10.Juttu – Naapuri – LORUN LOPPU

Työvuoro ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Baari oli hiljainen, kanta-asiakkaat miehittivät tapansa mukaan lähiökuppilan nurkkapöydät ja tiskillä oli muutama hiljainen notkuja. Tylsää.

Kaarina hinkkasi pyyhkeellä jo valmiiksi kuivattuja ja kiiltäviä tuoppeja. Perjantaiaamuna baari oli aina putipuhdas, kun torstain vuorolaisella ei ollut muuta tekemistä kuin siivota.

Silmät etsiytyivät vähän väliä baarin takaseinällä matelevaan kelloon. Kellon vieressä oli himmeä ja tahriintunut kyltti: Tätä kelloa on mahdoton varastaa, henkilökunta tuijottaa sitä herkeämättä. Mukahauska kyltti nauratti tänään vielä tavanomaistakin vähemmän.

Kaarinan katsellessa minuuttiviisari nytkähti kuitenkin eteenpäin. Toivo ei siis ollut menetetty, vuoro päättyisi aikanaan. Vielä puoli tuntia pilkkuun ja sitten pääsisi puhelimeen. Holkki eli onneksi samanlaista päivärytmiä kuin Kaarina, aamuyö oli paras aika tehdä suunnitelmia.

Paitsi tietysti jos Holkki sattui olemaan keikalla. Kaarinan mieleen palasi Joonaksen kitara. Stratocaster... Tästä Holkki olisi todella kiinnostunut! Ei jokaisella muusikonalulla sellaista aarretta ollutkaan. Joonas taisi olla rikkaasta suvusta.

”Anna vielä yks!”
Kaarina vilkaisi tiskille hoiperrellutta kantapeikkoa. Katse haritti ja puhe sammalsi, ilta oli jatkunut jo pitkään. Aikaa toki olisi vielä, mutta Kaarinaa ei huvittanut kanniskella sammuneita taksiin. Ei tänä iltana.

”Eiköhän se ole sun aika lähteä jo kotiin päin Kalle.”
Kallen pää nyökähteli ja silmät yrittivät hahmottaa mistä ääni kuului.
”Eiku... Eiku mä vielä yhen... Kyllä sä yhen voit myyä...”
Kaarina huokaisi ja pudisteli sitten tiukasti päätään.

”Juu voin, mutta en myy. Kalle on ny saanu maljansa täytenä.”
Kalle jäi hetkeksi puntaroimaan kuulemaansa, Kaarinan vastaus ei heti auennut. Lopulta 'en myy' näytti uppoavan miehen tajuntaan.
”Aijjaa. No joo.”

Niine hyvineen horjuva mies kääntyi epävarmasti ja suuntasi katseensa kohti ovea. Kaarina katseli kuinka Kalle yritti tapansa mukaan avata ovea saranapuolelta kunnes onnistui lopulta selvittämään tiensä baarista kadulle. Yksi vähemmän.

*****

”No mitä.”
”Onko tilanne päällä?”
”Ei.”
”Pitäis olla. Eikö sulle riitä hommia?”
”Eläpä alota. Keikalle menossa just. Oliks sulla jotain?”
”No oli. Siis on. Oisitko Stratocasterista kiinnostunu?”
”Täh? Jaa aidosta vai?”
”Juu, kyllä se mun tietääkseni on aito. Ei taida sulla vielä sellasta ollakaan...”
”No ei... Missä?”
”Entä kiinnostasko sämpläyspöydät ja sen tyyppiset kamat?”
”No jumalauta kyllä kiinnostaa! Missä sellasia on?”
”Muistatko sen mun vastapäisen naapurin? Sen opiskelijapojan?”
”Joo. Mitä siitä?”
”Kävitte siellä vähän etuajassa. Se oli just hakemassa omia musiikkikamojaan Matkahuollosta kun olitte siellä keikalla.”

Hiljaisuus.

”Niin että olisko kannattanu odottaa vielä pari viikkoo niinku mä sanoin?”
”No joo joo, älä räkytä. Pitää käydä siellä uuestaan.”
”Jep. Käykääpä varsin.”
”Nyt pitää mennä. Moi.”

Kaarina hymyili itsekseen. Pian olisivat lähiöbaarin iltavuorot ikävä muisto vain.

SEN PITUINEN SE.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti