärppä puuhaili edelleen ovikellon parissa. Työ ei sujunut yhtään nopeammin vaikka Vikke olikin laitettu makuuhuoneen oven taakse pois tieltä.

”Kestääkö vielä kauan? Mun pitää kohta lähteä töihin.”
Kärppä murahti. Mies oli kyllä harvinaisen epäsosiaalinen, ei juurikaan jutellut. Töitäkin teki kuin tuntipalkalla, valmiilla ei ollut niin hätä.

Kaarinaa ärsytti miehen jöröys. Jo on hitto jos ei siitä saa sanaakaan ulos! Yllättäen mies suoristi selkänsä ja vilkaisi Kaarinaa olkansa yli.
”Se kannattas varmaan teijänkin laittaa tähän turvalukko.”

Kaarina suorastaan mykistyi. Sehän puhui!
”Jaa... Ai miten niin?”
Kärppä kohautti olkiaan ja jatkoi ovikellon räpläämistä.
”Täällon ollu paljon kotimurtoja viime aikoina.”

Kaarina tuhahti.
”Pyh, ainahan niitä on ollu.”
”Joo, mutta ei tässä talossa.”

Kärppä suoristi jälleen selkänsä ja nousi seisomaan.
”Nonni, nyt se toimii.”
Kaarina tuijotti miehen selkää kulmat rypyssä.
”Joo kiva, kiitos. Mutta siis onko tässäkin talossa käyny varkaita?”

”Joo. Tossa vastapäätä. Veivät telkkarit ja kaikki. Asukkaalla oli onneks kaikkein arvokkain omaisuus mukana. Mutta jännä että se ryöstettiin heti kun oli tänne muuttanu. Terve vaan.”
Niine hyvineen mies poistui ja Kaarina jäi suu auki eteiseen.

*****

Joonas avasi oven ja hymyili tunnistaessaan naapurinsa.
”Terve Kaarina. Haluatko tulla sisään? Voisin laittaa kahvit...”
”Ei kun mä sitä, kun kuulin että sulla oli käyny varkaita. Oleksä kunnossa? Veivätkö paljonkin tavaraa?”

Joonas pudisteli päätään murheellisen näköisenä.
”Joo, toissapäivänä olivat käyneet. Veivät kaiken rahanarvosen minkä irti saivat.”
”Oh hoh... No mites sä nyt pärjäät? Tuleeko vakuutusyhtiöstä jotain takasin? Kai sulla oli vakuutus..?”

”Eikun eihän nää tavarat mun oo, määhän oon vuokrannu tän kämpän kalustettuna. Ja vuokraisännällä on kyllä vakuutus.”
Kaarina nyökkäsi ja hymyili.
”No hyvä homma!”

”Niin, ja noi mun sämpläyspöydät ja muut musiikkivehkeet ei vielä ollu täällä, olin just niitä Matkahuollosta hakemassa kun ne varkaat oli käyny. Ne ne vasta arvokkaita onkin!”

”Ahaa, no hyvä juttu! Ehin jo säikähtää...”
”Juu, kaikki hyvin. Mutta kiitos kun tulit kysymään. Mun pitää nyt mennä, toi mun Strato pitää virittää kuljetuksen jälkeen.”

Kaarina sulki ovensa ja laski Vikin makuuhuoneesta eteiseen. Pikkukoira kieppui innokkaana emäntänsä jaloissa, mutta Kaarina ei nyt huomannut sitä. Strato... Siis Stratocasterko? Joonaksella oli käynyt tuuri.

*****

Kumma Juttu... Onko Kaarinankin koti vaarassa? Miksi varkaudet alkoivat kun Joonas muutti taloon..?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko varkaat kiinni.

Meillä on viikko aikaa keksiä Jutulle jatko. Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 10.2.

10.Juttu - Naapuri - Lorun Loppu
Tekijä klo Ei kommentteja:

10.Juttu – Naapuri – osa 2

”Mun nimi on Joonas. Mää muutin just tohon vastapäiseen asuntoon, vuokrasin sen opiskelukämpäksi.”
”Jaa niin, enpä ookaan nähny niitä Miettusten edellisiä vuokralaisia vähään aikaan.”

Kaarina nosti jääkaapista margariinin ja juuston ja asetti ne leipäkorin viereen pöydälle.
”Sori, leivän päälle ei oo muuta kun juustoa...”
Poika nosti nopeasti katseensa Kaarinaan ja hymyili ujosti.

”Hei ei mun takia tartte laittaa...”
”Ei kun tää on munkin aamiainen. Ja kyllä siihen hetki menee ennenkö se laitosmies tulee, sama jos syyään tässä välissä jotain.”

Kaarina kurotti kaapista kaksi mukia ja kaatoi niihin kahvia.
”Sokeri on siinä sun vieressä ja tässä on maitoa. Vai olisitko sä mieluummin halunnu teetä?”
”Ei tää kahvi on just hyvä. Kiitos paljon, sää oot tosi kiltti...”

Kaarina istui pöydän ääreen ja hymyili hämillisen oloiselle pojalle.
”Ei mitään kiittämistä, vuoroin vieraissa. Ota ota vaan leipää jos sulla on nälkä.”
Poika nyökkäsi ja annosteli sokeria kahviinsa, ojensi sitten kätensä kohti leipäkoria.

”Sä et taida olla täältä pääkaupunkiseudulta..?”
”En, mää oon Keski-Suomesta. Muuramesta.”
”Jaa... Missäs se on?”
”Se on siinä Jyväskylän eteläpuolella, sellanen pikkunen kunta.”

Kaarinan katse oli tyhjä, hän ei ollut juurikaan matkustellut Suomessa. Joonas hymyili.
”Siellä oli ennen Saunakylä, mutta sitten se siirrettiin Juokslahelle. Ei siellä nykysin oo paljon muuta ku maaseutua.”

”Jaa, taidat olla jostain maalaistalosta kotosin. Kun et tienny huoltomiehestäkään...”
Poika punastui hieman ja nyökkäsi sitten.
”Juu, meillä on kotona hevostalli. Tää on eka kerta kun mää oon asunu kerrostalossa.”

Ovikello klonksahti ja Vikke ryntäsi jälleen ovelle. Lisää ihania ihmisiä, tämä oli ihan paras päivä! Joonas hätkähti, lusikka putosi kilahtaen kahvimukiin.
”Se on varmaan se huoltomies, mä käyn avaamassa. Kohta sä pääset taas kotiis.”

*****

Joonas seisoi asuntonsa kynnyksellä ja puristi avainnippua tiukasti nyrkissään. Ilme oli helpottunut kun hän katseli portaita laskeutuvan huoltomiehen selkää.

”Hei muista sitten toi mun ovikello!”
Huoltomies huiskautti kättään ja katosi näkyvistä. Kaarina tuhahti. Kyllä se heti ryntäsi paikalle kun oli maksullisesta palvelusta kyse. 50€ oven aukasusta oli kyllä paljon!

”Kaarina, kiitos paljon kun autoit. Mää olin jo ihan hädissäni...”
”Ei kestä kiittää, tuu vaan klonksutteleen ovikelloa jos tarttet jotain.”
Kaarina hymyili hontelolle pojalle. Voisi niitä huonompiakin naapureita olla kuin nuori maalaispoika.

*****

Kumma Juttu... Näinköhän Joonas muistaa pitää avaimensa tallessa, vai tuleeko huoltomiehen käynneistä uusi rahareikä opiskelijan talouteen?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 2.2.

10.Juttu - Naapuri - osa 3
Tekijä klo Ei kommentteja:

10.Juttu – Naapuri – osa 1

Ovikello päästi onton lonksahduksen. Ääni oli hiljainen, mutta Kaarinan oma karvainen ovikello toimi loistavasti, kuten aina. Pieni musta koira kirmasi häntä innokkaasti vipattaen ovelle, kimeä ääni kailotti koko maailmalle, että ovella oli vieras.

”Rauhoitu Vikke, huomasin kyllä!” Kaarina jutteli laskiessaan vedellä täytetyn kahvikannun pöydälle keittimen viereen. Huoltomiestä täytyi näemmä jälleen muistuttaa rikkonaisesta ovikellosta; vastahan tuo oli kolmatta kuukautta odottanut sopivaa hetkeä saapua paikalle.

Kaarina kurkisti ovisilmästä käytävään. Aamukahvi ei ollut vielä edes tippumassa, nyt ei millään jaksaisi hätistellä kaupustelijoita matkoihinsa. Käytävässä seisoi ympärilleen hämillisen näköisenä pälyilevä nuori mies.

”Omalle paikalle!” Kaarina komensi hajamielisesti ja innokas pikkukoira vilahti salamana eteisen naulakon vieressä olevaan koriinsa. Kaarina huokasi ja terästäytyi sanomaan ne kolme maagista eitä joilla myyjät yleensä saa matkoihinsa.

Ovi aukesi hieman narahtaen ja käytävän ontto ominaiskaiku täytti eteisen. Nuori mies seisoi keskellä käytävää aran näköisenä, tuijotti mykkänä Kaarinaa suurilla silmillään. Hiljainen hetki tuntui kestävän ikuisuuden.

”... Niin..?”
Kaarina piti kädellään kiinni puoliavoimesta ovesta valmiina vetämään sen kiinni. Nuori mies hätkähti, räpäytti silmiään ja henkäisi syvään.
”... Kun... Kun mulla jäi avain tonne asuntoon... Ja kännykkäkin...”

Samassa nuorukaisen silmät täyttyivät kyynelistä, ilme oli hätääntynyt kuin eksyneellä lapsella. Kaarina jähmettyi hetkeksi, tätä hän ei ollut osannut odottaa. Sitten sydän suli toisen hädän edessä ja hän avasi oven kokonaan.

”Elähän nyt, ei mitään hätää. Huoltomies tulee kyllä avaamaan sulle oven.”
Nuori mies niiskaisi ja pyyhkäisi kyyneleitä poskeltaan. Katse oli edelleen eksynyt.
”Niin... Niin huoltomies, aivan. Mutta kun... Mistä mää sen löydän?”

Kaarina mietti hetken. Tämä oli tavallaan kyllä aika vaarallinen tilanne. Tuo oli aivan uppo-outo tyyppi ja vaikka poika olikin hintelä, se ei vielä tarkoittanut etteikö hän olisi voinut olla vaarallinen. Mistä noista ikinä tietää...

Hyvä sydän ei kuitenkaan antanut periksi: hädässä olevaa PITÄÄ auttaa.
"Tuleppa kuule sisään, olin just laittamassa kahvit tippumaan. Istutaan alas niin mä soitan sille huoltomiehelle niin pääset kotiis.”

Poika niiskaisi uudestaan ja nyökkäsi sitten.
”Kiitos. Kiitos paljon.”

*****

”Istuppa siihen ja vedä henkeä. Ei tässä oo hätää.”
Poika istui keittiön pöydän ääreen ja yritti rauhoittua. Kyyneleet valuivat vielä poskille ja hontelo vartalo näytti tärisevän. Voi ressu pieni, Kaarina ajatteli. Ihan lapsihan tuo vielä taitaa olla.

”Vikke, vapaa!”
Pikkukoira rynnisti innosta täristen vieraan jalkoihin ja alkoi hyppiä tämän polvia vasten. Viken mielestä ihmiset olivat ihania! Ikinä ei voinut olla liikaa uusia leikkikavereita pienen koiran elämässä.

Poika hätkähti ja nosti kätensä rintaansa vasten.
”Elä välitä, Vikke on tosi kiltti koira, se haluaa vaan tutustua. Voit ihan rauhassa silittää sitä, se vain nuolee sun käsiä.”

Poika rohkaistui ja ojensi kätensä Vikelle. Koira nuoli käden salamannopeasti litimäräksi ja pojan huulille nousi varovainen hymy.
”Onpa mukava koira... Söpö.”

Kaarina nyökkäsi.
”Tutustukaa te rauhassa toisiinne niin mä soitan huoltomiehelle.”

*****

Kumma Juttu... Kuka on tämä hämmentynyt nuori mies? Ovatko Kaarina ja Vikke vaarassa..?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu keskiviikkona 31.1.

10.Juttu - Naapuri - osa 2
Tekijä klo Ei kommentteja:

9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – LORUN LOPPU

Aure istui hiljaa tuvan penkillä. Vaalea pää oli painuksissa ja kasvot pakkasen punaamat. Poskia pitkin valui kyyneleitä. Aure oli kiltti tyttö, hänen oli vaikea olla kun tiesi tuottaneensa isälle mieliharmia. Aure vilkaisi varovasti edessään seisovia miehiä.

”No niin Aure, alappa kertoa. Mistä sie olit tulossa tyhjä reppu selässä keikkuen?”
Isän ääni oli kireä. Aure painoi kiireesti katseensa sylissä ristissä oleviin käsiinsä ja pudisti päätään.

”En mie misthään... Mettästä... Sekuvain kävin ketunjälkiä kattelemassa...”
Aure ei ollut hyvä valehtelija ja hän tiesi sen oikein hyvin itsekin.
”Elä hupata tyttö, mitä sie tuolla savottarepulla tehit?”

Aure nosti kädet kasvoilleen ja hyrskähti itkuun.
”En mie mithään tehny... Mie vain kävelyllä...”
Itku yltyi, hartiat nytkähtelivät ja koko hentoinen tyttö tuntui tärisevän.

Aure tunsi kuinka isä kyykistyi hänen eteensä ja suuri lämmin käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
”No elähän nyt Aure... Elä itke, kerro vain kaikki tarkkaan, kyllä tästä selvithän.”

Aure inahti ja syöksyi sitten isän syliin. Isä ei ollut kiivas mies, oli aina jaksanut pelmuta lastensa kanssa ja ymmärtänyt näiden riehakkaitakin leikkejä. Aurea ei enää pelottanut, mutta häntä kyllä hävetti. Hän tiesi, että nyt oli kerrottava isälle kaikki ja paljastettava Niilan piilo.

Syrjempänä seisova lehtori liikahti hermostuneesti. Häntä ärsytti tytön venkoilu; pitihän lasten tehdä niin kuin niitä käskettiin.
”No eikö se tyttö jo saa suutaan auki?”
Aure tunsi isänsä jäykistyvän.

”Aure on hyvä pikkupiika. Kyllä se kertoo kuhan kykenee.”
Isä puristi Auren syliinsä ja nousi kyykkysiltään penkille istumaan.
”No niin Aure, pyhippä silhmät ja kerro missä olit.”
Aure niiskaisi, itku alkoi vaimentua.

”Olit kuiten mettässä. Niilan luona, eikö vain?”
Aure avasi kyyneleiset silmänsä ja nosti hitaasti katseensa isään. Silmissä oli hätää, katse oli kysyvä.
”Kerro vain, ei Niilalle käy kuinkhaan.”

Auren silmät sulkeutuivat, soikeat kasvot olivat kalvenneet. Pää nyökkäsi hitaasti.
”Juu, olin mie Niilan luona...”
Silmät aukenivat ammolleen ja totuus alkoi purkautua pienen tytön suusta yhtenä mylläkkänä, sanat toisiaan tönien kuin hirmuisessa kiireessä.

”Mie vein Niilalle evästä ja tulitikkuja ja hiomakivenkin vein kun se niitä tarvittee ja siellä oli se tulikettu ja met pölästyimä kun se raapi sitä lunkkaa mutta ei kettuja voi kesyttää kun son villi elukka!”
Aure vaikeni henkeään haukkoen, nyt oli totuus tullut julki.

Isä istui hievahtamatta yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Siis mikä tulikettu oli missä? Mistä sie puhut?”
Aure hyrskähti uudelleen itkuun.

”No sielä kuopalla, sielä Urho-sedän kuopalla, sielä oli se kettu ja se raapi sitä lunkkaa kun tahotteli leipäkannikkaa Niilalta!”
Isä hengähti syvään. Aure tunsi kuinka isä tärähteli, tuntui aivan kuin hän olisi nauranut. Mutta eihän tässä ollut mitään nauramista...

Aure vilkaisi varovasti isänsä kasvoja, häntä katsovat silmät eivät olleetkaan tuikeat. Aure mykistyi, isää tosiaan nauratti!
”Vai leipäkannikkaa... Niinpä niin, Niila se on aina tykänny ketuista.”

Aure rypisti ihmeissään kulmiaan ja tuijotti isänsä kasvoja.
”Niin... Niin mutta ettehän oo Niilalle vihassa? Ei se ole yksin kapinassa, Pietu ja Pekkakin on mettässä.”

Lehtori liikahti jälleen kärsimättömästi ja rykäisi sitten tapansa mukaan tärkeän oloisena.
”Ne on jo saatu kiinni ne kaksi hyväkästä, Raattaman ja Juuson pojat.”
Aure jäykistyi ja tuijotti kauhuissaan lehtori Korhosta.

”Onko Pekka ja Pietu jo kotona? Mitä niille on tehty?”
Hätääntyneet silmät kääntyvät anovina kohti isän kasvoja. Isä hymyili ja silitti sotkuisia vaaleita hiuksia.
”Juu, pojat on kotona. Tukkapöllyt varhmaan saivat mutta muuton ovat kunnossa.”

”Toivottavasti saivat selkäsaunat ja oikein kunnolliset! Sellaiset pirulaiset eivät hellää kättä ansaitse.”
Isä katsoi jäykkänä seisovaa pulleaa lyhytkasvuista miestä tarkasti. Katse oli kylmä, etelästä tullut opettaja ei ollut kenenkään mieleen.

”Ei ole Rattamassa eikä Juusoillakaan tapana pieksää lapsia.”
Isä laski katseensa takaisin tyttärensä kasvoihin ja hymyili.
”Odotama että äitisti tulee kotiin ja lähemä sitten hakehmaan Niilaa. Elä huoli Aure, Niila on kohta kotona.”

*****

Niila heräsi hätkähtäen kylmän pakkasilman henkäykseen. Hän ei ensin ymmärtänyt missä oli, ympärillä näkyi vain pimeää. Uninen mieli keksi lopulta hoksata, että nuotio oli sammunut hänen nukkuessaan. Sitten silmiin osui häikäisevä valo.

”No niin Niila, herääppä sitten ja tule ulos sieltä kuopasta.”
Niila pomppasi pystyyn ja löi hädissään päänsä kuopan kattoon. Hänet oli löydetty! Aure oli jäänyt kiinni ja nyt hän oli nalkissa... Niila hieroi jomottavaa päätään, pakokauhu nosti raudan maun suuhun. Pakotietä ei ollut.

Isän ääni kuului jälleen avoimesta luukusta.
”Alappa joutua, täälon kylmä. Lähemä kotio, äitisti laitto sopan tulille jotta saat syä.”
Niila jähmettyi. Isän ääni ei ollutkaan vihainen.

”Enkä tule! Mie en tule ennenkö se lehtori on lähteny takasin etelään! Helevetin junantuoma..!”
Kuopan suuaukolta kuului kummallinen ääni, aivan kuin isä olisi pidätellyt nauruaan. Tilanne ei mennyt nyt ollenkaan niin kuin Niila oli kuvitellut.

Isä selvitti kurkkuaan, ääni oli jälleen vakaa.
”Eläpä hupata, ei se Korhonen mihinkhän lähe kesken lukuvuen. Tule pois nyt sieltä kuopasta, lähemä kotiin.”

Niila painoi päänsä, ei tässä tainnut olla vaihtoehtoja. Hitaasti hän otti vanttuunsa ja karvalakkinsa ja kipusi sitten kuopan luukusta hangelle. Isän kirkas taskulamppu häikäisi silmiä.
”Mutta Pietusta ja Pekasta en kyllä kerro. Mie en heitä petä!”

Isä hymähti ja asetti sitten karvahatun poikansa päähän. Kosketus oli hellä.
”Pojat on jo kotona, jäivät kiinni toissapäivänä. Ei nekhän suostunu kertohmaan missä sie olet.”

Niilan silmät suurenivat. Pojat olivat jääneet kiinni... Mutta olivat pitäneet sanansa, eivät olleet pettäneet kapinaveljeään.
”Mitäs niile on tehty..? Onko vallesmanni jo hakenu ne tyrhmään?”
Nyt isä nauroi jo ääneen eikä Niila voinut muuta kuin tuijottaa isäänsä hämmästyneenä.

”No ei tieten ole mihinkhän tyrhmään laitettu, elä hupata. Kai sitä pojat joskus kolttosia tekee, sehän kuuhluu asiaan.”
Niila aivan tyrmistyi, kolttosenako sitä nyt pidettiin mitä he olivat tehneet!

”Niin mutta...”
”Ei mitään muttia enää. Nyt kipua siihen ahkioon taljojen alle, mie veän siut kotiin. Lähemä ennenko jääymä.”
Niila kömpi nöyränä taljojen väliin vaikka mielessä myllersikin kysymyksiä.

”Eikö se sitten suuttunukkaan se lehtori..?”
”No suuttu tietenki. Etelänihme, ei mithän huumorintajua, tietäähän tuon.”
Niila haukkasi henkeään. Isä ymmärsi, ei ollut vihainen!

Isä oli sammuttanut taskulamppunsa, lumista metsää valaisi vain hänen karvalakkiinsa kiinnitetyn otsalampun valkoinen valokiila.
”Oli se kyllä vihassa se Korhonen... Eihän se saanu sitä autoansa liikkeelle kun tet olitta pönkänneet net betoniporsaat siihen etu ja takapyöhrien etheen.”

Isän syvä nauru kaikui lumisessa metsässä niin että Niilaakin alkoi naurattaa.
”Oli se kyllä hyä kepponen. Soli audin moottori aihvan kohmeessa kun net porsaat saatiin siirrettyä. Se piti hinuuttaa Nivan korhjaamolle sulamaan ennenkö se taas heräs henkiin.”

Niila kikatti. Ahkiossa oli lämmin ja turvallinen olo eikä kotiinpaluu enää pelottanut.
”Jaha, lähemä sitten. Tulema siivoomaan kuopan päivänvalolla.”
Ahkio nytkähti liikkeelle ja isä lähti tarpomaan omia jälkiään pitkin takaisin kohti riistapolkua.

Niilan silmäkulmassa häivähti liike. Kettu seisoi kuopan avoimen luukun edessä ja tuijotti lähtijöitä. Mustat silmät olivat ilmeettömät, mutta Niila olisi voinut vaikka vannoa, että raollaan oleva suu hymyili.

SEN PITUINEN SE.
Tekijä klo Ei kommentteja:

9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – osa 3

Niila ja Aure jähmettyivät paikoilleen. Molemmat pidättivät hengitystään, silmät olivat ymmyrkäiset pelästyksestä. Niilan päässä vilisti kuvia kuopan savureiästä; luukun vieressä seisoja haistoi savun hajun selvästi ja saattoi jopa nähdä valon kajoa pimeässä illassa.

Luukun narina voimistui, sitten alkoi kuulua raapimisen ääntä. Aure haukkasi henkeä ja Niilakin hätkähti. Tuo ei kuulostanut ihmiseltä, eivät ihmiset raavi puista luukkua... Niila ryhdistäytyi ja alkoi hitaasti ryömiä kohti kuopan suuaukkoa.

Aure inahti hätääntyneenä ja Niila nosti sormen huulilleen. Hiljaa hiljaa, nyt piti olla tarkkana! Ryömiessään eteenpäin Niila puristi käteensä koivuhalon. Leuku oli toki vyöllä, mutta veritekoihin Niila ei aikonut ryhtyä, ei edes vapauden puolesta.

Raapiminen taukosi ja hiljaisuus tuntui painostavalta. Niila odotti joka hetki luukun aukeavan ja kylmän pakkasilman tulvahtavan sisään. Mutta mitään ei tapahtunut. Luukku pysyi kiinni, hiljaisuus jatkui.

Niila painoi korvansa vasten luukun puista pintaa ja kuunteli. Ei mitään. Ei narahduksia, ei raapimista, ei pakkaslumen ritinää. Niila vilkaisi olkansa yli Auren kalpeita soikeita kasvoja ja terästi sitten mielensä. Oli pakko selvittää kuka kuopan ulkopuolella liikkui.

Niila jännitti köyristyneen selkänsä ja ponnahti sitten pystyyn työntäen samalla luukun auki. Hän oli unohtanut sulkea silmänsä luukkua avatessaan eikä ensin nähnyt ympärillään muuta kuin tummia hahmoja. Hitaasti silmät tottuivat hämärään ja hahmot alkoivat muodostaa tuttuja muotoja.

Kuopan ympärillä seisoi vain hiljaisia puita lumivaipan alle jähmettyneenä. Kauempaa metsästä kuului paukahdus, kun pakkanen jääti männyn runkoa. Mutta kuopan lähellä oli hiljaista ja tyhjää, ei ristinsielua missään.

Niila päästi pitkän helpottuneen henkäyksen. Sitten silmänurkassa häivähti liikettä. Niila käänsi hätääntyneenä päänsä ja huomasi tuijottavansa teräviin mustiin silmiin. Kettu! Reponen siellä istui tutussa asennossaan häntä tassujen ympärillä ja silmissä kiinteä arvoituksellinen katse.

Niila tuijotti hetken kettua ja tarkasteli sitten lunta luukun ympärillä. Häntä alkoi naurattaa, helpotuksen tunne velloi vatsassa kun hän kumartui ja sulki luukun perässään.
”Aure, soli se kettu! Se yritti raapia lunkkaa auki, halusi varhmaan sisäle lämpimään!”

Aure istui hetken aivan hiljaa ja alkoi sitten hytkyä. Tytön kirkas nauru täytti kuopan, helpotuksen kyyneleet valuivat silmistä.
”Kettu! Niin tieten olikin, kettuhan se vain tietää että sie olet täälä. Halvaa varmaan leipäkannikan iltapalaksi.”

Niila vakavoitui. Aure oli viipynyt jo aivan liian kauan vaikka olikin tullut etuajassa.
”Aure, siula pitää lähtä. Kläpitten iltapuuron aika on ihan kohta, sinnuu ootetaan..!”

Aurekin lopetti nauramisen. Veli oli oikeassa, hän oli vastuussa pikkusisarusten iltapalasta.
”Joo, mie lähen. Äiti on pitkässä vuorossa kun on niin paljon hoijjettavia, mutta isä on verstaassa. Alkaa kohta ihmettelemään...”

Aure nousi, veti karvareuhkan päähänsä, repun selkäänsä ja vanttuut käsiinsä. Totinen katse etsiytyi isoveljen silmiin.
”Mutta millon siekin tulet kotio, Niila..?”
Niila laski katseensa nuotiotuleen ja kohautti olkiaan.

”Yhtäkoska. En mie ole ainut kapinassa, Pietu ja Juuson Pekkakin on mettäkuopissa. En mie voi ensimmäisenä luovuttaa...”
Aure nyökkäsi. Tämä oli omantunnonkysymys, hän ymmärsi sen kyllä.
”Muista Aure sotkea jälet mennessäsi. Sotke riistapolulle asti.”

Aure nyökkäsi uudelleen. Virheisiin ei ollut varaa.

*****

Aure kulki joutuisasti polkua pitkin. Tyhjä reppu keinui selässä, askel oli kevyt ilman ylimääräistä taakkaa. Niila tarvitsi lisää halkoja; seuraavalle reissulle piti ottaa ahkio mukaan.

Kodin valot heijastuivat hangelle, näky oli turvallinen ja lämmin. Aure vilkaisi taivaalle. Oli jo myöhä, kläpit olisivat varmasti jo alkaneet kitistä iltapuuroansa. Aure hymyili hellästi. Pikkusisarukset olivat joskus vaivalloisia, mutta hänestä oli silti hauskaa hoitaa heitä.

Aure oli ylpeä siitä vastuusta joka äiti oli hänelle antanut. Niilan mielestä pikkusisko oli edelleen lapsi, mutta äiti luotti häneen. Aure tunsi itsensä tärkeäksi; nyt sekä isoveli että nuoremmat sisarukset tarvitsivat hänen apuaan.

Polku päättyi kotipihaan ja Aure kiiruhti askeleitaan. Sitten hän pysähtyi. Pihassa seisoi vieras auto.
”Aure, missä sie olet ollu? Ja mitä sie tuolla miun savottarepulla tehet..?”

Aure kääntyi hitaasti kohti isäänsä. Hän oli jäänyt kiinni.

*****

Kumma Juttu... Mistä kapinasta Niila puhui? Kertooko Aure etsijöille missä Niila on..? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu Jatkuu ja Loru Loppuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saammeko Niilan turvallisesti kotiin.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 30.12.

*****

Uusi Kolme Sanaa-kilpailu alkaa maanantaina 25.12., tervetuloa silloin osallistumaan palkintojen arvontaan!

Kettu, kapina ja katse - Lorun Loppu
Tekijä klo Ei kommentteja:

9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – osa 2

Niila kyhjötti nuotion äärellä ja lämmitteli kohmeisia sormiaan. Matala laudoilla vuorattu kuoppa oli yllättävän lämmin, vaikka sen ainut lämmönlähde oli pieni avonuotio. Katonrajaan kerääntyvä savu kirveli silmiä, mutta lattianrajassa oli helppo hengittää.

Aure istui hiljaa porontaljalla ja katseli Niilan mietteliästä profiilia. Poika ei ollut sanonut sanaakaan kuoppaan palattuaan eikä Aure tiennyt oliko tämä hänelle vihainen. Aurea nolotti... Hänen ei tietenkään olisi pitänyt jättää kuopan luukkua auki.

Savu häiritsi Aurea paljon enemmän kuin Niilaa. Katonrajassa oleva ahdas savureikä ei hänen mielestään vetänyt tarpeeksi tehokkaasti. Aure oli tulta tehdessään ajatellut, että kuoppa täytyi tuulettaa; oli unohtanut, että valonkajoa piti varoa. Typerä virhe.

”Oleks vihassa miule, Niila..?”
Niila hätkähti ja nosti päänsä. Hän oli hetkeksi unohtanut, että Aure istui hänen vieressään, niin hipihiljaa oli tyttö ollut.
”En tietenkään ole. Rohki hyä että tulit Aure, miula alkoi jo eväs loppua.”

Tyttö liikahti, helpottunut hymy valaisi soikeat kasvot.
”Näikkös mitään jälkiä kuopan lähellä kun tulit?”
Aure rypisti kulmiaan ja mietti tarkasti.
”En, ei sielä ollu kun revon jälet.”

Niila hymähti.
”Jaa, son varhmaan se sama kettu joka tässä likellä pyörii. Mie sille kannikoita heittelen, mutta se vaan istuu mettän laijassa ja tuijottaa. Komea otus son, terve ja tuuheahäntäinen.”

Aurea alkoi naurattaa, kun hän kuvitteli veljen ja ketun tuijotuskilpailua. Niila oli aina pitänyt ketuista, oli keksinyt niistä iltasatuja Aurelle kun pikkusisko ei ollut saanut unta.
”Josko se on just se repolainen joka taihvaankin maalaa...”

Niilaakin nauratti, ajatus ketusta juoksemassa tunturin huipulla häntä kipunoiden sai ahdistavan todellisuuden hetkeksi katoamaan mielestä.
”Joo, sama repo se varhmasti on. Sillon niin tulinen katse, että tulesta se on tehty koko elikko.”

Sitten Niila vakavoitui. Mielen täytti kuva hangella hievahtamatta istuvasta ketusta. Tuuhea häntä oli kiedottu tarkasti tassujen ympärille, mustat silmät tuijottivat Niilaa ilmeettöminä. Katse oli niin kiihkeä, että Niilasta tuntui ketun yrittävän kertoa hänelle jotain.

”Son kumma otus se kettu... Röyhkeitähän net aina ovat, mutta tämä ei hätkähä mistään mitä mie tehen. Istuu vaan ja tuijottaa.”
Aure liikahti hermostuneesti. Kettu ei tuntunutkaan enää mukavalta satueläimeltä vaan mahdolliselta uhalta.

”Ei kai se kettu johata tänne muita..? Ettet paljastu Niila?”
Niila suoristi selkänsä ja hymyili pikkusiskolleen.
”Ei tieten johata, ei kettuja voi kesyttää. Villi elikko son, ei vain tykkää kun mie olen sen palkisella.”

Niilan sormet olivat jo lämmenneet ja mieli tyyntynyt. Hangessa olevat jäljet oli peitetty ja kuopasta hehkunut valo piilotettu luukun taakse. Kuoppa oli lämmin ja pikkusisko oli tuonut tarpeita ja seuraa. Kaikki oli hyvin, niin kuin ennenkin.

”Mitä sie toit Aure? Toitko öljyä lyhtyyn?”
Aure kurotti reppunsa ja alkoi purkaa sieltä tuliaisiaan.
”Juu toin, ja lisää leipää toin ja tulitikkuja ja suolaa. Toin kanssa hiomakiven siun leukua varten.”

Aure ojenteli ruskeaan paperiin käärittyjä myttyjä veljelleen joka tarkasti jokaisen ja asetti sitten seinän vierustalle muiden tarvikkeiden joukkoon. Pikkusisko oli suoriutunut hyvin. Oli pakannut repun aivan täyteen ja jaksanut vielä kantaakin sen kuopalle.

”Aure, siun pittää seuraavalla kerralla laittaa tavarat ahkioon ettet uuvu tuone hankeen.”
Aure hymyili. Veli oli aina niin huolehtivainen.
”Juu, mie tehen niin, ellei sitten isä ole kotona huomaamassa.”

Tytön mieli tummeni hetkeksi, ajatus isästä sai hänet muistamaan todellisuuden.
”Niila... Millonka sie tulet kotiin?”
Niila painoi päänsä, hänenkin mielensä musteni.

”En tiiä... Ovatko käyneet kyselemässä miun perään?”
Aure nyökkäsi.
”Ovat. Vallesmanni kävi toissapäivänä ja lehtorikin kyseli, kun käytiin kaupalla.”

Auren silmät kyyneltyivät, elämä oli kovin pelottavaa ilman isoveljen turvallista läsnäoloa. Niila huomasi pikkusiskon hädän.
”Elä Aure huoli, ei miula täälä hätää ole. Tuun kyllä kotiin kunhan voin. Ei net iänkaiken jaksa miuta jahata...”

Luukku narahti. Joku liikkui kuopan ulkopuolella.

*****

Kumma Juttu... Onko Niilan piilo löytynyt? Tämän kertainen Juttu perustuu Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö miksi Niila piileskelee kuopassa? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu perjantaina 22.12.

Kettu, kapina ja katse - osa 3
Tekijä klo Ei kommentteja:

9.Juttu – Kettu, kapina ja katse – osa 1

Kiitos sanoista Susanna!

Niila puhalsi varovasti kuumaa hengitystä tumpun suuaukosta sisään. Henkäys lämmitti kämmentä vasten painettuja kohmeisia sormia, mutta helpotuksen tunne kesti vain hetken. Oli ollut virhe lähteä näin kauas kuopalta.

Ympäröivä metsä oli hiljainen, vain pakkanen paukutteli puiden runkoja. Puunlatvojen lomasta loimottivat haaleat reposet. Oli vielä aikaista, loimotus voimistuisi yötä myöten, jos taivas pysyisi kirkkaana.

Jos tilanne olisi ollut toinen, Niila olisi nauttinut metsän äänistä ja kirpeästä pakkasilmasta. Kaamos oli aina ollut Niilan sydäntä lähellä; lumen ja jään alla hiljaa hengittävät puut tuntuivat rauhoittavilta. Mutta nyt oli liian paljon menetettävää.

Niila ryhdistäytyi ja tarttui jälleen kuusen oksaan. Oli jatkettava vaivalloista tarpomista ja pyyhittävä tarkkaan kaikki taakse jäävät jäljet piiloon. Onneksi oli ollut niin kylmää! Satanut lumi oli tarttunut kynttiläkuusten oksille eikä hanki ollut vielä kovin syvää.

Niila huohotti edetessään, hengitys jäätyi villaisen kaulaliinan pintaan ja kylmensi leukaa. Selkää pitkin valui hikinoroja vaikka sormet olivat kohmeessa.

Kuoppa oli jo lähellä ja Niilan teki mieli kiirehtiä, mutta hän malttoi mielensä. Juuri nyt piti olla tarkkana, mitään jälkiä ei saanut jäädä lumeen! Niila puri hampaansa yhteen ja hidasti kulkuaan entisestään. Hitaasti, äänettömästi ja tarkasti. Nyt ei saanut tehdä virheitä.

Kylmyydestä pakottavaan nenään kantautui savun haju. Kesti hetken ennen kuin Niila ymmärsi jonkin olevan pielessä. Lopulta hän kuitenkin pysähtyi ja jähmettyi paikoilleen. Joku oli avannut kuopan luukun ja päästänyt nuotion savun ulos!

*****

Niila seisoi hangessa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sitten hän jatkoi etenemistään entistäkin varovaisemmin. Jälkien pyyhkiminen sai nyt jäädä, piti keskittyä varomaan pakkaslumen narskumista siepakan alla.

Lopulta Niila saattoi nähdä himmeän valon puunrunkojen välistä. Kuopan luukku oli tosiaankin auki ja sisällä oleva nuotio sytytetty. Kuopalla oli joku! Oliko hänen piilonsa löydetty?

Niila laskeutui vatsalleen hankeen ja kiemurteli eteenpäin ritisevässä lumessa. Kuinka lähelle uskaltaisi mennä? Jälkiä hän ei omasta mielestään ollut jättänyt, joten kuopan löytäneet eivät tietäisi mihin suuntaan hän oli lähtenyt.

Niila pysähtyi tarkkailemaan tilannetta katajapuskan juureen, vain muutaman metrin päähän kuopan luukusta. Kuopasta loimotti nuotiotulen valo joka suorastaan häikäisi silmiä pimeässä metsässä. Valo himmeni, kun joku asettui nuotion ja luukun väliin. Vieras oli tulossa ulos.

Luukusta kurkisti ihmishahmo.
”Niila... Niila...”
Niila tunnisti kuiskaajan vaimean äänen. Aure! Se olikin Aure! Helpotuksen tunne tuntui vatsassa asti. Se olikin vain Aure.

Niila nousi kontilleen ja kiersi katajapuskan ympäri.
”Aure! Mitä sie täälä nyt jo tehet!”
Käheä kuiskaus oli täynnä raivoa ja helpotusta. Hahmo kuopan suulla hätkähti.

”Ai sielä sie olet, mie jo ihmettelin. Tule sissään, laitoin tulet valhmiiksi.”
”Mene sissään ja sule se luukku, mie tulen ku saan jälet peithon.”

Heikko valo hävisi, kun Aure sulki kuopan luukun. Niila sulki hetkeksi silmänsä, piti saada mettänäkö takaisin. Aure. Onneksi se oli vain Aure! Niila avasi silmänsä ja suunnisti takaisin omille jäljilleen.

*****

Kumma Juttu... Miksi Niila on yksin metsässä? Mitä hän pakenee ja kuka häntä jahtaa? Juttu perustuu tällä kertaa Kolme Sanaa-kilpailun voittajasanoihin.

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juttu jatkuu keskiviikkona 20.12.

Kettu, kapina ja katse - osa 2
Tekijä klo Ei kommentteja:

8.Juttu – Vierailuaika – LORUN LOPPU

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Taina!

11:30.

Martta istui valkoisessa huoneessa yksinään ja katseli käsiään. Huone ei ollut sama kuin se, jossa hän oli edellisen kerran tavannut tyttärensä. Eri huone, mutta silti saman tuntuinen. Marttaa värisytti, huoneen kalsea sisustus sai sen tuntumaan viileältä.

Väsytti. Matka Oulusta oli pitkä eikä Martta ollut saanut unta makuuvaunupaikasta huolimatta. Junan kolke oli yleensä rauhoittavaa, mutta nyt hän ei ollut osannut asettua eikä uni ollut tullut. Huoli tyttärestä oli liian suuri eikä äiti voinut saada lepoa.

Ovi aukesi suhahtaen ja Telle astui sisään vartija kintereillään. Äidin sydäntä puristi, kun hän näki tyttärensä ranteissa kahleet. Martta nielaisi ja nousi horjuen seisomaan. Hymy ei suostunut nousemaan huulille, hän vain tuijotti lähestyvää tytärtään.

”Terve äiti.”
”Voi Telle...”
Martta vajosi takaisin tuoliinsa istumaan. Pää painui alas, kyyneleet valuivat poskille. Tämä oli liian raskasta.

”No älä äiti viitti, ei tää itkulla parane.”
Tellekin oli istuutunut, kahlitut kädet lepäsivät pöydällä sormet toistensa lomissa. Ääni oli ärtyisä ja karhea. Martta niiskaisi ja nosti katseensa Tellen silmiin. Tyttären katse oli verhottu, tunnetta silmissä ei näkynyt.

”Telle, miksi sulla on nuo raudat käsissä?”
Telle kohautti olkiaan, katsoi kulmiaan rypistäen poispäin.
”No kun mä oon ilmeisesti niin vaarallinen. Käyn heti jonkun päälle jos kädet on vapaana.”

Martta vetäisi kauhistuneena henkeä.
”Mitä..? Ethän ole, mitä sinä höpötät?!”
Telle katsoi jälleen äitiään silmiin, katse oli kova ja kylmä.
”No, ehkä se johtuu siitä tappelusta siellä naistenosastolla.”

”Siksikö ne siirsi sut Oulusta tänne Hämeenlinnaan?”
Tellen katse muuttui taas, kuin verho olisi vedetty tunteiden eteen.
”Joo, niin se varmaan oli.”
”Mitä ihmettä siellä osastolla sitten tapahtu?”

Telle räpäytti silmiään, katse muuttui taas. Nyt silmissä näkyi hätää, kyyneleitä, murhetta.
”Äiti ei se ollu mun vika... Siellä yks ämmä – tai siis nainen kävi mun kimppuun, halus varmaan tupakkaa tai jotain. Mä vaan yritin puolustautua!”

”Voi kulta pieni...”
Martan käsi liikahti kuin tarttuakseen tyttären käsiin, mutta pysähtyi sitten. Välissä oleva pleksilasi esti kosketuksen.
”Kyllä se asia varmaan vielä selviää, ettei se ollut sun vika... Pääset takaisin Ouluun.”

Telle hymyili vinosti.
”Juu, niin varmaan.”
”Millasta täällä Hämeenlinnassa nyt sitten on?”
”Jaa, no millasta se nyt eristyksissä yleensä on. Eristettyä.”

Telle vilkaisi äitinsä silmiin ja näki niissä hätää.
”Eikun ihan kivaa täällä on, rauhallista. Ihan hyvä selli mulla on ja vartijat on ihan mukavia. Ei täällä mitään hätää ole.”
Martta hengähti kuuluvasti. Kasvoilla näkyi helpotus.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Telle tarkasteli äitinsä kasvoja ja tiesi, että äidillä oli jotain mielessään, jotain mitä ei millään saanut sanottua. Lopulta Telle rikkoi hiljaisuuden.
”No, äiti, mikä sun mieltä painaa?”

Martta vilkaisi nopeasti tytärtään ja katsoi sitten jälleen pois. Silmissä näkyi häpeää, epävarmuutta.
”No kun sinä nyt olet täällä Hämeenlinnassa... Minä en oikeen tuolta Oulusta pääse käymään... On niin pitkä matka, ja isäsi on vähän huonona...”

Hauras ääni häipyi kuuluvista. Telle tunsi poskilihastensa kiristyvän. Ei hän mitenkään erityisemmin ollut äitiään kaivannut, mutta tämä oli ainoa vieras joka hänelle oli edelleen sallittu. Hiton ämmä, ei edes tätä vähää viitsinyt tyttärensä eteen vaivaa nähdä!

Telle yritti hillitä itsensä, hengitti syvään ja rentoutti kasvolihaksensa.
”Jaa... No, ymmärrettäväähän se on. Kerroppa nyt sitten kaikki kuulumiset kotoa, jos ei vähään aikaan nähdä.”

Martta nosti katseensa, silmissä näkyi helpostusta.
”Juu, mutta kyllä minä kirjotan sulle kuulumisia, tietysti.”
Telle nyökkäsi hajamielisesti. Kauanko tässä vielä piti istua, eikö vierailuaika kohta jo loppuisi?

”Niin, kuulitkos jo siitä Häkkisen Maurin pojasta, Raunosta?”
Telle hätkähti, selkä suoristui ja silmiin palasi terävä katse. Sydän alkoi hakata, veri kohisi korvissa. Rauno... Rane? Mitä Ranesta? Onko se kuitenkin tehnyt mitä Telle oli pyytänyt?

”Niin? Mitä Ranesta?”
”No se onkin aika jännä juttu...”
Tellen ääni kohosi kimeäksi.
”Niin mikä on jännä juttu?! Kerro nyt!”

Martta katsoi tytärtään hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Niin, no se kun se löysi sen veljensä.”
Tellen päässä kohisi, hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä äiti sanoi.
”... löysi veljensä..?”

Martta hymyili, hän rakasti juoruilua ja tämä oli todella herkullinen juttu.

”Juu, sehän on se Rauno adoptoitu ihan pienenä, ei oo koskaan tienny mitään oikeesta perheestään. Ja nyt se oli ollu jossain tappelussa ja sitten oli selvinny, että se tappelukaveri oli sen oikee veli. Ja sitten se Rauno oli viety putkaan rauhottumaan.”

Martta vaikeni hengästyneenä. Kirkkaat silmät katsoivat innokkaina tytärtä, näin herkullisen jutun kertominen oli saanut Martan unohtamaan ympäristön.

”Siis... Onko Rane nyt putkassa?”
”Mitä? Juu on, on se kai vielä putkassa.”

Martta mietti hetken, rypisti kulmiaan.
”Siinä oli kait jotain outoa siinä tappelussa... Ne puhuvat kaupungilla että se Rauno olis käynyt sen Petterin kimppuun, että ei se mikään tavallinen tappelu olis ollutkaan.”

Telle tunsi poskiaan kuumottavan.
”No miten sille toiselle sitten kävi? Sille Petterille?”
”Jaa, ei sille mitään kait käyny. Joku haava tikattiin terveyskeskuksessa, mutta muuten se on kait ihan kunnossa.”

Martta nosti katseensa tyttären kalvenneisiin kasvoihin. Tellen ilme oli jähmeä, silmät tuijottivat ilmeettöminä.
”Niin tunsitkos sinäkin sen Petterin? Ei kai se ollu se sama joka sinua vastaan on esittäny niitä perättömiä väitteitä..?”

Telle istui paikalleen jähmettyneenä ja kuunteli sydämensä hidasta sykettä. Aika tuntui pysähtyneen, mikään ei tuntunut todelliselta. Äiti odotti edelleen hänen vastaustaan.

”Mitä? Joo, saattoi se tietysti ollakin se sama Petteri... Mutta mitä sä sanoit siitä veljestä?”
Martta hymyili leveästi, hän oli arvannut että tytärtä kiinnostaisi tämä juttu.

”Niin, se Petteri oli jotenkin tienny, että se ja Rauno oli oikeasti veljekset. Ne oli adoptoitu eri perheisiin, siks ne ei tuntenu toisiaan. Ja siihen se tappelu oli loppunukin, kun se Petteri oli kertonu Raunolle, että ne olivat sukua.”

Telle yritti hengittää tasaisesti ja rauhallisesti. Häntä pyörrytti, ajatukset kimpoilivat päässä yhä hurjempaa vauhtia.
”Millon tää tapahtu? Millon se tappelu oli?”
Martta vilkaisi tytärtään yllättyneenä.

”Jaa, tais olla viikkoo ennen kuin sinut siirrettiin tänne Hämeenlinnaan.”
”Ja Rane on edelleen putkassa..?”
”Juu, se on kuulemma tutkintavankeudessa. Kumma juttu sinänsä, tappeluhan se vaan oli eikä sille Petterillekään käynyt kuinkaan...”

*****

”Vierailuaika on ohi.”

Martta hätkähti ja vilkaisi hämmästyneenä ovella seisovaa vartijaa.
”Jestas, tämä meni taas niin nopeasti tämä aika...”
Martta nousi seisomaan ja katsoi tuolilla edelleen kyhjöttävää tytärtään.
”Älä kultapieni huoli, äiti kirjottaa sinulle kyllä. Kaikki järjestyy. Sinä olet hyvä tyttö.”

Telle istui hievahtamatta tuolissaan ja kuunteli äitinsä etääntyviä askeleita. Ovi avautui ja sulkeutui. Siinä meni hänen viimeinen vieraansa.

”No, alappas tulla nyt.”
Telle ei edelleenkään liikahtanut. Vartija seisoi nyt hänen vieressään, kilisteli kärsimättömänä avainnippuaan.
”Hei, vauhtia nyt. Ei tässä ole koko päivää aikaa odotella.”

Telle nousi hitaasti ja kääntyi kohti ovea. Pää oli painuksissa, kasvot jähmeät. Rane oli kertonut poliisille kaiken, oli pettänyt Tellen, oli asettunut veljensä puolelle Telleä vastaan. Ja Petteri oli edelleen elossa.

”Maanantaina sulle tulee taas vieras.”
Telle nykäisi päänsä pystyyn ja kääntyi katsomaan perässään kulkevaa vartijaa.
”Mitä? Kuka?”

”No sun asianajajas.”
Telle painoi päänsä ja jatkoi kulkuaan.

SEN PITUINEN SE.
Tekijä klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)