11:30.
Martta istui valkoisessa huoneessa yksinään ja katseli käsiään. Ympärillä vallitsi
hiljaisuus jota häiritsi vain ilmastoinnin monotoninen suhina ja
loisteputkien sähköiset räpsähdykset. Huoneen kirkkaat valot
heijastuivat valkeista pinnoista ja häikäisivät vanhoja silmiä.
Marttaa ympäröi
vihamielinen valkoinen valo joka korosti huoneen kalseutta. Jokainen
yksityiskohta huoneesta oli räikeästi valaistu, jokainen pöydän
kulma terävä kuin taiteltu paperi. Martta huokasi. Kuinka kauan hän
jaksaisi käydä täällä?
Suuren huoneen toisessa
päässä oleva ovi aukeni ja Martta nosti päätään. Huulille
nousi pakotettu hymy, kun hän tunnisti toisen tulijoista. Huulet
hymyilivät, mutta silmissä säilyi tuskainen, alistunut heijastus.
Äidin ei pitäisi koskaan joutua tapaamaan lastaan näin.
Roteva totinen vartija jäi
oven suuhun seisomaan, kun Telle käveli reippain askelin äitinsä
eteen. Martta ojensi kätensä, kuin halatakseen.
”Älä viitti, äiti.
Kyllä sä tiedät ettei me saada halata.”
Kohotetut kädet
hervahtivat alas, hymy hävisi kasvoilta.
”Niin, aivan... Unohdin
taas.”
Naiset istuutuivat
pöydän ääreen toisiaan vastapäätä, heitä erotti pöydän päällä oleva matala
pleksilasi. Urhea hymy nousi uudelleen vanhemman naisen huulille.
”Noh, mitäs nyt kuuluu?
Ootko asettunu hyvin sinne uudelle osastolle?”
”Joo, ihan hyvin. Ihan
kivoja naisia siellä nelosella. Mutta yksinäiseltä tää silti
tuntuu...”
Telle painoi päänsä,
ääni kuulosti tukahtuneelta. Käsi nousi pyyhkäisemään
silmäkulmaa.
”Voi kultapieni, älä
itke!”
Martan kurkkua kuristi,
hänen lapsellaan oli hätä eikä hän saanut lohduttaa, ei edes
hipaista kädellään. Miten yhteiskunta voi olla näin julma?
Telle niiskaisi ja
hieraisi nyrkillä silmiään. Martta joutui puremaan huultaan
nähdessään tytön eleen. Noin se oli pikkutyttönäkin tehnyt, kun
yritti olla itkemättä.
”Joo ei tässä mitään,
kyllä tämä tästä...”
Telle kohotti päänsä ja
katsoi äitiään suoraan silmiin. Katse oli hämyinen, itkuinen,
mutta Martta oli erottavinaan hätää tyttärensä silmissä.
”Ihan hyvä paikka tää
on, vartijatkin on ihan kivoja.”
Martta tarttui innokkaasti
tyttärensä toiveikkaisiin sanoihin.
”Niin tietysti, onhan ne
ammattilaisia. Ja ei kai täälläkään ihmisiä kummempia olentoja
asu... Tiiä vaikka tutustuisit mukaviin uusiin ihmisiin, löytäisit
ystäviä.”
Telle hymyili vinosti,
silmissä välähti.
”Joo on siellä muutama
tosi mukavan olonen nainen, eiköhän sieltä kavereita löydy.”
Telle vilkaisi vaivihkaa
olkansa yli ovella seisovaa vartijaa.
”Nekin on täällä ihan
syyttä suotta, ei nekään oo oikeesti tehny mitään. Syyttömiä
niinku minäkin.”
Telle suoristi selkänsä
ja katsoi taas äitiään surullinen ilme silmissään.
”Mutta mitäs sinne
kotiin kuuluu?”
*****
”Vierailuaika on ohi.”
Martta hätkähti, hän
oli kotikuulumisia kertoessaan kokonaan unohtanut vartijan läsnäolon.
”Hyvänen aika, kyllä
se 45 minuuttia kuluu nopeesti...”
Martta vilkaisi tytärtään
hieman nolon oloisena.
”Minä se tässä vaan
oon koko ajan puhunu...”
Telle hymyili.
”Ihan hyvä niin, musta
on mukava kuulla ulkomaailman asioita.”
Naiset nousivat seisomaan
ja Martta ojensi taas kätensä halaukseen. Telle katsoi äitinsä
käsiä ja nosti sitten katseensa silmiin.
”Hei sitten äiti, vie
isälle terveisiä.”
Telle käännähti
kannoillaan ja käveli reippain askelin ovella odottavan vartijan
luo. Vartija avasi oven ja seurasi Telleä käytävään. Oven lasin
läpi näkyi kuinka vanha nainen istahti raskaasti tuolilleen ja
nosti käden silmilleen.
Telle nosti leukaansa ja
vilkaisi takanaan kävelevää vartijaa.
”Tuon ämmän ei sitten
enää tartte tulla tänne, vie vaan multa vierailija-ajan.”
*****
Kumma Juttu... Miksi Telle
suhtautuu niin torjuvasti äitiinsä?
Lukija, tiedätkö miten
Juttu jatkuu? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä
seuraavaksi tapahtuu.
