Työvuoro ei
koskaan ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Baari oli hiljainen,
kanta-asiakkaat miehittivät tapansa mukaan lähiökuppilan
nurkkapöydät ja tiskillä oli muutama hiljainen notkuja. Tylsää.
Kaarina hinkkasi
pyyhkeellä jo valmiiksi kuivattuja ja kiiltäviä tuoppeja.
Perjantaiaamuna baari oli aina putipuhdas, kun torstain vuorolaisella
ei ollut muuta tekemistä kuin siivota.
Silmät etsiytyivät
vähän väliä baarin takaseinällä matelevaan kelloon. Kellon
vieressä oli himmeä ja tahriintunut kyltti: Tätä kelloa on
mahdoton varastaa, henkilökunta tuijottaa sitä herkeämättä.
Mukahauska kyltti nauratti tänään vielä tavanomaistakin vähemmän.
Kaarinan
katsellessa minuuttiviisari nytkähti kuitenkin eteenpäin. Toivo ei
siis ollut menetetty, vuoro päättyisi aikanaan. Vielä puoli tuntia
pilkkuun ja sitten pääsisi puhelimeen. Holkki eli onneksi
samanlaista päivärytmiä kuin Kaarina, aamuyö oli paras aika tehdä
suunnitelmia.
Paitsi tietysti jos
Holkki sattui olemaan keikalla. Kaarinan mieleen palasi Joonaksen
kitara. Stratocaster... Tästä Holkki olisi todella kiinnostunut! Ei
jokaisella muusikonalulla sellaista aarretta ollutkaan. Joonas taisi
olla rikkaasta suvusta.
”Anna vielä
yks!”
Kaarina vilkaisi
tiskille hoiperrellutta kantapeikkoa. Katse haritti ja puhe sammalsi,
ilta oli jatkunut jo pitkään. Aikaa toki olisi vielä, mutta
Kaarinaa ei huvittanut kanniskella sammuneita taksiin. Ei tänä
iltana.
”Eiköhän se ole
sun aika lähteä jo kotiin päin Kalle.”
Kallen pää
nyökähteli ja silmät yrittivät hahmottaa mistä ääni kuului.
”Eiku... Eiku mä
vielä yhen... Kyllä sä yhen voit myyä...”
Kaarina huokaisi ja
pudisteli sitten tiukasti päätään.
”Juu voin, mutta
en myy. Kalle on ny saanu maljansa täytenä.”
Kalle jäi hetkeksi
puntaroimaan kuulemaansa, Kaarinan vastaus ei heti auennut. Lopulta
'en myy' näytti uppoavan miehen tajuntaan.
”Aijjaa. No joo.”
Niine hyvineen
horjuva mies kääntyi epävarmasti ja suuntasi katseensa kohti ovea.
Kaarina katseli kuinka Kalle yritti tapansa mukaan avata ovea
saranapuolelta kunnes onnistui lopulta selvittämään tiensä
baarista kadulle. Yksi vähemmän.
*****
”No mitä.”
”Onko tilanne päällä?”
”Ei.”
”Pitäis olla. Eikö sulle riitä
hommia?”
”Eläpä alota. Keikalle menossa
just. Oliks sulla jotain?”
”No oli. Siis on. Oisitko
Stratocasterista kiinnostunu?”
”Täh? Jaa aidosta vai?”
”Juu, kyllä se mun tietääkseni on
aito. Ei taida sulla vielä sellasta ollakaan...”
”No ei... Missä?”
”Entä kiinnostasko sämpläyspöydät
ja sen tyyppiset kamat?”
”No jumalauta kyllä kiinnostaa!
Missä sellasia on?”
”Muistatko sen mun vastapäisen
naapurin? Sen opiskelijapojan?”
”Joo. Mitä siitä?”
”Kävitte siellä vähän etuajassa.
Se oli just hakemassa omia musiikkikamojaan Matkahuollosta kun olitte
siellä keikalla.”
Hiljaisuus.
”Niin että olisko kannattanu odottaa
vielä pari viikkoo niinku mä sanoin?”
”No joo joo, älä räkytä. Pitää
käydä siellä uuestaan.”
”Jep. Käykääpä varsin.”
”Nyt pitää mennä. Moi.”
Kaarina hymyili itsekseen. Pian
olisivat lähiöbaarin iltavuorot ikävä muisto vain.
SEN PITUINEN SE.
