Aure
istui hiljaa tuvan penkillä. Vaalea pää oli painuksissa ja kasvot
pakkasen punaamat. Poskia pitkin valui kyyneleitä. Aure oli kiltti
tyttö, hänen oli vaikea olla kun tiesi tuottaneensa isälle
mieliharmia. Aure vilkaisi varovasti edessään seisovia miehiä.
”No
niin Aure, alappa kertoa. Mistä sie olit tulossa tyhjä reppu
selässä keikkuen?”
Isän
ääni oli kireä. Aure painoi kiireesti katseensa sylissä ristissä
oleviin käsiinsä ja pudisti päätään.
”En
mie misthään... Mettästä... Sekuvain kävin ketunjälkiä
kattelemassa...”
Aure
ei ollut hyvä valehtelija ja hän tiesi sen oikein hyvin itsekin.
”Elä
hupata tyttö, mitä sie tuolla savottarepulla tehit?”
Aure
nosti kädet kasvoilleen ja hyrskähti itkuun.
”En
mie mithään tehny... Mie vain kävelyllä...”
Itku
yltyi, hartiat nytkähtelivät ja koko hentoinen tyttö tuntui
tärisevän.
Aure
tunsi kuinka isä kyykistyi hänen eteensä ja suuri lämmin käsi
laskeutui hänen olkapäälleen.
”No
elähän nyt Aure... Elä itke, kerro vain kaikki tarkkaan, kyllä
tästä selvithän.”
Aure
inahti ja syöksyi sitten isän syliin. Isä ei ollut kiivas mies,
oli aina jaksanut pelmuta lastensa kanssa ja ymmärtänyt näiden
riehakkaitakin leikkejä. Aurea ei enää pelottanut, mutta häntä
kyllä hävetti. Hän tiesi, että nyt oli kerrottava isälle kaikki
ja paljastettava Niilan piilo.
Syrjempänä
seisova lehtori liikahti hermostuneesti. Häntä ärsytti tytön
venkoilu; pitihän lasten tehdä niin kuin niitä käskettiin.
”No
eikö se tyttö jo saa suutaan auki?”
Aure
tunsi isänsä jäykistyvän.
”Aure
on hyvä pikkupiika. Kyllä se kertoo kuhan kykenee.”
Isä
puristi Auren syliinsä ja nousi kyykkysiltään penkille istumaan.
”No
niin Aure, pyhippä silhmät ja kerro missä olit.”
Aure
niiskaisi, itku alkoi vaimentua.
”Olit
kuiten mettässä. Niilan luona, eikö vain?”
Aure
avasi kyyneleiset silmänsä ja nosti hitaasti katseensa isään.
Silmissä oli hätää, katse oli kysyvä.
”Kerro
vain, ei Niilalle käy kuinkhaan.”
Auren
silmät sulkeutuivat, soikeat kasvot olivat kalvenneet. Pää
nyökkäsi hitaasti.
”Juu,
olin mie Niilan luona...”
Silmät
aukenivat ammolleen ja totuus alkoi purkautua pienen tytön suusta
yhtenä mylläkkänä, sanat toisiaan tönien kuin hirmuisessa
kiireessä.
”Mie
vein Niilalle evästä ja tulitikkuja ja hiomakivenkin vein kun se
niitä tarvittee ja siellä oli se tulikettu ja met pölästyimä kun
se raapi sitä lunkkaa mutta ei kettuja voi kesyttää kun son villi
elukka!”
Aure
vaikeni henkeään haukkoen, nyt oli totuus tullut julki.
Isä
istui hievahtamatta yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Siis
mikä tulikettu oli missä? Mistä sie puhut?”
Aure
hyrskähti uudelleen itkuun.
”No
sielä kuopalla, sielä Urho-sedän kuopalla, sielä oli se kettu ja
se raapi sitä lunkkaa kun tahotteli leipäkannikkaa Niilalta!”
Isä
hengähti syvään. Aure tunsi kuinka isä tärähteli, tuntui aivan
kuin hän olisi nauranut. Mutta eihän tässä ollut mitään
nauramista...
Aure
vilkaisi varovasti isänsä kasvoja, häntä katsovat silmät eivät
olleetkaan tuikeat. Aure mykistyi, isää tosiaan nauratti!
”Vai
leipäkannikkaa... Niinpä niin, Niila se on aina tykänny ketuista.”
Aure
rypisti ihmeissään kulmiaan ja tuijotti isänsä kasvoja.
”Niin...
Niin mutta ettehän oo Niilalle vihassa? Ei se ole yksin kapinassa,
Pietu ja Pekkakin on mettässä.”
Lehtori
liikahti jälleen kärsimättömästi ja rykäisi sitten tapansa
mukaan tärkeän oloisena.
”Ne
on jo saatu kiinni ne kaksi hyväkästä, Raattaman ja Juuson pojat.”
Aure
jäykistyi ja tuijotti kauhuissaan lehtori Korhosta.
”Onko
Pekka ja Pietu jo kotona? Mitä niille on tehty?”
Hätääntyneet
silmät kääntyvät anovina kohti isän kasvoja. Isä hymyili ja
silitti sotkuisia vaaleita hiuksia.
”Juu,
pojat on kotona. Tukkapöllyt varhmaan saivat mutta muuton ovat
kunnossa.”
”Toivottavasti
saivat selkäsaunat ja oikein kunnolliset! Sellaiset pirulaiset eivät
hellää kättä ansaitse.”
Isä
katsoi jäykkänä seisovaa pulleaa lyhytkasvuista miestä tarkasti.
Katse oli kylmä, etelästä tullut opettaja ei ollut kenenkään
mieleen.
”Ei
ole Rattamassa eikä Juusoillakaan tapana pieksää lapsia.”
Isä
laski katseensa takaisin tyttärensä kasvoihin ja hymyili.
”Odotama
että äitisti tulee kotiin ja lähemä sitten hakehmaan Niilaa. Elä
huoli Aure, Niila on kohta kotona.”
*****
Niila heräsi hätkähtäen kylmän
pakkasilman henkäykseen. Hän ei ensin ymmärtänyt missä oli,
ympärillä näkyi vain pimeää. Uninen mieli keksi lopulta hoksata,
että nuotio oli sammunut hänen nukkuessaan. Sitten silmiin osui
häikäisevä valo.
”No niin Niila, herääppä sitten ja
tule ulos sieltä kuopasta.”
Niila pomppasi pystyyn ja löi
hädissään päänsä kuopan kattoon. Hänet oli löydetty! Aure oli
jäänyt kiinni ja nyt hän oli nalkissa... Niila hieroi jomottavaa
päätään, pakokauhu nosti raudan maun suuhun. Pakotietä ei ollut.
Isän ääni kuului jälleen avoimesta
luukusta.
”Alappa joutua, täälon kylmä.
Lähemä kotio, äitisti laitto sopan tulille jotta saat syä.”
Niila jähmettyi. Isän ääni ei
ollutkaan vihainen.
”Enkä tule! Mie en tule ennenkö se
lehtori on lähteny takasin etelään! Helevetin junantuoma..!”
Kuopan suuaukolta kuului kummallinen
ääni, aivan kuin isä olisi pidätellyt nauruaan. Tilanne ei mennyt
nyt ollenkaan niin kuin Niila oli kuvitellut.
Isä selvitti kurkkuaan, ääni oli
jälleen vakaa.
”Eläpä hupata, ei se Korhonen
mihinkhän lähe kesken lukuvuen. Tule pois nyt sieltä kuopasta,
lähemä kotiin.”
Niila painoi päänsä, ei tässä
tainnut olla vaihtoehtoja. Hitaasti hän otti vanttuunsa ja
karvalakkinsa ja kipusi sitten kuopan luukusta hangelle. Isän
kirkas taskulamppu häikäisi silmiä.
”Mutta Pietusta ja Pekasta en kyllä
kerro. Mie en heitä petä!”
Isä hymähti ja asetti sitten
karvahatun poikansa päähän. Kosketus oli hellä.
”Pojat on jo kotona, jäivät kiinni
toissapäivänä. Ei nekhän suostunu kertohmaan missä sie olet.”
Niilan silmät suurenivat. Pojat olivat
jääneet kiinni... Mutta olivat pitäneet sanansa, eivät olleet
pettäneet kapinaveljeään.
”Mitäs niile on tehty..? Onko
vallesmanni jo hakenu ne tyrhmään?”
Nyt isä nauroi jo ääneen eikä Niila
voinut muuta kuin tuijottaa isäänsä hämmästyneenä.
”No ei tieten ole mihinkhän tyrhmään
laitettu, elä hupata. Kai sitä pojat joskus kolttosia tekee, sehän
kuuhluu asiaan.”
Niila aivan tyrmistyi, kolttosenako
sitä nyt pidettiin mitä he olivat tehneet!
”Niin mutta...”
”Ei mitään muttia enää. Nyt kipua
siihen ahkioon taljojen alle, mie veän siut kotiin. Lähemä ennenko
jääymä.”
Niila kömpi nöyränä taljojen väliin
vaikka mielessä myllersikin kysymyksiä.
”Eikö se sitten suuttunukkaan se
lehtori..?”
”No suuttu tietenki. Etelänihme, ei
mithän huumorintajua, tietäähän tuon.”
Niila haukkasi henkeään. Isä
ymmärsi, ei ollut vihainen!
Isä oli sammuttanut taskulamppunsa,
lumista metsää valaisi vain hänen karvalakkiinsa kiinnitetyn
otsalampun valkoinen valokiila.
”Oli se kyllä vihassa se Korhonen...
Eihän se saanu sitä autoansa liikkeelle kun tet olitta pönkänneet
net betoniporsaat siihen etu ja takapyöhrien etheen.”
Isän syvä nauru kaikui lumisessa
metsässä niin että Niilaakin alkoi naurattaa.
”Oli se kyllä hyä kepponen. Soli
audin moottori aihvan kohmeessa kun net porsaat saatiin siirrettyä.
Se piti hinuuttaa Nivan korhjaamolle sulamaan ennenkö se taas heräs
henkiin.”
Niila kikatti. Ahkiossa oli lämmin ja
turvallinen olo eikä kotiinpaluu enää pelottanut.
”Jaha, lähemä sitten. Tulema
siivoomaan kuopan päivänvalolla.”
Ahkio nytkähti liikkeelle ja isä
lähti tarpomaan omia jälkiään pitkin takaisin kohti riistapolkua.
Niilan silmäkulmassa häivähti liike.
Kettu seisoi kuopan avoimen luukun edessä ja tuijotti lähtijöitä.
Mustat silmät olivat ilmeettömät, mutta Niila olisi voinut vaikka
vannoa, että raollaan oleva suu hymyili.
SEN PITUINEN SE.
