5.Juttu - Luenta - osa 3

Soile katseli käsiään. Kortit pyörivät niiden välissä hitaasti ja sulavasti, solahtelivat toistensa lomiin niin vaivattomasti. Korttien koskettaminen oli rauhoittavaa, tuttua, suorastaan nautinnollista. Soile oli aina rakastanut kortteja, heti ensimmäisestä pakastaan lähtien.

Intohimoisesta suhtautumisestaan huolimatta Soile ei koskaan tehnyt pöytää itselleen. Ei koskaan! Se olisi paras mahdollinen tapa saada päänsä sekaisin ja tappaa kaikki omintakeinen aloitteellisuus joka hänessä asusti.

Hän oli nähnyt sen niin monta kertaa. Jotkut hänen asiakkaistaan olivat käyneet hänen luonaan jo vuosia. Useimmat tulivat kerran kuussa, laskivat hieman nolostuneina leikkiä siitä että luennasta oli tullut heille hauska tapa. Ihan vain mielen piristykseksi kävivät...

Jotkut taas olivat jääneet koukkuun ihan kunnolla. Kävivät kerran viikossa, aina samana päivänä samaan kellonaikaan. Aina sama nälkäinen katse silmissään, kuin ihmettä odottaen. Ja aina se ihme jäi tulematta, jäi seuraavaan kertaan.

Hurjimpia Soilen oli pitänyt kieltää tulemasta. He olivat luovuttaneet elämänsä hallinnan kokonaan korteille, eivät pystyneet tekemään enää yksinkertaisimpiakaan päätöksiä korteilta ohjeita kysymättä.

Soile tunnisti kyllä tällaiset ihmiset ja ohjasi heidät lempeästi ovelle. Meillä kullakin on vastuu omasta elämästämme. Meidän täytyy itse tehdä valintamme. Sitä ei voinut kukaan meistä paeta.

Soilen kädet pysähtyivät, pakka oli valmis. Häntä pelotti... Oliko tämä virhe? Jäisikö hänkin koukkuun, heti ekasta kerrasta? Kahden edellisen päivän luennat eivät olleet tuntuneet tavallisilta, niissä oli ollut jotain henkilökohtaista. Kortit olivat puhuneet Soilelle, eivät hänen asiakkailleen. Tämä asia oli selvitettävä.

Soile henkäisi syvään ja alkoi asetella kortteja silkkiliinalle. Kymmenen korttia, vasemmalle kuuden kortin salmiakkikuvio ja oikealle neljä korttia pystyriviin. Soilen sydän alkoi pamppailla.

Siinä ne olivat, Tuonelan Tyttö ja Vanha Tammi, samoilla paikoilla kuin aiemminkin. Muitakin tuttuja kortteja näkyi, viisi pöydällä olevaa korttia olivat nousseet edellisinä päivinä.

Soile pakotti tärisevät kätensä rentoutumaan, keskittyi ja aloitti.

*****

[Lähtökohta: Tuonelan Tyttö] Kuolema, ympäristön muutos, uusi alku... Mikä minun ympäristössäni on muuttunut? Onko mikään..? Kaikkihan on nyt niin hyvin. Asiakkaita kulkee tasaisena virtana, mieli on rauhallinen ja tyyni, kaikki on ennalta arvattavissa. Rauhallista. Tylsää.

[Esteet: Kalanluinen kannel] Harmonia ja sopusointu, täydellinen onni ja tyytyväisyys, yllättävä käänne... Miten tämä voi olla este? Juuri tämähän on hyvä, juuri tätä minä olen aina halunnut! Mutta... onko tässä kaikki mitä elämästä on odotettavissa? Eikö mikään enää muutu, eikö mikään enää tunnu tämän kummemmalta? Miksi tämä kaikki tuntuu yhtäkkiä niin tylsältä ja pysähtyneeltä?

[Kokemukset: Antero Vipunen] Totuuden ja sisäisen valon etsiminen hiljentymällä ja rauhoittumalla... Niin, tämän minä olen kyllä tehnyt aiemminkin. Ei siitä nyt niin kovin monta vuotta ole kun se työpaikka meni ja jäin tyhjän päälle. Mietiskelin aikani ja sitten tämä kortti-idea ilmestyi jostakin, kuin ulkoa annettuna. Kaikki muuttui silloin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Pitääkö tässä nyt taas yrittää keksiä jotain uutta?

[Lähimenneisyys: Löylyn henki] Tämä onkin uusi kortti, tätä ei ollut eilisessä tai toissapäivän pöydässä. Parantaminen, rentoutuminen, rauhoittuminen, puhdistautuminen... Aivan, sitä se muutos viimeksikin vaati. Ja ai että se tuntui hyvältä! Poltella tuoksukynttilöitä, juoda höyryävän kuumaa teetä ja katsella talvista tähtitaivasta. Ihanaa! Vain sylissä kehräävä kissa puutui. Noh, ei nyt sentään, eläimen omistaminen ei nyt vaan yhtään kiinnostanut. Sitäpaitsi miten elävän olennon edes voisi omistaa?

[Mahdollisuudet: Tulen synty] Uusi alku, piilevien voimavarojen löytäminen, uusien asioiden omaksuminen... Niin, uudet asiat ovat aina mahdollisuus. Puuttuuko minun elämästäni jotain? Mitä uutta tähän voisi lisätä, nyt kun olisi siihen mahdollisuus?

[Lähitulevaisuus: Ukko] Taas uusi kortti. Ongelmien ratkeaminen ja pahasta pääseminen, haasteeseen tarttuminen ja itseensä luottaminen... Ja tämä on siis lähitulevaisuudessa, aivan kohta. Loistavaa, nyt tämä alkaa tuntua todella mielenkiintoiselta! Ehkä minä olisinkin valmis johonkin uuteen?

[Sinä: Virvatuli*] Ja kolmaskin uusi kortti. Saavuttamattoman unelman tavoitteleminen, kyllästyminen, itsepetos... Niin, minua on kieltämättä alkanut kyllästyttää tämä tasaisena junnaava autuas arki. Oliko tämä kuitenkaan se mitä minä silloin aiemmin aloin tavoitella? Silloin korttien lukeminen tuntui niin jännittävältä ja erilaiselta, tuntui että pystyi todella auttamaan ihmisiä. Mutta nyt, nyt se ei enää tunnu riittävän. Mitä minä nyt haluan?

[Ympäristö: Sokean opas] Jälleen uusi kortti, ja tällä kertaa todella sopiva! Sisäinen opas, luova ajattelu, vähittäinen eteneminen... Se on kyllä totta etteivät sukulaiset tai edes ystävät ole voineet ymmärtää tätä minun tapaani elää. Parempi onkin luottaa omaan intuitioon, eivät muut kuitenkaan ymmärtäisi. Kun nyt vaan keksisi mitä minulta puuttuu...

[Toiveet ja pelot: Tulikettu] Ah, tämäkään ei ole noussut aiemmin. Valppaus, viekkaus, oikea ajoitus... Nyt täytyy olla tarkkana, ajoitus on kaiken aa ja oo. Muutos on tulossa, mutta jos en keksi ratkaisua ongelmaan tarpeeksi ajoissa, meneekö minulta hyvä tilaisuus sivu suun?

[Lopputulos: Suuri Tammi] Ja sitten tämä Tammi, pakan voimakkain kortti. Mahdollisuus suureen sisäiseen muutokseen ja kasvuun. Ja sen jälkeen alkaa uusi elämä, uusi matka.

*****

Soile nojasi otsaansa käsiinsä. Sydämen jyskytys oli rauhoittunut ja kädet lakanneet tärisemästä, jäljellä oli enää turta tyyneys. Jotain oli tapahtumassa, jotain täytyi tapahtua... Mutta mitä? Mistä tämä muutoksen tarve oli yhtäkkiä pongahtanut hänen elämäänsä? Miksi asioiden piti muuttua?!

Soile kohotti päätään ja tuijotti edessään silkkiliinalla makaavia kortteja. Jokin häiritsi hänen mieltään, jokin kolkutteli alitajunnan portteja. Pöytää lukiessaan hänen mielessään oli käynyt jokin ohikiitävä ajatus ja siinä ajatuksessa piili ongelman ratkaisu.

Mikä se ajatus oli ollut?

*****

Jutussa on käytetty Susanna Salon uutta upeaa Ukon Pakkaa.

*****

Kumma Juttu... Mitä Soilen elämässä on tapahtumassa?

Lukija, tiedätkö mikä ajatus Soilelta on kadoksissa? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Soilen ongelma ratkaistua.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 4.11.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Luenta - Lorun Loppu

5.Juttu - Luenta - osa 2

Soile katseli naisen käsiä. Ne pyörittelivät kortteja nopeasti, sekoittivat näppärästi mutta huolellisesti. Mikähän siinä oli, että naiset eivät useinkaan halunneet sekoittaa kortteja itse, pyysivät Soilea sekoittamaan ne puolestaan. Eivätkö ne ymmärtäneet, että ihmisen elämä ja valinnat on aina omassa kädessä? Ei luenta ole mikään tulevaisuuslotto. Se on tiekartta.

Nainen ojensi pakan Soilelle.

”Jaha, valmista tuli. Haluatko vielä nostaa pakan?”

Nainen mietti hetken, epäröi, mutta pudisti sitten päätään. Hän vilkuili hermostuneesti hihitellen ympärilleen ja painoi käden suulleen. Arpa oli heitetty.

”Selvä, sitten aloitetaan. Jos ei sinulla ole valmiita kysymyksiä mietittynä, tehdään sinulle Kelttiläinen risti. Se on hyvä yleispöytä, antaa aika selkeän kuvan tämänhetkisestä tilanteesta ja siihen vaikuttavista asioista.”

Soile asetteli kymmenen korttia pöydälle, vasemmalle kuuden kortin salmiakkikuvio ja oikealle neljä korttia pystyriviin. Sitten Soile jähmettyi, katseli kortteja tarkasti ja henkäisi. Ensimmäinen ja kymmenes kortti olivat samat kuin eilen...

Nainen liikahti hermostuneesti ja rykäisi. Soile vilkaisi naista ja katsoi taas kortteja. Sattumaa. Sattumaapa tietenkin.

Soile keskittyi ja aloitti.

*****

[Lähtökohta: Tuonelan Tyttö] Tämä on sinun tämänhetkinen tilanteesi, kaiken lähtökohta. Tämä on kuoleman kortti, mutta älä pelästy, tämä ei tarkoita varsinaista kuolemaa. Sinä olet nyt uuden kynnyksellä, tienhaarassa, tai oikeastaan umpikujassa. Sinun ympäristösi tai ympäröivät olosuhteesi ovat muuttuneet, ja se tuntuu pelottavalta. Mutta se ei oikeasti ole umpikuja vaan uuden alku.

[Esteet: Kultainen nainen] Tässä päällä on ristikkäin kortti joka on esteenä sinun etenemiselle tai vaikuttaa siihen muutoin. Onko sinulla nyt vaikeaa nähdä tietä eteenpäin, koska sinulla on ollut tietty mielikuva siitä millaista sinun elämäsi on tai millaista sen pitäisi olla? Ovatko sinun ennakko-odotukset elämän kulusta epärealistisia? Ennakko-oletukset kahlehtivat sinun ajatuksiasi. Jos päästät niistä irti, pystyt näkemään selvemmin ja voit siirtyä eteenpäin.

[Kokemukset: Louhi] Sinä olet ollut tässä tilanteessa ennenkin, olet ollut umpikujassa ja kuitenkin löytänyt tien eteenpäin. Muistatko? Muistatko kuinka sen teit ja mitä se vaati? Sinulla on kaikki aseet käsissäsi, sinulla on valmiuksia joita voit käyttää hyväksesi. Sinulla on vahva tahto, mutta älä unohda myöskään intuitiota ja herkkyyttä muiden tarpeita kohtaan.

[Lähimenneisyys: Kurimus] Ihan vasta sinulla oli sellainen hetki elämässä, kun kaikki on tuntunut valuvan hukkaan. Ihan kuin olisit ollut vesipyörteen silmässä ja se olisi vetänyt sinua syvyyksiin. Mutta sinä selvisit siitä, sinä katsoit tyhjyyttä silmästä silmään ja uskalsit hyväksyä* omat tunteesi sellaisina kuin ne olivat. Sinä selvisit eteenpäin ja nyt sinä olet tässä, uuden alun kynnyksellä.

[Mahdollisuudet: Näkki] Sinulla on nyt mahdollisuus karistaa ennakkoluulot ja katsoa maailmaa sellaisena kuin se on. Sinä olet nyt siihen valmis. Väärinkäsitykset hankaloittavat sinun elämääsi ja opitut pelot estävät etenemisen, mutta nyt sinä olet valmis työntämään ne sivuun ja luottamaan ihmisiin ja elämään. Sinä tiedät kyllä mikä on totta, mutta varo juoruja ja huhupuheita.

[Lähitulevaisuus: Päivölän pidot] Sinulta tullaan vaatimaan hyvää arvostelukykyä ja harkintakykyä, jotta pääset eteenpäin. Tämä on sinun elämäsi joten sinun pitää ottaa siitä vastuu ja vastata myös tekemisistäsi. Ajattele menneisyyttä ja tekemiäsi ratkaisuja, ja ota niistä opiksesi. Älä toista vanhoja virheitäsi. Harkitse ennen kuin toimit.

[Sinä: Hiiden hirvi] Sinä voit vaikuttaa tämän umpikujan aukeamiseen käymällä rohkeasti sitä päin. Ole avoin ja ota riskejä, mutta älä unohda harkintaa. Älä yritä pakottaa tilannetta ratkeamaan. Ongelmasi ovat ratkaistavissa, mutta jos yrität ratkaista ne väkisin, tilanne vain pahenee. Anna mielesi toimia ja ole joustava. Tie eteenpäin löytyy kyllä.

[Ympäristö: Sudenmorsian*] Sinun ympäristösi ei ymmärrä sinua. Sinua pidetään erilaisena ja vähän pelottavana. Anna heidän ihmetellä ja jatka omaa polkuasi. Luota omaan vaistoosi ja muista myös antaa tilaa muille.

[Toiveet ja pelot: Kokkolintu] Sinä toivot elämääsi uusia näköaloja ja korkeampaa tietoisuutta, mutta pelottaako ajatus uudesta katsantokannasta sinua? Jos otat etäisyyttä arkipäivän ongelmiin, sinulla on mahdollisuus nähdä ne uudessa valossa ja ymmärtää paremmin missä olet ja mihin olet menossa. Sinun täytyy elää jokapäiväistä elämää, mutta samalla sinun kannattaa keskittyä pitkän tähtäimen suunnitelmiisi. Luota itseesi ja omiin voimiisi.

[Lopputulos: Suuri Tammi] Tämän matkan päätteeksi sinulla on mahdollisuus suureen sisäiseen muutokseen ja kasvuun. Sinun olosuhteesi ovat jo muuttuneet, siihen et voi vaikuttaa tai muutosta estää. Mutta suurin muutos tapahtuu sinun sisälläsi. Vanhojen asioiden täytyy poistua ennen kuin näet jälleen selvästi eteenpäin. Tämän matkan päätteeksi sinun katsantokantasi ja näkemyksesi muuttuu, sinä muutut ja kasvat. Ja sitten sinun uusi matkasi alkaa.

*****

Soile katseli kortteja mietteisiinsä vajonneena. Hän kuuli edestään yskähdyksen ja kohotti yllättyneenä katseensa. Hyvänen aika, hän oli ihan unohtanut edessään istuvan naisen. Hän oli lukenut jakamaansa pöytää kuin se olisi ollut hänen oma pöytänsä!

Oliko hän istunut hiljaa koko ajan? Oliko hän unohtanut lukea pöydän ääneen..?

”Siis... Sisäinen muutos ja kasvu? Sitäkö tuo tarkoittaa?”

Soile huokasi ja rentoutui. Ei hätää, nainen ei ollut huomannut mitään outoa!

”Niin, tämä pöytä kertoo muutoksesta. Tämä on hyvä pöytä, kaikki on sinulle mahdollista kun vain olet rohkea ja annat muutoksen tapahtua.”

Nainen tuijotti Soilea hämmentyneen näköisenä.

”Olisiko sinulla vielä lisäkysymyksiä? Tästä pöydästä tai jostain muusta asiasta?”

Nainen pudisti hitaasti päätään, nousi, ojensi setelit Soilelle ja kätteli vakavana.

”Ei, olihan tässä jo... Kiitos vaan.”

”Kiitos itsellesi käynnistä, tule uudelleen jos siltä tuntuu.”

Naisen lähdettyä Soile istui uudelleen pöydän ääreen, keräsi kortit pinoon ja kietoi ne silkkiliinaan. Mikä siinä oli että jotkut pelkäsivät muutosta ja kasvua? Soile ainakin toivottaisi muutoksen tervetulleeksi!

Mutta tuo kahden kortin toistuminen oli kyllä kummallista, samoin se, että hän oli unohtanut lukevansa toiselle eikä itselleen. Tätä piti vähän miettiä...

*****

Jutussa on käytetty Susanna Salon uutta upeaa Ukon Pakkaa.

*****

Kumma Juttu... Oliko kyseessä Soilen pöytä vai ei?

Lukija, tiedätkö kenen kohtaloa tässä luetaan? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu perjantaina 27.10.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Luenta - osa 3

5.Juttu - Luenta - osa 1

Soile katseli miehen käsiä. Ne pyörittelivät kortteja hitaasti, sekoittivat kömpelösti ja huolellisesti. Mikähän siinä oli, että miehille piti aina sanoa, ettei kortteja sekoiteta kuin pokeripelissä. Niitä ei jaeta kahteen pakkaan, paineta pöytää vasten ja plärätä sitten kulmista taittaen ristikkäin. Nämä eivät ole pelikortit. Näitä pitää kohdella kunnioittavasti.

Mies ojensi pakan Soilelle.

”Jaha, valmista tuli. Haluatko vielä nostaa pakan?”

Mies ei halunnut, katseli vain hiljaa pöydän päälle levitettyä silkkikangasta.

”Selvä, sitten aloitetaan. Jos ei sinulla ole valmiita kysymyksiä mietittynä, tehdään sinulle Kelttiläinen risti. Se on hyvä yleispöytä, antaa aika selkeän kuvan tämänhetkisestä tilanteesta ja siihen vaikuttavista asioista.”

Soile asetteli kymmenen korttia pöydälle, vasemmalle kuuden kortin salmiakkikuvio ja oikealle neljä korttia pystyriviin. Sitten Soile keskittyi ja aloitti.

*****

[Lähtökohta: Tuonelan Tyttö] Tämä on sinun tämänhetkinen tilanteesi, kaiken lähtökohta. Tämä on kuoleman kortti, mutta älä pelästy, tämä ei tarkoita varsinaista kuolemaa. Sinä olet nyt uuden kynnyksellä, tienhaarassa, tai oikeastaan umpikujassa. Sinun ympäristösi tai ympäröivät olosuhteesi ovat muuttuneet, ja se tuntuu pelottavalta. Mutta se ei oikeasti ole umpikuja vaan uuden alku.

[Esteet: Väinämöisen kaskituli] Tässä päällä on ristikkäin kortti joka on esteenä sinun etenemiselle tai vaikuttaa siihen muutoin. Sinun mielesi on takertunut menneeseen, siellä on liikaa tavaraa etkä näe tilannetta selkeästi. Sinulle tarjoutuu mahdollisuus uuteen alkuun, mutta sinä et pysty vielä näkemään uutta tietä. Laske irti vanhoista totuuksistasi niin näet edessäsi uuden tien jota seurata.

[Kokemukset: Elättikäärmeet] Sinä olet ollut tässä tilanteessa ennenkin, olet ollut umpikujassa ja kuitenkin löytänyt tien eteenpäin. Muistatko? Muistatko kuinka sen teit ja mitä se vaati? Uudet asiat ovat aina pelottavia, mutta niinkuin tämän kortin käärmeet, sinun pitää luoda nahkasi ja uudistua. Sinä osaat tämän kyllä, olet tehnyt sen ennenkin.

[Lähimenneisyys: Koskenhaltia] Ihan vasta sinulla oli sellainen hetki elämässä, kun kaikki tuntui kiitävän valtavalla vauhdilla. Sinua kuljetettiin eteenpäin niin nopeasti ettet ehtinyt muuta kuin reagoida tapahtumiin. Sellainen reagoiminen vaatii keskittymistä siihen hetkeen. Jos keskittyminen herpaantuu, tipahtaa veneestä ja jää rannalle. Sinä selvisit siitä hyvin, pääsit tähän hetkeen jossa sinulla on mahdollisuus aloittaa uudestaan, puhtaalta pöydältä.

[Mahdollisuudet: Antero Vipunen] Sinulla on nyt mahdollisuus tutkia sisintäsi, hiljentyä ja rauhoittua. Sinä olet nyt siihen valmis. Sinä tiedät sisälläsi kuinka sinun tulee toimia ja kuinka jatkaa tästä eteenpäin. Vastaus löytyy sinun sisältäsi. Luota itseesi.

[Lähitulevaisuus: Kalanluinen kannel] Kun luotat itseesi, sinua odottaa täydellinen hetki. Sinusta tuntuu, että sinun polullasi on este etkä pääse eteenpäin, mutta kun katsot tilannetta uudesta kulmasta, löydät yllättävän ratkaisun joka johtaa sinut eteenpäin. Usko omiin kykyihisi*, sinä löydät kyllä ratkaisun kun olet kekseliäs. Tulossa on yllättävä käänne parempaan.

[Sinä: Tulen synty] Sinä voit vaikuttaa tämän umpikujan aukeamiseen olemalla avoin ja ottamalla rohkeasti vastaan uudet asiat. Kuuntele intuitiotasi, ole valmis omaksumaan uusia asioita ja harjoittele uusien kykyjen käyttämistä. Käsittele asioita uudella tavalla ja katso niitä uudesta kulmasta. Vanhat neuvot eivät nyt auta sinua eikä paluuta vanhaan enää ole. Ole rohkea.

[Ympäristö: Iku-Turso] Sinun ympäristösi yrittää estää sinua etenemästä. Sieltä tulee vastaan menneisyyden haamuja jotka jarruttavat sinua ja estävät uudenlaisen ajattelun. Onko sinulla menneisyydessä* jotain käsittelemättömiä asioita tai pelkoja? Ovatko ne oikeasti todellisia, vaiko vain mielikuvitusta? Menneisyys ei voi sinua pysäyttää, jos selvität siellä olevat sotkut kohtaamalla ne rohkeasti silmästä silmään.

[Toiveet ja pelot: Päivänpäästö] Sinä toivot elämääsi tietoisuuden valoa, mutta oletko torjunut sen elämästäsi? Pelkäätkö päästää sen vapaaksi? Pelkäätkö nähdä asiat sellaisina kuin ne todella ovat? Jos olet rohkea ja uskallat tiedostaa elämääsi vaikuttavat asiat, energia ja valo palaavat elämääsi. Sinä näet taas selkeästi, pitkästä aikaa.

[Lopputulos: Suuri Tammi] Tämän matkan päätteeksi sinulla on mahdollisuus suureen sisäiseen muutokseen ja kasvuun. Sinun olosuhteesi ovat jo muuttuneet, siihen et voi vaikuttaa tai muutosta estää. Mutta suurin muutos tapahtuu sinun sisälläsi. Vanhojen asioiden täytyy poistua ennen kuin näet jälleen selvästi eteenpäin. Tämän matkan päätteeksi sinun katsantokantasi ja näkemyksesi muuttuu, sinä muutut ja kasvat. Ja sitten sinun uusi matkasi alkaa.

*****

Soile huokasi, nosti katseensa korteista ja katsoi edessään istuvaa mietteliään näköistä miestä.

”Kuoleman kortti, niinkö?”, mies sanoi huolestuneen näköisenä. Oliko se kuullut sanaakaan siitä mitä Soile oli sanonut?

”Muutoksen kortti. Tämä on hyvä pöytä, kaikki on sinulle mahdollista kun vain olet rohkea ja annat muutoksen tapahtua.”

Mies nosti katseensa korteista, katsoi huolestuneen näköisenä Soilea.

”Olisiko sinulla vielä lisäkysymyksiä? Tästä pöydästä tai jostain muusta asiasta?”

Mies pudisti päätään, nousi, ojensi setelit Soilelle ja kätteli vakavana.

”Kiitos, tämä riittää.”

”Kiitos itsellesi käynnistä, tule uudelleen jos siltä tuntuu.”

Miehen lähdettyä Soile istui uudelleen pöydän ääreen, keräsi kortit pinoon ja kietoi ne silkkiliinaan. Mikä siinä oli etteivät jotkut millään suostuneet näkemään hyvää elämässään? Että kaiken pitäisi olla helppoa ja hauskaa..? Sellainen elämähän on kuin haaleata vettä, eihän se oikeasti tuntuisi miltään.

Soile ainakin toivottaisi muutoksen tervetulleeksi.

*****

Jutussa on käytetty Susanna Salon uutta upeaa Ukon Pakkaa.

*****

Kumma Juttu... Miksi tuo pöytä tuntui kaikesta huolimatta niin uhkaavalta?

Lukija, herättikö tämä sinussa ajatuksia? Kirjoita mietteesi kommentteihin niin katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Juttu jatkuu keskiviikkona 25.10.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Luenta - osa 2

4.Juttu - Koiranpäivä - Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

Sami yritti rimpuilla ja verkko tanssi ja pomppi myötäillen hänen jokaista liikettään. Se ei kuitenkaan antanut tuumaakaan periksi vaikka hän kuinka yritti. Sormia ja käsivarsia pakotti, veri ei ollut kiertänyt niissä kunnolla enää pitkään aikaan.

Menevätkö ne kuolioon? Joudutaanko ne amputoimaan? Tai onko sillä edes väliä... Pääseekö hän koskaan täältä hengissä pois?! Karu ja sotkuinen huone soluasunnossa väikkyi nyt turvallisena ja rauhallisena lintukotona Samin mielessä.

Hän antaisi mitä tahansa, jos pääsisi sinne takaisin. Takaisin istumaan kiikkerälle muovituolille vinon pienen pöydän ääreen, tuijottamaan läppärin ruutua ja tuskailemaan opiskelijaelämän ankeutta. Gradukuolemakin tuntui nyt paratiisilta.

Sami näki päänsä ympärille moneen kertaan kiedotun kankaan läpi vain hämärästi. Hän erotti naisen hahmon edessään, katselemassa häntä, liikuskelemassa edestakaisin kuin sopivaa paikkaa etsien. Sami huusi, yritti itkun ja raivon sekaisella mölinällä pakottaa naisen päästämään hänet vapaaksi.

"Sinusta lähtee kyllä edelleen aika paha ääni... Mutta ehkei sillä ole väliä. Se ei kuulu kovin kauas ja saattaa jopa sopia tähän. Niin... Ehkä se tuo lisäväriä, antaa syvyyttä ja tunnetta.”

Hullu nainen! Mitä ihmettä sillä oli mielessä? Lisäväriä mihin?

”Harmi ettei sitä puukkoa löytynyt, se olisi ollut juuri se mitä tässä tarvitaan. Mutta eiköhän tässä jotain keksitä.”

Sami näki kuinka nainen lähestyi häntä, tunsi sitten naisen kädet rinnallaan.

”Avataanpa ensin tämä sinun takki. Ja paita auki myös, että saadaan ihoa näkyviin.”

Sami rimpuili uudelleen, yritti väistellä käsiä.

”Pysyppä paikallasi, tämä on tärkeä juttu. Ja vyö kanssa auki ja housut.”

Sami huusi, nyt hän vasta säikähtikin! Oliko tämä joku hullu pervo tämä nainen? Naisen kädet tuntuivat pehmeiltä ja kevyiltä hänen paljaalla ihollaan, mutta pelottava tilanne teki kosketuksesta ahdistavan.

Nainen järjesteli hetken Samin vaatteita ja astui sitten pari askelta taaksepäin.

”Juu, tosi hyvä. Juuri näin sen pitää olla. Ihan mahtavaa! Näytät siltä kuin olisit itse alkanut riisuutua ja sitten jäänyt verkkoon kiinni. Loistavaa!”

Sami hengähti, ilmeisesti naisella ei ollut tarkoitus tehdä mitään tämän nöyryyttävämpää. Hetken Sami oli jo mielessään nähnyt itsensä alasti ja avuttomana* killumassa verkossa, kenen tahansa nähtävillä. Hiljalleen puhalteleva tuulenviri tuntui kylmältä hikisellä iholla ja Samia värisytti.

”Mutta se teräase tähän kyllä tarvitaan. Toimisikohan se halkovajan kirves...”

Nainen ryntäsi äkkiä liikkeelle ja hävisi Samin hämärästä näkökentästä. Kirves? Voi hyvä luoja...

*****

Jade juoksi halkovajaan, askel oli kevyt ja innokas. Tämä oli juuri sitä mitä hän oli tarvinnut. Hän oli jo niin lähellä tavoitettaan, unelmansa täyttymystä, täydellistä taideteosta!

Halkovajan nurkassa seisoi puupölkky ja siinä pystyssä vanha kirves. Kirveen varsi oli harmaa ja halkeillut ja terä ruosteessa, mutta ehkä se vain tehostaisi vaikutelmaa. Pojalla oli aivan uudet vaatteet päällä joten kontrasti olisi silmiinpistävä. Se alleviivaisi ikiaikaista ongelmaa modernissa maailmassa. Täydellistä!

Jade kiskaisi kirveen irti pölkystä ja juoksi takaisin Samin luo.

”No niin, nyt päästään asiaan. Pidäppä tästä kiinni.”

Jade asetti kirveen Samin ranteesta verkkoon kiinnitettyyn käteen, mutta pojan sormet eivät liikkuneet eikä hän tarttunut kirveeseen kiinni. Jade rypisti kulmiaan.

”Ota nyt kiinni tästä! Pidät tätä vain kädessäsi, ei se nyt niin vaikeaa voi olla!”

Jaden ääni oli kireä ja pojan sormet kiertyivät hitaasti puisen varren ympärille. Jade astui muutaman askeleen taaksepäin ja tarkasteli asetelmaa.

”Olisi kyllä parempi, jos tuon kirveen terässä olisi kuivunutta verta...”

Kuului nyyhkytystä, kun Sami yritti haukkoa henkeään.

”Mutta ehkä tuo ruoste ajaa saman asian. Kyllä, näillä mennään. Tämä on täydellistä. Odotappa hetki, niin päästään tositoimiin.”

*****

Sami puristi kirvestä puutuneissa sormissaan ja yritti rauhoittua. Hänen koko vartalonsa tärisi nyt lähes holtittomasti ja mieli säntäili ajatuksesta toiseen. Hän oli nyt niin peloissaan ettei tajunnut naisen jälleen hävinneen näköpiiristään.

Yhtäkkiä naisen ääni kuului taas, tällä kertaa hieman kauempaa hänen edestään.

”No niin, nyt alkaa olla valmista. Laitan tämän nyt nauhoittamaan. Myös ääni tallentuu, joten mölise vaan ihan niin paljon kuin haluat. Mitä vihaisemmalta kuulostat, sen parempi.”

Sami yritti jälleen huutaa, mutta äänessä ei enää ollut vihaa eikä edes uhmaa. Sami oli vain peloissaan, hän itki nyt avoimesti ja yritti rukoilla henkensä puolesta. Päästä minut irti, lupaan etten kerro kellekään! Mutta ulos tuleva ääni oli vain karheaa mölinää.

”No tuo ei kyllä kuulosta kovin pelottavalta... Mutta ehkä siitä editoimalla saa jotain irti. Jatka vaan.”

Nainen alkoi liikkua Samin ympärillä, alkoi kuulua vaimeita raksahduksia. Kamera? Ottiko nainen hänestä kuvia?

Sami rimpuili ja huusi, ja lopulta puutuneet sormet eivät enää pystyneet pitelemään painavaa kirvestä. Kirves putosi ja kameran raksahdukset vaimenivat. Seurasi hiljaisuus ja Sami jähmettyi.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken päästä kuului naurahdus.

”Jaha, taidetaan olla valmiita.”

Sami ei enää nähnyt mitään kyyneleisillä silmillään, mutta kuuli kyllä kuinka nainen liikkui hänen lähellään. Nytkö hänen aikansa oli lopussa?

Sami tunsi kuinka siteet hänen nilkkojensa ympärillä hellittivät. Ensin vapautui vasen jalka, sitten oikea. Sitten Sami tunsi naisen hengityksen ihollaan, kun tämä seisoi aivan lähellä.

”Tueppa jaloillasi verkkoon ettet putoa yhden käden varaan.”

Pökertyneenä Sami teki niin kuin käskettiin. Oikea käsi irtosi verkosta ja putosi hervottomana roikkumaan. Sami tunsi kuinka nainen painoi häntä verkkoa vasten. Sitten irtosi vasenkin käsi ja Sami putosi maahan.

Sami makasi liikkumatta maassa, kasaan lyyhistyneenä ja nyyhkyttäen. Hän tunsi kuinka veri alkoi hiljalleen kiertää sormissa ja käsivarsissa, pieni pistely muuttuisi kohta kivuliaaksi jomotukseksi. Hän tunsi kuinka nainen kyykistyi hänen viereensä.

”No eihän se nyt niin kamalaa ollut, vai mitä?”

Sami kohotti hitaasti päänsä, yritti nähdä naisen kasvot siteiden läpi.

”Jaa, otetaanpa nämäkin pois niin saat paremmin henkeä.”

Naisen kädet alkoivat availla Samin päätä kietovia siteitä. Näkökenttä alkoi selkiytyä ja suukapula irtosi suusta. Sami hengitti raskaasti, joka kolmas henkäys oli nyyhkäisy. Kipu käsissä alkoi voimistua.

Lopultakin hän näki naisen kasvot selkeästi. Nainen hymyili.

”Et kai sinä tosissasi luullut, että minä teen sinulle jotain pahaa?”

”Luulin...”

”Hupsu poika! Taidettahan tässä vain tehtiin. Tämä teos tulee olemaan minun läpimurtoni. 'Ikiaikainen patriarkaatti naiseuden kahleissa'.”

Sami kyhjötti maassa naisen kasvoja tuijottaen.

”Taidetta? Patriarkaatti..?”

”Niin. Tästä tulee yhdistetty valokuva- ja videotaideteos. Annat minulle meiliosoitteesi niin ilmoitan, kun tämä julkaistaan. Pääset minun näyttelyn avajaisiin kutsuvieraana, kun olet vähän niinkuin minun muusani*.”

”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?!”

Vieras naisenääni kuului metsän reunasta. Sami käänsi katseensa naisen kasvoista ja näki kahden keski-ikäisen naisen tuijottavan heitä silmät pyöreinä.

”Ai hei taas. Mitäpä täällä, leikitään vain vähän ajankuluksi. Tämä tässä on Sami, nyt se alkaa rauhoittua kun on saanut aamukahviakin. Löytyikös niitä marjoja vielä?”

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

4.Juttu - Koiranpäivä - osa 3

Jaden posket hehkuivat yhä. Oli ilmiselvää etteivät marjastajanaiset olleet uskoneet sanaakaan hänen selityksistään. Ja miksi olisivat uskoneetkaan? Niksi-Pirkan sukkahousuniksivastaava tosiaan... Mitä ihmettä hän oli ajatellut?

Toisaalta, ei hätävalhe kovin kauas todellisuudesta poikennut. Unensieppaaja oli punottu sukkahousuista, joten tavallaanhan se oli sukkahousuniksi. Ei ehkä sellainen joka Niksi-Pirkkaan kelpaisi, mutta niksi kuitenkin.

Jade nyrpisti nenäänsä. Käsitetaiteilijan elämä ei ollut helppoa. Taidepiireissä häntä ei koskaan oltu otettu todesta ja opettajakollegatkin hymähtelivät hänen selkänsä takana. Kuvataideopettaja joka haaveili vakavasti otettavan taiteilijan urasta. Niinpä niin, kävelevä vitsi.

Jade oli tuntenut olevansa satimessa, opettajan arki tuntui harmaalta ja ahdistavalta ja luovuuskin tuntui haihtuneen kivitalojen puristuksessa. Mutta hänpä näyttäisi niille kaikille! Hän oli oikea taiteilija jolla oli oikea näkemys ja syvyyttä ja sanottavaa!

Ensin hän oli jäänyt sairauslomalle, ei ollut enää jaksanut* puurtaa arjen kahleissa. Sitten, maattuaan viikon verran hämärässä yksiössään kuunnellen ulkoa kuuluvan liikenteen meteliä, kaikki oli muuttunut. Jade oli oivaltanut, että hänen piti toimia löytääkseen taas luovuutensa.

Unessa hänelle oli näytetty Amerikan alkuperäiskansojen unensieppaaja, dreamcatcher. Pyöreä puinen kehys johon oli punottu verkko. Kehys oli koristeltu värikkäillä sulilla ja helmillä, ja verkon keskellä oli reikä. Ajatuksena oli, että unensieppaaja nappasi kiinni pahat unet ja päästi vain hyvät unet reiästä läpi pois.

Vai oliko se toisin päin? Sieppasiko verkko hyvät unet talteen? No, se oli samantekevää. Jade tiesi nyt, että hänen pitää rakentaa unensieppaaja, suuri unensieppaaja ja pystyttää se johonkin sopivaan paikkaan sieppaamaan luovia ajatuksia ja taiteellisia ideoita.

Sen jälkeen kaikki oli ollut helppoa. Ensin hän oli tarkoin suunnitellut kuinka unensieppaajan verkko tulisi punoa. Laskelmiensa perusteella hän oli ostanut tarpeellisen määrä vihreitä, punaisia, sinisiä ja keltaisia sukkahousuja. Sitten vain sukkahousupaketit, vaihtovaatteet ja nippu pussikeittoja rinkkaan ja rautatieasemalle.

Eräkämppä oli hänelle entuudestaan tuttu, hän oli käynyt siellä isänsä kanssa joskus teininä. Ihana paikka keskellä korpea, juuri sellainen, jossa luovuus elää! Unensieppaajan rakentaminen oli ollut hauskaa, eri väriset sukkahousut olivat toimineet kuin unelma.

Ja sitten unensieppaaja oli siepannut sen pojan. Samin. Jade hymyili. Poika oli ollut niin vihainen ja hädissään kun hän oli kiinnittänyt tämän kädet ja jalat jäljellä olevilla sukkahousuilla. Oli reuhtonut ja rimpuillut, ei ollut ymmärtänyt, että tämän oli tarkoitus tapahtua.

Jaden hymy syveni. Unensieppaaja toimi! Nyt hän tiesi mitä piti tehdä, hän tiesi mikä tulisi olemaan hänen läpimurtoteoksensa. Poika piti kuitenkin saada hiljaiseksi jotta hän saisi työrauhan. Jade muisti pakanneensa rinkkaansa myös puukon, mutta nyt sitä ei enää löytynytkään. Puukko oli varmaankin pudonnut, kun hän oli kompastunut metsässä tulomatkalla.

Kummallista, että marjastajanaiset olivat löytäneet ylimääräiset sukkahousut, mutta eivät puukkoa... No, hyvä että sukkahousut olivat löytyneet, hän olikin kaivannut vielä yhtä paria. Sekin tulee tavallaan olemaan sukkahousuniksi, kun asiaa tarkemmin ajatteli. Jadea nauratti.

Edestäpäin kuului jälleen raivokasta huutoa. Samin ääni alkoi käheytyä, mutta hän yritti silti huutaa. Hassu poika, ei ymmärtänyt taidetta. Jade selittäisi hänelle koko jutun kunhan hän hiljenisi. Poika saisi olla ylpeä osuudestaan uuden taiteilijan syntyyn.

*****

Sami huusi uudelleen vaikka ääni alkoi särkyä. Kurkkuun koski ja sormia ja käsivarsia pakotti. Mihin se hullu ämmä oli hävinnyt? Sidottuaan Samin tiukemmin kiinni verkkoon se oli kiertänyt verkon ympäri Samin eteen ja taputtanut häntä poskelle.

”Hyvä tästä tulee, käyn vain hakemassa puukon.”

Puukon?! Nainen oli kadonnut Samin näköpiiristä ja hän oli kuullut oven paukahduksen jostain takaansa. Tovin kuluttua nainen oli tullut takaisin kulmiaan rypistellen.

”Se varmaan putosi toissapäivänä kun tulin tänne. Odota tässä, käyn etsimässä.”

”Hei et sä voi mua tähän jättää killumaan!”

Nainen katsoi Samia silmiin ja hymyili ystävällisesti.

”Elä huoli, ei tässä kauan mene. Sitten saadaan kaikki valmiiksi. Ootahan vaan, tästä tulee hieno. Tosi hieno!”

Ja sitten nainen oli kadonnut metsään. Sami hankasi hikistä otsaansa käsivarttaan vasten. Kasvot kuumottivat ja kutisivat ja hiuksissa edelleen mönkivät hirvikärpäset tuntuivat iljettäviltä. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Samia pelotti.

”No niin Sami, nyt päästään asiaan!”

Nainen* oli jälleen ilmestynyt näköpiiriin. Hymy oli leveä, ilme innokas.

”Mitä sä meinaat mulle tehdä?”

Samin ääni oli käheytynyt jo melkein tunnistamattomaksi.

”Sinä olet ihan kohta valmis, malta vielä hetki.”

Nainen katosi Samin näkökentästä siirtyessään verkon taakse. Sitten Sami tunsi kuinka hänen päänsä yli pujotettiin jotakin. Jonkinlainen pehmeä pussi, joustavasta ohuesta kankaasta tehty. Kangas oli harvaa, siitä näkyi läpi.

Sami avasi suunsa huutaakseen ja tunsi kuinka jotain kovaa työnnettiin hänen suuhunsa. Suukapula! Lyhyt puukeppi joka tukki nyt hänen suunsa ja teki lopuistakin huudoista tunnistamatonta mölinää. Kangasta kiertyi yhä lisää hänen päänsä ja kurkkunsa ympärille.

Sitten kosketus lakkasi ja kuului vaimeita rasahduksia, kun Jade kiersi verkon eteen.

”Loistavaa! Näyttää tosi hyvältä! Nyt kun vielä löydän sen puukon jostain.”

*****

Kumma Juttu... Mitä ihmettä Jadella on mielessään? Onko ihmisen sitominen jättimäiseen verkkoon todellakin käsitetaidetta?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu päättyy? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Sami ehjänä verkosta alas.

Jututtaja kirjoittaa ehdotustesi avulla Lorulle Lopun joka julkaistaan lauantaina 21.10.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Koiranpäivä - Lorun Loppu

4.Juttu - Koiranpäivä - osa 2

Naiset tuijottivat vierasta sanattomina.

”Sukkahousuniksivastaava..?”

”Niin. Niksi-Pirkassahan on aina niitä sukkahousuniksejä. Tämä on nyt salaisuus, mutta ei niitä niksejä oikeasti lukijat keksi. Minun keksimiä ne ovat.”

Naisten leuat loksahtivat hämmästyksestä ammolleen.

”Ettehän kerro kellekään? Tämä on Pirkka-lehden liikesalaisuus!”

Hilkka ja Kerttu vilkaisivat toisiaan. Sukkahousuniksivastaava? Ja höpö höpö sentään, tuota nyt ei usko kukaan!

”Juu ei tietenkään kerrota! Voit luottaa meihin.”

Nuori nainen huokaisi ja rentoutui hieman.

”Hienoa, paljon kiitoksia!”

”Millaista sukkahousuniksiä sinä täällä mettässä olet keksimässä?”

Nuori nainen vilkaisi nopeasti naisten vieressä seisoviin puolukkaämpäreihin ja hymyili.

”Sellaista marjanpoimimisniksiä. Että kuinka marjoja voi poimia helposti sukkahousujen avulla.”

Hilkan ja Kertun katseista näkyi etteivät he uskoneet sanaakaan.

”Oho? No kuinka ne sitten toimii sukkahousut marjapoimurina?”

”Noo, se on minulla vielä kehitteillä. Mutta hyvä niksi siitäkin tulee. Luette sen sitten loppuvuoden Niksi-Pirkasta.”

Nuori nainen nousi seisomaan ja venytteli.

”Täytyykin tästä lähteä takaisin keittämään Samille kahvia. Kiitos kun annoitte nuo sukkahousut takaisin.”

”Juu eipä mitään. Löydätkö sie nyt takaisin eräkämpälle?”

”Löydän kyllä, tiedän nyt missä olen.”

Nuori nainen kääntyi lähteäkseen ja pysähtyi sitten kuin juuri jotain muistaen.

”Ai niin, ette sattuneet löytämään mitään muuta tuolta metsästä?”

”Ei, ei siellä muuta näkynyt.”

”Ei esimerkiksi vaikka... noh... puukkoa? Niin tai tulitikkuja tai jotain?”

Nuori nainen vilkuili naisia syrjäkarein ja hymyili sitten jäykästi.

”En muista varmasti mitä pakkasin mukaan rinkkaan, niin ajattelin vaan olisivatko pudonneet samalla kuin sukkahousutkin.”

”Ei, muuta ei löytyny kuin nuo marjapoimurit.”

Kerttu tirskahti, Hilkka se aina osasi murjaista. Nuori nainen hymähti, posket hehkuivat nyt punaisina.

”No minäpä sitten tästä lähdenkin. Kiitos avusta ja mukavaa marjanpoimintaa teille.”

Hilkka ja Kerttu katselivat, kun nuori nainen kiirehti kompastellen takaisin metsän siimekseen. Marjapoimuri sukkahousuista? Kaikkia se leipä elättääkin..!

*****

Sami rimpuili ja yritti päästä vapaaksi. Turhaan, hän ei saanut nyörejä poikki pelkällä lihasvoimalla. Sormia pakotti, rimpuilu sai nyörit vain tiukemmalle eikä veri enää kiertänyt kunnolla. Sami korotti äänensä ja huusi jälleen suoraa vihaista huutoa. Perkeleen akka!

Tämän oli pitänyt olla hyvä päivä. Samia oli aina kiinnostanut metsästys, mutta kaupunkilaispojalla ei ollut paljoakaan mahdollisuuksia sellaista harrastaa. Itärajalla asuva serkkupoika Pertsa oli tiennyt tämän ja tarjonnut Samille loistavan tilaisuuden kokeilla erämiehen elämää.

"Tulet tänne meille ja lähet meijän hirviporukan* mukaan.”

Mutta miten sitä ampumataidoton poika voi hirvimetsälle lähteä..?

”Lähet kato koiraksi, on siellä muitakin ampumattomia mukana. Kuletaan mettässä ja haistellaan tuulia. Vietetään kissanpäiviä luonnossa.”

Kissanpäiviä? Ehdotus oli kuulostanut Samista niin hyvältä, että hän oli suostunut empimättä. Gradun kirjoittaminen tökki eikä mikään muukaan tuntunut onnistuvan, joten pieni loma saattaisi tehdä hyvää. Loistoidea: koiraksi kissanpäiviä viettämään!

Aikainen aamuherätys ei ollut Samin mieleen, mutta kun aamukahvit ja huikopalat oli nautittu, elämä alkoi hymyillä. Ilma oli vuodenaikaan nähden lämmin ja sumuinen, ei mikään paras keli hirvimiehen mielestä, oli Pertsa selittänyt.

Samia keli ei pelottanut. Hänellä oli uudenuutukainen maastokuvioinen jokasään puku ja goretex-vaelluskengät, hän kyllä pärjäisi. Pertsa oli katsellut hänen asuaan pitkään ja mutissut sitten, että kontiot olisivat olleet paremmat. Mutta Sami oli nostanut leukansa pystyyn, hän oli kyllä lukenut millaisia varusteita metsässä tarvitaan.

Metsästäjien kokoontuminen tien varteen oli ollut Samille jännittävä elämys. Rentoa jutustelua, kiväärien räpläämistä, tupakan ja testosteronin käryä. Tämä oli miesten hommaa, metsien miesten. Täällä ei akat olisi kuin tiellä. Samistakin tuntui miehiseltä, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään sitten äänenmurroksen.

Paitsi että yksi metsästäjistä oli nainen. Kaunis nuori nainen vielä kaiken lisäksi, nuori ja pätevän oloinen. Nainen oli katsellut Samia pitkään, mittaillut uudenkarheaa asustekokonaisuutta päästä varpaisiin ja ojentanut sitten kuraisen oranssin huomioliivin Samille.

"Laitappa tämä päälle niin et heti huku mettänpeittoon.”

Samin posket olivat kuumottaneet. Niin, aivan, maastokuviointi ei ehkä metsästysreissulla ollut se paras mahdollinen kuosi... Hitto kun piti noiden naisten änkeä tännekin miehisten miesten joukkoon! Ympärilleen vilkaistuaan Sami kuitenkin huomasi olevansa ainut jolla ei jo ollut huomioliiviä ja punaista lippalakkia päässä.

”No niin, nyt kun Samikin on valmis, aletaanpa lampsia.”

Siitä olikin sitten alkanut varsinainen kujanjuoksu. Näin jälkikäteen ajatellen Sami ei muistanut päivästä juuri muuta kuin selkää pitkin noruvan hien, hiuksissa mönkivät hirvikärpäset ja jatkuvan kompastelun varvikkoon.

Ja kivun jaloissa. Hienot ergonomiset vaelluskengät hankasivat sekä kantapäästä että jalkaterän päältä ja jo tunnin hortoilun jälkeen jokainen askel oli ollut yhtä tuskaa. Varsinainen kissanpäivä, tosiaan..! Lopulta, kaksi ja puoli tuntia sinniteltyään, Sami luovutti.

Hän istui kannon päähän ja pyyhki hikeä otsaltaan.

”Pitäisköhän sun Sami kuitenkin palata takasin autolle?”

Pertsa katseli serkkuaan alta kulmien. Heidän kanssaan kulkenut Osmo näytti vihaiselta.

”Juu, josko me sitten edes kuultaisiin jotain, kun et olis täällä huohottamassa ja ryskimässä.”

Kipu jaloissa oli jo niin kova ettei Sami osannut enää edes nolostua. Hän halusi vain pois täältä, takaisin sivistyksen pariin. Pertsa osoitti kädellään suuntaa, Samin pitäisi vain kulkea suoraan poispäin auringosta niin osuisi tielle ja löytäisi autot.

Lähtiessään suunnistamaan metsän Sami kuuli vielä Osmon viimeisen heiton Pertsalle.

”Melekosen koiran meille toitkin, sama jos olisit tuonu puudelin tänne jalkoihin pyörimään.”

Sami oli kävellyt ja kävellyt ja kävellyt, mutta autotie ei vain tullut vastaan. Aurinkoa ei näkynyt eikä Sami osannut suunnistaa, ei olisi osannut edes kartan ja kompassin kanssa. Paniikki alkoi hiipiä mieleen; hän oli auttamattomasti eksyksissä!

Kipu ja paniikki sumensi silmät ja siinä risukossa kömpiessään Sami kaatui. Polveen sattui ja kyyneleet nousivat silmiin. Sitten nousi raivo: ei perkele voinut olla näin vaikeaa tämä metsässä käveleminen! Uutta voimaa raivonpuuskastaan saaneena Sami ponnahti jaloilleen ja ryntäsi juoksuun – ja sitten vauhti pysähtyi kuin seinään.

*****

Sami oli törmännyt johonkin joustavaan ja heiluvaan. Hän tunsi roikkuvansa ilmassa eikä ensin voinut käsittää mitä oli tapahtunut. Toinen käsi ja jalka tuntuivat takertuneen johonkin pehmeään. Puolittain huumaantuneena Sami yritti katsella ympärilleen.

Hän oli takertunut hämähäkinverkkoon. Ympärilleen tiiraillessaan Sami erotti puiden väliin pingotetut eri väriset joustavat narut. Narut muodostivat verkon johon Sami nyt oli takertunut.

Ensisäikähdys asettui hieman, kun Sami tajusi ettei häntä ollutkaan saalistanut mikään jättiläishämähäkki. Tämä verkko oli ihmisen punoma, joku oli pingottanut narut puiden väliin pystyyn.

Sami tutki naruihin takertunutta käsivarttaan. Ulkoilutakin hihan repäisynauha oli auennut ja kiertynyt sitten narun ympärille. Narut olivat myös kiertyneet hänen maastokenkänsä hakasten ympärille, ja siinä hän nyt killui verkon varassa, kuin kärpänen.

Verkon takana seisoi nainen. Nuori omituisesti pukeutunut hentoinen nainen joka tuijotti häntää silmät pyöreinä.

”Hei kuule, autatko vähän, oon takertunu tähän verkkoon.”

”Minä olen Jade. Tuo on minun unensieppaaja*.”

”Mikä... Unensieppaaja? Ai, no anteeksi kamalasti, ei ollu tarkotus törmätä siihen.”

Nainen seisoi edelleen paikallaan, tuijotti kuin unessa.

”Voisitko kuule auttaa niin pääsisin tästä irti?”

Nainen hätkähti ja heräsi yhtäkkiä eloon.

”Juu ilman muuta, tottakai. Käännäppä selkä vasten sitä verkkoa niin irrotan sinun käden.”

Sami teki työtä käskettyä ja tunsi kuinka nainen puuhasi jotain hänen selkänsä takana.

”Ota toisella kädellä kiinni verkon yläreunasta niin saan solmut auottua.”

Sami kurkotti vapaalla kädellään yläviistoon ja tuki vapaalla jalallaan verkon alareunaan. Hän tunsi nykimistä hihassaan ja tajusi naisen kiinnittäneen hänen toisenkin kätensä verkkoon.

Sami karjahti, mitä helvettiä tuo nainen puuhasi!

”Elä huuda, tämä on kohta ohi.”

Sami tunsi kuinka narua kiertyi hänen molempien ranteidensa ja nilkkojensa ympärille. Hän oli totisesti satimessa!

*****

Kumma Juttu... Mitä ihmettä Jadella on mielessään?

Lukija, tiedätkö kuinka Juttu tästä jatkuu? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu perjantaina 13.10.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Koiranpäivä - osa 3

4.Juttu - Koiranpäivä - osa 1

”Katto mitä täältä mättäästä löyty!”

Kerttu heilutteli ilmassa suorakaiteen muotoista pussukkaa ja nauroi.

”Sukkahousut. Siis ihan korkkaamattomat yhden koon sukkahousut! Miten ihmeessä nämä tänne mettään* on joutuneet?”

Hilkka nosti katseensa poimurista ja suoristi selkänsä.

”Sukkahousut? Keskellä mettää? Ei oo tosi... Oisko ne pudonnu jonkun kassista? Onko siinä lähistöllä jotain muuta tavaraa?”

Kerttu nousi housunpolvistaan roskista pudistellen ja katseli ympärilleen. Otti muutaman askeleen ja kumartui harjaamaan kädellään puolukanvarpuja syrjään.

”Ei täällä kyllä mitään muuta näy... Onpa kumma juttu.”

”No jatketaan vielä vähän aikaa poimimista ja laitetaan sitten tulet. Tuolla notkelman takana suon laidassa oli hyvä tulipaikka, juodaan kahvit ja syödään eväät.”

Kerttu tutki vielä hetken löytämäänsä pakkausta ja laittoi sen sitten puolukkaämpäriin.

*****

Pieni nuotio rätisi iloisesti, kevyt tuulenviri sai liekit tanssimaan. Naiset istuivat mukavasti pehmeillä mättäillä joiden päälle oli suojaksi laitettu iloisen väriset peffletit. Termoksessa oli hyvää kuumaa kahvia* ja suolakurkkuvoileivät maistuivat nälkäisille.

”Paljonkos meillä jo on kerättynä?”

Hilkka tarkasteli vieressään mättäiden välissä seisovia punaisia muoviämpäreitä ja hymyili.

”Miulla on jo kolme melkein täynnä.”

”Sama täällä. Tämä on kyllä hyvä paikka, pitää tulla uudestaan ensi vuonna, se vanha paikka ei oo yhtä hyvä kuin tämä.”

Kerttu rypisti hieman kulmiaan.

”Vaikka tänne on kyllä vähän vaikeempi tulla, ei pääse autolla kovin lähelle.”

Hilkka hörppäsi kahvimukistaan ja muisti sitten Kertun omituisen löydön.

”Hei, otitko sie ne sukkahousut talteen?”

”Juu, täällä ne on ämpärissä.”

Kerttu kurotti kätensä ja poimi ämpäristä sukkahousupaketin.

”Näytäppä tänne.”

Kerttu ojensi sukkahousut Hilkalle joka käänteli pakettia hitaasti käsissään.

”Onpa omituisen väriset... Tämmöset hailakanvihreet. Mistähän lie peräsin, ei tämän värisiä meidän Salesta löydy.”

Kerttu haukkasi ruisleipää ja mietti hetken.

”Ei ne varmaan täältä meidän kylältä ookaan. Ne on varmaan jonkun etelän turistin tuomat, pudonnu rinkasta tai jotain.”

Hilkka hymähti.

”Juu, ovat varmaan ollu menossa tuonne kurun eräkämpälle. Sitähän ne tykkää tehdä, leikkiä elävänsä 'luonnon ehdoilla'. Jotain luonnonsuojelijoita tai jotain...”

”Mutta miks ihmeessä kukaan ottais tuommoset ohuet sukkahousut eräretkelle? Mihin niitä siellä tarvii, eihän ne anna mitään suojaakaan..?”

Kerttu ja Hilkka istuivat hetken hiljaa. Omituista. Tosiaankin omituista.

Kaukaa metsän keskeltä kuului huutoa. Vihainen miehen ääni huusi sanoja joista ei saanut selvää. Samalla hetkellä metsän reunan pajupusikko alkoi heilua, rytinästä päätellen jokin suuri eläin oli tulossa vauhdilla risukon läpi. Naiset ponnahtivat säikähtäneinä seisaalleen.

*****

Pajupusikko huojui ja jakautui sitten kahtia. Näkyville kompuroi nuori nainen joka tuiskahti nenälleen mättäikköön. Nainen makasi hetken hiljaa huohottaen samalla raskaasti, nosti sitten katseensa ja hymyili.

”Päivää. Anteeksi, en kai minä säikäyttänyt teitä?”

Hilkka ja Kerttu tuijottivat henkeään haukkoen kummallista ilmestystä, pelästys oli tehnyt heistä sanattomia. Nuori nainen kömpi ketterästi pystyyn samalla vaatteitaan pudistellen.

”Minä olen Jade. Taisin hieman eksyä.”

Kerttu henkäisi syvään, sydämen jyskytys alkoi hiljalleen asettua.

”Jaa, päivää. Tule vaan tänne nuotiolle istumaan, jos haluat.”

Kerttu istui takaisin mättäälleen ja edeleen sanaton Hilkka teki samoin.

”Kiitos, voisin minä vähän istahtaakin.”

Nuori nainen otti muutaman horjuvan askeleen metsän reunasta nuotiolle ja istahti niine hyvineen märälle mättäälle.

”Huh huh, tekeepä hyvää vähän levähtää. Tuolla metsässä on vaikeaa liikkua, siellä ei ole polkuja.”

Naiset katselivat hiljaa vierasta ja vilkaisivat sitten toisiaan.

”Mitä sie täällä mettässä teet?”

”Olen täällä lomalla, retkeilemässä ja vaeltelemassa. Lähdin vähän niinkuin pakoon oravanpyörää.”

”Jaa oravanpyörää? Niin, sehän se taitaa nykyihmistä ahdistaa...”

Kerttu ja Hilkka vilkaisivat uudelleen toisiaan. Olipa nuorella naisella kummallinen vaatetus retkeilijäksi.

Hentoisella olennolla oli päällään väljä vihreäoranssiraitainen villapusero ja nilkkoihin asti ulottuva liehuvahelmainen ruskea hame. Hameen alta pilkistivät tummanvihreät housunlahkeet ja jaloissa oli mustat leveäkärkiset maihinnousukengät. Päässä keikkui huovutettu oranssi baskeri.

”Tuollako eräkämpällä sie majailet?”

Nuori nainen lämmitteli käsiään nuotin loimussa ja nyökkäsi.

”Kyllä, siellä. Kaunis paikka, ihanan syrjäinen ja hiljainen. Juuri sopiva retriitille.”

Metsästä kuului jälleen huutoa, tuntematon mies raivosi edelleen. Hilkka ja Kerttu hätkähtivät ja katselivat ympärilleen. Nuori nainen irvisti ja hymyili sitten.

”Tuo on Sami, minun poikaystävä.”

”Onko sillä joku hätä kun noin huutaa..?”

”Ei toki. Se on vain vihainen kun ei ole saanut aamukahvia.”

Kerttu ja Hilkka tuijottivat nuorta naista mykistyneenä. Samalla naisen katse osui Hilkan jalkoihin unohtuneeseen sukkahousupakettiin.

Nuori nainen henkäisi kuuluvasti, jähmettyi hetkeksi eikä saanut silmiään irti sukkahousuista. Sitten hän vilkaisi nopeasti Hilkkaa ja Kerttua ja hymyili.

”Ai te löysitte nuo? Ihmettelinkin mihin ne olivat hävinneet. Putosivat varmaan tulomatkalla rinkasta kun kaaduin.”

”Juu, ne olivat tuolla mettässä, mättäiden välissä.”

Hilkka poimi paketin jaloistaan ja ojensi sen nuorelle naiselle. Nainen sujautti paketin nopeasti villapaitansa sisään ja hymyili jäykästi.

”Mietitte varmaan mitä retkeilijä tekee tuollaisilla sukkahousuilla täällä metsän keskellä...”

”No, kyllä me vähän ihmeteltiin...”

Nuori nainen ryhdistäytyi, hymy leveni vakuuttavaksi.

”No voinhan minä sen teille paljastaakin, jos lupaatte olla kertomatta kenellekään.”

Kerttu ja Hilkka nyökyttelivät pontevasti, he olivat kyllä luotettavia.

”En minä täällä retkeilemässä ole. Oikeasti minä olen Pirkka-lehden sukkahousuniksivastaava.”

*****

Kumma Juttu... Sukkahousuniksivastaava? Onko sellainenkin työ oikeasti olemassa?

Lukija, tiedätkö mitä Jade oikeasti tekee eräkämpällä? Kirjoita oma ehdotuksesi kommentteihin niin katsotaan saadaanko Juttuun jotain tolkkua.

Juttu jatkuu keskiviikkona 11.10.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.

Koiranpäivä - osa 2

3.Juttu - Kampiakseli - Lorun Loppu

LORUN LOPPU – kiitos ajatuksesta Anonyymi!

Paula istui keittiön pöydän ääressä ja katseli ulkona näkyvää syyskuista maisemaa. Näkymä oli rauhallinen, koivut ja pihlajat olivat alkaneet vaihtaa väriä. Kesän runsaus oli vaihtunut syksyn odottavaan seesteisyyteen ja öisin oli jo hallaa.

Maisema olisi toki ollut kauniimpi ilman Pekan rakasta autohallia. Paula huokasi ja nojasi leuan kämmeneen. Hän olisi halunnut tuohon keittiön ikkunan eteen kukkaniityn, mutta Pekan mielestä paikka oli sopivampi hallille jossa hän saattoi puuhailla autoharrastuksensa parissa.

Paulan mielestä hallin olisi hyvin voinut rakentaa autotallin viereen, siinä olisi kyllä ollut hyvin tilaa. Olisi ollut jotenkin järkevämpikin autotallin ja hallin olla lähekkäin, Pekan ei olisi tarvinnut kanniskella moottorin osia ja työkaluja tontin kulmalta toiselle.

Mutta jostain syystä Pekalle oli tuntunut olevan tärkeää saada halli rakennettua juuri keittiön puolelle taloa. Hän oli jopa luvannut, että jos halli laitetaan siihen ja niitty perustetaan autotallin viereen, hän auttaa Paulaa niityn siimaamisessa.

Paulaa alkoi naurattaa, kun hän muisteli Pekan perusteluita. Siimaaminen oli kuulemma miesten hommaa, Paula saisi hoitaa haravoimisen. Hupsu mies, aivan kuin siimaaminen olisi jotenkin erityisen vaikeaa.

Kaikesta huolimatta Paula oli lopulta antanut periksi ja nyt hän istui keittiön pöydän ääressä katsellen autohallin metallista seinää. Olihan hänellä toki myös kukkaniitty, mutta sisältä talosta sen näki vain olohuoneen ikkunasta, jos oikein kurotti ja kurkisti.

Pekka oli tunnollisesti pitänyt sanansa ja niittänyt niityn joka vuosi, Paulan oli tarvinnut vain haravoida niittojäte. Tänä kesänä haravointi oli tosin jäänyt kesken. Se oli ollut kyllä omituinen päivä.

Sinä aamuna, kun Paula oli suunnitellut lähtevänsä niitylle haravoimaan, Pekka oli syöksynyt autohallista kasvot valkoisina ja raivosta täristen. Joku oli käynyt hallissa ja varastanut Pekan rakenteilla olevan auton osia. Paula ei auton rakennetta tuntenut, mutta kampiakseli oli kuulemma kadonnut.

Pekka oli siltä seisomalta soittanut tutulle poliisimiehelle ja pitänyt varkaudesta sellaisen metelin, että lähistöllä ollut poliisiauto oli saman tien kurvannut paikalle kirjaamaan tapahtumia.Omituista kyllä mitään muuta ei näyttänyt autohallista puuttuvan. Ja mikä vieläkin kummallisempaa, kampiakselin paikalle hallin nurkkaan oli tuotu vanha ruostunut kurkkupurkki, aivan kuin vaihdossa siihen laitettu.

Aamupäivä siinä oli vierähtänyt poliisien kanssa asiaa puitaessa ja Paulan keittämää kahvia hörppiessä. Ja kun Paula oli lopulta iltapäivällä päässyt niitylle haravoimaan, juuri saman kurkkupurkin kannen terävä reuna oli viiltänyt hänen sääreensä syvän haavan.

Terveyskeskuskäyntihän siitä oli seurannut ja tikkejäkin oli pitänyt laittaa. Paulan kysellessä miksi Pekka oli heittänyt kurkkupurkin niitylle, Pekka oli kieltänyt niin tehneensä. Ei hän ollut siihen koskenut, ei tiennyt miten se oli niitylle joutunut.

Ulkona syksyinen maisema välähti valkoiseksi ja Paula sulki kiireesti silmänsä. Elosalama, taas. Erikoista, että niitä näkyi vielä syyskuussa. Niitä on tainnut tänä vuonna olla tavallista enemmän.

Paula avasi varovasti silmänsä ja hieroi hajamielisesti siteissä olevaa säärtään. Haavaan tullut tulehdus alkoi viimeinkin asettua ja säärtä kutitti ikävästi. Onneksi oli nuo kyynärsauvat, niillä koikkelehtien oli sentään saattanut tehdä jonkin verran kotihommia. Mutta niityn haravoiminen oli jäänyt tältä vuodelta tekemättä.

*****

Ulko-ovi kävi ja Pekka syöksyi pitkin innokkain askelin sisään.

”Paula, et ikinä usko! Et usko mitä minä löysin tuolta niityltä!”

Pekka oli ollut äkäinen kuin peikko kampiakselin katoamisen jälkeen, oli mukava nähdä hänet yhtäkkiä noin riemastuneena.

”No mitä sinä löysit?” Paulaa hymyilytti miehen into.

”No sen kampiakselin!”

Paula tuijotti Pekkaa hetken sanattomana.

”Siis MITÄ sinä löysit?”

”Sen kampiakselin! Sen mikä varastettiin! Siellä se lojui niityllä, ihan puhtaana ja kunnossa!”

”Mutta... Siis missä siellä se oli, sielläkö sen kurkkupurkin lähellä? Ettekös te käyneet poliisien kanssa siellä niitylläkin etsimässä?”

”Juu käytiin, ei se sillon ollut siellä. Nyt minä olin menossa hakemaan sitä riivatun kurkkupurkkia sieltä pois, mutta löysinkin sen kampiakselin. Siinä se vaan makasi niittoheinien seassa, ihan vahingoittumattomana!”

Pekka hörppäsi kahdella kulauksella kupillisen kahvia ja suuntasi hyräillen ovesta ulos. Kampiakseli oli löytynyt, hän pääsisi vihdoinkin jatkamaan auton rakentamista. Kohta autohallin avoimesta ovesta alkoi kuulua kolinaa ja paukutusta.

Paula hymyili. Asiat tuntuivat loksahtaneen takaisin paikoilleen*. Mutta pitää vielä käydä niityllä etsimässä sitä kurkkupurkkia. Sen jos hioisi ja maalaisi, siitä saisi hauskan kukkapurkin. Lemmikinsininen voisi olla hyvä väri, se erottuisi hyvin vaikka sen kelokannon päältä. Mutta pohjaan pitää porata reikiä kasteluveden valua pois.

Paula hörppäsi kahvimukinsa tyhjäksi. Kurkkupurkit ovat monikäyttöisiä esineitä.

SEN PITUINEN SE.

Jututtaja rakastaa kirjoja! Jutuissa esiintyvät tähdellä* merkityt mainoslinkit johtavat kirjoihin jotka toimivat kuin sivuhuomautuksena Jutun juoneen. Voit kurkistaa kirjoja rauhallisin mielin, linkit eivät koskaan ole maksullisia.