Ovikello päästi onton lonksahduksen.
Ääni oli hiljainen, mutta Kaarinan oma karvainen ovikello toimi
loistavasti, kuten aina. Pieni musta koira kirmasi häntä
innokkaasti vipattaen ovelle, kimeä ääni kailotti koko maailmalle,
että ovella oli vieras.
”Rauhoitu Vikke, huomasin kyllä!”
Kaarina jutteli laskiessaan vedellä täytetyn kahvikannun pöydälle
keittimen viereen. Huoltomiestä täytyi näemmä jälleen muistuttaa
rikkonaisesta ovikellosta; vastahan tuo oli kolmatta kuukautta
odottanut sopivaa hetkeä saapua paikalle.
Kaarina kurkisti ovisilmästä
käytävään. Aamukahvi ei ollut vielä edes tippumassa, nyt ei
millään jaksaisi hätistellä kaupustelijoita matkoihinsa.
Käytävässä seisoi ympärilleen hämillisen näköisenä pälyilevä
nuori mies.
”Omalle paikalle!” Kaarina komensi
hajamielisesti ja innokas pikkukoira vilahti salamana eteisen
naulakon vieressä olevaan koriinsa. Kaarina huokasi ja terästäytyi
sanomaan ne kolme maagista eitä joilla myyjät yleensä saa
matkoihinsa.
Ovi aukesi hieman narahtaen ja käytävän
ontto ominaiskaiku täytti eteisen. Nuori mies seisoi keskellä
käytävää aran näköisenä, tuijotti mykkänä Kaarinaa suurilla
silmillään. Hiljainen hetki tuntui kestävän ikuisuuden.
”... Niin..?”
Kaarina piti kädellään kiinni
puoliavoimesta ovesta valmiina vetämään sen kiinni. Nuori mies
hätkähti, räpäytti silmiään ja henkäisi syvään.
”... Kun... Kun mulla jäi avain
tonne asuntoon... Ja kännykkäkin...”
Samassa nuorukaisen silmät täyttyivät
kyynelistä, ilme oli hätääntynyt kuin eksyneellä lapsella.
Kaarina jähmettyi hetkeksi, tätä hän ei ollut osannut odottaa.
Sitten sydän suli toisen hädän edessä ja hän avasi oven
kokonaan.
”Elähän nyt, ei mitään hätää.
Huoltomies tulee kyllä avaamaan sulle oven.”
Nuori mies niiskaisi ja pyyhkäisi
kyyneleitä poskeltaan. Katse oli edelleen eksynyt.
”Niin... Niin huoltomies, aivan.
Mutta kun... Mistä mää sen löydän?”
Kaarina mietti hetken. Tämä oli
tavallaan kyllä aika vaarallinen tilanne. Tuo oli aivan uppo-outo
tyyppi ja vaikka poika olikin hintelä, se ei vielä tarkoittanut
etteikö hän olisi voinut olla vaarallinen. Mistä noista ikinä
tietää...
Hyvä sydän ei kuitenkaan antanut
periksi: hädässä olevaa PITÄÄ auttaa.
"Tuleppa kuule sisään, olin just
laittamassa kahvit tippumaan. Istutaan alas niin mä soitan sille
huoltomiehelle niin pääset kotiis.”
Poika niiskaisi uudestaan ja nyökkäsi
sitten.
”Kiitos. Kiitos paljon.”
*****
”Istuppa siihen ja vedä
henkeä. Ei tässä oo hätää.”
Poika istui keittiön
pöydän ääreen ja yritti rauhoittua. Kyyneleet valuivat vielä
poskille ja hontelo vartalo näytti tärisevän. Voi ressu pieni,
Kaarina ajatteli. Ihan lapsihan tuo vielä taitaa olla.
”Vikke, vapaa!”
Pikkukoira rynnisti
innosta täristen vieraan jalkoihin ja alkoi hyppiä tämän polvia
vasten. Viken mielestä ihmiset olivat ihania! Ikinä ei voinut olla
liikaa uusia leikkikavereita pienen koiran elämässä.
Poika hätkähti ja nosti
kätensä rintaansa vasten.
”Elä välitä, Vikke on
tosi kiltti koira, se haluaa vaan tutustua. Voit ihan rauhassa
silittää sitä, se vain nuolee sun käsiä.”
Poika rohkaistui ja ojensi
kätensä Vikelle. Koira nuoli käden salamannopeasti litimäräksi
ja pojan huulille nousi varovainen hymy.
”Onpa mukava koira...
Söpö.”
Kaarina nyökkäsi.
”Tutustukaa te rauhassa
toisiinne niin mä soitan huoltomiehelle.”
*****
Kumma Juttu... Kuka on
tämä hämmentynyt nuori mies? Ovatko Kaarina ja Vikke vaarassa..?
Lukija, tiedätkö kuinka
Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä
seuraavaksi tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti